Jottei tää blogi alkais muistuttaa jotain sairastupakuvausta, niin laitetaan tää jonkun päivän takainen silloin kesken jäänyt päivitys suht sellaisenaan menemään. Ihan heti kun en taida viitsiä tuolla kärsineellä kädelläni alkaa enempiä näpyttelemään... Ja kuitataan käden kärsimys sillä, että oma pää on tolkuttoman laho (O-veljekset pääsi ottamaan yhteen ja niitä erottaessani sähelsin - ärsyttää erityisesti siksi, että jos oikein muistan, niin tuota ei oo päässyt tapahtumaan sitten vuoden 2007, eikä sen jälkeen juuri muitakaan yhteenottoja paitsi Kepan & Ruun pikku nahina reilu vuosi sitten - nyt täysin itse aiheutettua). Ensiapukäyntiä siis vaihteeksi (ja tulipa taas todennettua samalla julkisen puolen käsittämättömät jonot - mikä ensiapu se sellainen on, jossa jonotetaan arki-iltana yli kahdeksan tuntiakin?!). Joka tapauksessa se kesken jäänyt päivitys:

Kaikkien hehkuttaessa ihania kevätsäitä, mä ihmettelen, missä ne on meiltä. En voi kieltää, etteikö aurinko olis tänäänkin paistanut ihanasti <3, mutta eipä siitä juuri voi tuonne lähteä nauttimaan, kun on kamala pääkallokeli joka puolella. Hankikantojakaan en jaksa hehkuttaa, vaikka tänä aamuna sentään taisi olla ensimmäinen sellainen, että koirat vapautuneemmin pystyi juoksemaan, kun ei tarvinnut varoa siellä täällä tassun alla pettäviä kohtia, kun kunnolla juoksee. Hangen pinta vaan on sekin varsin jäinen ja liukas (miten muilla näyttää ihan erilaiselta sekin :/).

Joka puolella on liukasta. Isoja alueita peilijäätä, tien pinnat kamalia ja kaikki polut kovettunutta lumijäämassaa, jonka sulaminen ottaa aikaa. Nyt äkkiä sulaa maata, kiitos. Ei tahdo haavereita ja tahtoo, että koirat pääsee vapaammin viipottamaan. Nyt oikeasti pelottaa lähteä ulos ja erityisesti vanhusten kanssa täytyy ajella ympäriinsä ja yrittää oikein etsiä kelvollisia ulkoilulänttejä. Keskustassa näyttäisi olevan sulia teitä ja tietysti ihan koskemattomat lumiset alueet maastossa on ainakin lämpötilan plussan puolella ollessa kelvollisia - jos niiden luo jotenkin pääsisi (metsätiet ja muut edelleen tietysti auraamattomassa lumessa)  ja jos viitsisi vanhuksiakin pidempiä matkoja hangessa liikuttaa. Vaan meillä joudutaan vielä odottamaan hyvän aikaa ja mitä harvemmin aurattu tie, sen karmeammassa kunnossa tietysti nyt ja sitä paksumman jään alla. Enpä muista koska oon näin kovasti ja epätoivoisesti odottanut kevättä ja sulaa maata... Enkä edes jäljestysmielessä sitä nyt odota. Yleensä tässä vaiheessa hinku jäljelle on kova (vaikka vähän lopahtaakin, sitten kun sinne oikeasti pääsisi), mutta tänä vuonna ei juur ollenkaan. Mulle niiiin riittäisi se kevät - sula maa, lisääntyvä valo ja lämpö - itsessään. Erityisesti koirien ja niiden ulkoilun ja luonnosta nauttimisen kannalta.

(Tähän väliin täytyy ehkä päivittää, että parin päivän takainen räntäsade sentään hiukan helpotti liukkautta tehden pinnoista himpun pitävämpiä, mutta riittää sitä edelleen.)

Sitä odotellessa päivitellään siis blogiin taas jotain kertynyttä ja vielä purkamatta olevaa.

Kasvattipoika Tenu on sopeutunut uuteen kotiinsa ja alla kuva pojasta uuden ystävänsä kanssa:


Vilma 12v (joka on muuten Santun tytär - miten aika voi mennä näin!) ja Tenu

Ehkä nyt jo pystyn laittamaan tämänkin. Video on kuvattu marraskuussa - päivää ennen... Seuraavaksi päiväksi oli jo varattuna se, mikä piti olla viimeinen käynti eläinläääkärillä, mutta joka ei sitä suunnattomaksi helpotukseksi ja iloksi sitten ollutkaan. Tämän piti siis olla toiseksi viimeinen tottispalloleikkihetki Piikin kanssa (seuraavana päivänä eläinlääkäriin lähtiessä vielä uusi, josta ei ole tallennetta kuin minun ja Piikin muistoissa) ja itkua tietysti pidättelen, vaikka iloitsenkin saadessani vielä leikkiä rakkaan koirani kanssa ja olla sen lähellä. Tuolloin sen tulehdusarvo oli korkeimmillaan (huikean korkea) ja vaikka kaikki ei videolla näy, niin noihin aikoihin (tai hiukan aiemmin) se oli myös kipeimmillään. Tätä yritän katsoa myös siksi, että yritän verrata tilannetta ja muistaa selkeämmin, miltä on näyttänyt missäkin vaiheessa, minkä verran koira näyttää kipua jne. Vaikka asiassa on vielä paljon, mikä ei ole selvinnyt, en onnellisempi voisi olla siitä, että arvo lähti kuitenkin laskuun. Tätä en viitsi edes yrittää editoida. Jokainen hetki on niin tärkeä.



Mielenkiintoista on myös se, että Piikki on vuosia (aikoinaan olleesta vatsalaukunkiertymästä lähtien, 6-7 vuotta) syönyt tiukasti vain Virbacin digest -eläinlääkäriruokaa. Ennen kiertymää sillä oli teräsvatsa, mutta kiertymän jälkeen sopivaa ruokaa etsittiin pitkään ja tuo oli ainoa/ensimmäinen, joka sopi. Makupaloinakaan ei ole uskaltanut antaa kuin lähinnä broileria ja juustoa ja ihan himpun maistiaisia muusta - jos himppu on mennyt yhtään liian isoksi, vatsa on mennyt sekaisin. Marraskuun alkupuolelta lähtien se ei ole ollut kertaakaan ripulilla, eikä sen vatsa ole mennyt sekaisin mistään... (*koputtaa puuta*). Sille on voinut antaa muita kuivaruokia, se on saanut isoja määriä vaikka mitä makupaloja (mustamakkara, siskonmakkara ja Pirkka A-luokan nakit uusina suursuosikkeina , mutta kaikenlaista on kokeiltu, raakaa lihaakin, joka ennen aiheutti oireita, kalaa, lohiöljyä (ennen annoin omega3:t kapseleina) - broileria eri muodoissaan nyt on mennyt valtavat määrät ihan ruokanakin), eikä mitään ongelmaa. Ihan kuin se olisi saanut teräsvatsansa takaisin, sillä suuret määrät kokeiltuja lääkkeitäkään ei ole aiheuttaneet mitään onglmaa. Virbac on edelleen ruoan pohjana, mutta lienee turha mainita, että tilanteesta on nautittu ja herkkuja on riittänyt.  

Samalla löytyi myös pätkä Oodin tottisteluhömpötystä viime syksyltä. Laitetaan sekin säilöön, kun en ole sitä juuri koskaan tallentanut. Ei tässä mitään ihmeellistä ole, eikä laatu huimaa päätä, mutta näitä muistojen aarteita (esim. noutoa ei ole Oodin kanssa oikeastaan juuri treenattu, kun BH:ta enempää ei ollut ohjelmassa aikoinaan, mutta muistaa sekin vielä jotain). Kymppivuotissynttäreiden kieppeiltä siis tämä.

Vielä tällainen vanha tekstiviesti löytyi, kun puhelin tuossa taannoin hajosi ja sim-kortilla olevat löytyy nyt helpommin, kun kaikki puhelimen muistissa oleva tietysti katosi. 10.11.1999 on Mane lähettänyt seuraavan viestin: "Mein pentu on valittu. Se on: very good looking with very high workability and is very social! And the colour is promising...". Niin se tuli ja jäi (vaikkei pitänyt) ja on rakas, niin rakas Pii . Kauan on siis näemmä ollut käytössä tuo sim-korttikin, joten talletetaan tämäkin tänne, jos kortille joskus jotain tapahtuu.

Jottei treenaamisen makuun päästäisi ollenkaan, niin Kipin agitauko venähti vielä viikolla (eihän viisi viikkoa olisi vielä ollutkaan mitään - eikä tää mua oikeastaan edes haittaa, vaikka välillä tuntuukin, että nuo raasut menee ihan hukkaan). Käytiin fyssarilla ja sen verran jumeja auottiin, että ei kuulemma missään tapauksessa vielä tällä viikolla treeneihin. Fyssarin mukaan ainakin osa jumeista vaikutti sellaisilta, että voisivat olla lumihangessa juoksemisen seurausta (tuota olen yrittänyt välttää, mutta eipä se meidän oloissa oikein onnistu, jos talvella yhtään lenkkeillä haluaa). Lisäksi istumaan ja makuulle mennessä laittoi hiukan enemmän painoa vasemmalle lonkalle. Näissä oletan olevan seurausta myös koirien törmäilyistä toisiaan päin. Ikävän näköisestihän nuo välillä juoksevat toisiaan päin, törmäilevät ja taklailevat sun muuta (ja Kipi on tietysti vielä pienin ja hentoisin). Tuotakin toki yritän rajoittaa, mutta liikaa sitä varmaan silti tulee, kun sitä vapaata oloa ja riekkumistakin kuitenkin haluaa suoda. Ongelma on myös se, että ulkoilun yhteydessä lämmittely on aina vaikeaa, kun lähdetään liikkeelle vapaana ja nuo lähtevät heti (= turhan kylmillä lihaksilla) revittelemään. Muun käsittelyn lisäksi lasta hoidettiin vähän laseroinnilla.

Jos erityisesti muun treenailun osalta pitäisi ryhdistäytyä, niin agin osalta voisi ottaa tavoitteeksi edes teoriassa opetella nuo erilaiset ohjauskuviot nimineen (valssi, persjättö, pakkovalssi, päällejuoksu, ihmisnuoli, saksalainen... mitä niitä nyt onkaan). Hyvä kun valssiiin kykenen jotenkin  ja noita lienee harjoiteltu kuitenkin aika moneen kertaan. Mulle ei vaan jostain syystä jää niistä minkäänlaista mielikuvaa. Mutta jospa nyt yrittäisi saada ne edes mielikuviksi. Käytännössä lienen liian kankea niitä kuitenkaan toteuttamaan (ja yritän syyttää tästä mm. jäykkää vaivaista selkääni ;)).               

Toisaalta mitäpä treeneistä tai ainakaan tavoitteista, jos saisi vain elää sellaista tasaista arkea, joka välillä välkäyttää itseään. "Voiko onni olla tässä, kun ollaan vaan, eikä edes pyrkimässä sen suurempaan" on ollut viime aikoina aika lailla tunteena, kunnes sitten aina sattuu ja tapahtuu.