Nyt voidaan taas kerran todellakin yrittää turvautua siihen laatu korvaa määrän selittelyyn treenien osalta. Siinä määrin niukkaa on ollut. Tai ehkä pitäis kehittää tuosta joku oma slogan tyyliin "laadutonkin korvaa määrän". Tai jotain. Näemmä viikon verran on se aika, jonka tuo jengi kestää hyvin vähäistä touhuamista ilman, että sitä isommin huomaa. Toisin sanoen reissun verran ja muutama päivä päälle meni ihan ok, mutta viikon poissaolon päälle kun tuli tuota omaa toipilasaikaa, niin levottomuus alkoi lisääntyä. Kotona ei juuri edes käyty, vaan harrastettiin mm. kotimaan matkailua sekä muiden nurkissa oloa ja tyytyminen oli kutakuinkin sellaiseen ohjelmaan, että kerran päivässä ajeltiin jonnekin pellolle juoksentelemaan puoleksi tunniksi per nokka (poikien osalta, tyttöjen vähän enemmän). Muutoin lähinnä pihassa oloa. Ongelmahan tuo ei olisi ollut kotioloissa, mutta nyt oli tyytyminen vähän pienempiin pihoihin, joissa ei juuri rallattu. Meillä ei normaalisti sisällä juuri touhuta (hetkellisiä poikkeuksia ja pieniä nuhjaamisia lukuunottamatta - tai toki jos on kyläilijöitä) ja silloin kun itse keskityn hommiin (lähinnä nyt koneella tai kirjallisesti tehtäviin tai muuten keskittymistä vaativiin) ja viimeistään, kun käsken koirat rauhoittumaan, niin silloin todellakin rauhoitutaan. Eikä juuri muuta kuin nukuta. Nyt alkoi viikon jälkeen levottomuutta olla ilmassa ja omaa touhuilua sun muuta tökkimistä siinä määrin, että häiritsi moiseen tottumattoman keskittymiskykyä. Oodi otti jopa käyttöön vanhat tavat ja pisti silpuksi yhdet lasten jumppatossut (Oodihan on ollut varsinainen täystuho nuorempana, mutta nykyään tuhot on rajoittuneet kaikkeen ruoalta tuoksuvaan - johon toki muutkin, Otso etunenässä, edelleen syyllistyvät).


Kun enempi rehkiminen tai ulkona oleilu ei ollut suotavaa eikä houkuttelevaa, ryhdyttiin jotain touhutaksemme palauttelemaan mieleen pentuaikojen höpöhöpötemppuja. Pyörimisiä ja hyörimisiä, jalkojen välistä siksakkia kävelyitä ja kahdeksikkoja, tassun antamisia, heiluttamisia, kierimisiä sun muita. Likikään niin paljoa ei ole noille toki tullut moisia opetettua kuin ensimmäisille briardeille, jotka osasivat jos jonkinlaista turhuutta (mm. roskien keräilyä ja viemistä roskikseen - ja sitä ennen roskakaapin oven avaamista - tiettyjen lelujen ja tavaroitten tunnistamista ja tuomista ja näitä tavallisia sormien tunnistamisia, vasempaan ja oikeaan katsomisia, omien tassujen tunnistamisia vasen etu, vasen taka, oikea etu, oikea taka tyyliin, kumartamisia ja mitä kaikkea sitä mahtoi ollakaan). Pitäis varmaan ottaa taas enemmänkin ohjelmaan. Turhaa, mutta ah niin paljon helpommin toteutettavissa kuin tottistreenit. Juu, tokikaan mikään opettaminen ei oikeasti turhaa ole. Eikös se niinkin mene, että mitä enemmän koiralle opettaa, sitä helpommin se oppii lisää - eli oppii oppimaan.


Ainakin huomaa, miten helpolla sitä tietyiltä osin kotona pääseekään, kun suoraan pihasta voi lähteä metsään tai pellolle koirat vapaana. Kipeänäkin jaksaa yleensä aina raahautua sinne metsän reunaan tai pellolle vähän laahustamaan ja koirat saavat juosta sen, minkä mieli tekee. Tai vaihtoehtoisesti voi edes pakkautua vällyihin ja mennä istuskelemaan vaikka katoksen alle pihaan ja koirat saavat vetää rallia tai touhuta jotain muuta kantojen ja kuoppien sun muiden parissa. Toki on sitten myös ne ikävät puolet kuten näin märkään aikaan hyvin mielessä oleva loputon valtaisa kuran määrä sisällä. Tai tekemättömien ulkotöiden ja odottamassa olevan remontin ehtymätön vana. Toivoa sopisi, että vielä hyvän aikaa saataisiin nauttia plussakeleistä - tai ainakin sulasta maasta - jotta edes jotain niistä saisi alta pois ennen talven tuloa. Toki olisi kiva hyödyntää moiset kelit myös jäljestyksen merkeissä nyt kun tauti alkaa hellittää otettaan. Kontrollikäynnillä otsaontelo oli jo tyhjentynyt mädästä, eikä korvissakaan enää tulehduksen merkkejä näkynyt. Imusolmukkeet sen sijaan olivat vielä turvoksissa ja poskionteloissa lima sitkeästi vielä asuu, vaikka määrä olikin jo vähentynyt. Pieni flunssa ja kuumeilu jatkuu myös, mutta koska ennen kaikkea huimauksen oireet ovat hävinneet, niin kyllä tämä kunto jo metsään päästää. Saatetaan siis joku jälki saada vielä tehtyäkin, kunhan muilta kiireiltä ja pimeydeltä ehditään.


Vihdoin saatiin aloitettua myös MM-kisoissa otettujen kuvien purkaminen. Näitä lisää myöhemmin vaikka ihan oman otsikkonsa alle. Tähän väliin kuitenkin muutama itseäni miellyttävä tai muuten erityisen mielenkiintoinen koira alkajaisiksi.

Vanha kunnon Atze (Atze van Wuff & CoKG) . Aina yhtä vakuuttava C-osuus.

Flynn-Loki vom Hexenhof. Vielä parempi kuin viime vuonna, vaikuttava C-osuus, erityisesti pitkä liike.

Iki-ihana Iraus (Iraus Dak Bar-Bar Beskydy). Tällä kertaa tottistelemassa.

Kokon isä Vicks (Vicks Vaporub du Val de l'Auguis) perjantain harkoissa. Hurjan herttainen koira.

Vicks jäljellä - ja hienosti jäljestikin.

Vaan kyllä näissä maisemissa kelpaa jäljestelläkin (Masco de la Cruche D'Argile).

Valopilkku Vaillant of Elliotson's, RCI1.

Vaillant edelleen.

Astutussuunnitelmien osalta on todettava, että näkyvissä on pari valopilkkua, jotka innostavat. Siinä määrin valoisia ovat, että ainakaan tällä hetkellä eivät lakkaa innostamasta silloinkaan, kun homma muuten välillä tympii. Valopilkuista ja suunnitelmista varmaankin lisää myöhemmin.


Itse odotan näitä mielessä olevia yhdistelmiä (mahdollisine valopilkkujen myötä tulevine muutoksineenkin) nyt innolla. Ja se kai se tärkeintä onkin. Pettymys olisi minkä tahansa näistä toteutumatta jääminen. Toisaalta minulle passaisi pienikin pentumäärä enemmän kuin hyvin, kunhan vain pääsisi edes jokusen pennun kautta näkemään, mitä näistä tulisi. Yhdessä sukupolvessa tai yhdistelmässä ei toki ihmeitä näe, mutta jalostuksen ideana lieneekin päästä vähitellen eteenpäin. Askel askeleelta. Sukupolvi sukupolvelta. Kuka niin pitkään hommaa jaksaa tai millä keinoin siinä onnistuisi (kun lähinnä päivä päivältä aina uudelleen huomaa, miten vähän sitä tietää tai ymmärtääkään) on toki toinen asia. Välillä on myös käynyt mielessä, että olen väärän rodun parissa - tai ei niinkään (ei oikeastaan missään tapauksessa!), vaan lähinnä että yritän muokata sitä liiaksi itseäni miellyttävään suuntaan (muokkaaminen lienee huono ilmaisu tällä pentuemäärällä, paremminkin se mitä etsin tai toivon). Onneksi on kuitenkin vielä äärimmäisempiä ihmisiä näissä asioissa, niin itseltä katoaa tuo tunne. Ehkä se on kuitenkin niin, että liiallinen fanaattisuus missään asiassa ei ole hyväksi ja ennen kaikkea asiat pitää suhteuttaa rotuun ja populaatioon. Kunpa joskus kykenisin näkemään asiat samalla tavoin laajalla perspektiivillä kuin jotkut vuosikymmeniä kasvattaneet, jotka mahdollisesta linjasuuntauksestaan huolimatta eivät tuijota liiaksi mitään yhtä asiaa, vaan pystyvät näkemään kokonaisuuden ja pitkällä tähtäimellä, asettamaan asiat mittasuhteisiinsa. Kehityskelpoisuuteni voi olla kyseenalainen, mutta oppia ikä kaikki, joten toivossa on hyvä elää. Kun onnistuisi pitämään mielessä, että jotain muuta aina menetetään, jos keskitytään liiaksi yhteen asiaan - ja kykenisi punnitsemaan, minkä arvoista se menetetty voisi olla suhteessa mahdollisesti saavutettuun.

Kun on seurannut tuota toista, vielä pienilukuisempaa ranskalaista paimenta, huomaa hyvin selvästi ne ongelmat, joihin liian pienellä populaatiolla ja kapealla geneettisellä pohjalla törmätään. Pienin askelin eteenpäin (tai ainakin johonkin suuntaan - puhutaan kuitenkin niin vaikeista asioista, että suunnat voivat olla yllätyksellisiä). Pelata ei voi kuin niillä palasilla, jotka ovat käytettävissä.