Ja sitähän on reissun jälkeen piisannut. Lämpöä. Ja mikäs siinä, heinäkuun helteet hellivät. Ihanteelliseksi kesäkelikseni valitsisin toki sellaisen parinkymmenen asteen (ja vaikka vähän allekin) lämmön ja vienon tuulen, mutta Suomen kesän hyviä puolia on kuitenkin kelien vaihtuvuus. Näillä kuumilla olisi tietysti ihanteellista, että on mahdollisuus myös viileään sisä- tai muuhun tilaan ja voi valita ulkona ja kuumuudessa vietetyn ajan pituuden itse (tuli todettua tuossa parinä yönä noin 29 asteen lämmössä yöpyessä - onneksi kotona ei sentään ole niin kuuma). Mikäs näistä silloin nauttiessa ja koirienkaan ollessa.

Onni mahmatista on tullut aivan mahdoton ahmatti. Se on viime aikoina ottanut tavakseen harva se päivä tulla portin läpi ja syödä kaiken ulottuvilta löytyvän ruoan. Kuivamuonapusseja on tyhjentynyt loppuun jokunen ja ahmatti viettänyt aikaa vatsa pömpöttäen ja tolkuttomasti vettä juoden. Alkaako se taantua takaisin pennuksi vai mitä. Ennen reissua sain edeltävänä yönä paniikkiajatuksen, että en voi jättää sitä reissun ajaksi, ellei sitä käytetä perusteellisessa eläinlääkärintarkastuksessa. Ihmeen kaupalla silloin samalle päivälle löytyi eläinlääkäriaika ja otettiin paitsi verikoe, myös pissanäyte suoraan rakosta, ultrattiin, kuunneltiin sydäntä ja muuten tutkittiin. Eikä siitä vikaa tai syytä moiseen löytynyt. Reissuun lähdön aikataulu toki kiristyi, kun lähtövalmistelujen ohessa meni melkein pari tuntia ylimääräistä aikaa eläinlääkäriasemalla (ylimääräisinä muitten ohessa otettavina kun oltiin) ja matkat päälle. Turvallisemmin mielin saattoi kuitenkin lähteä ja se oli hyvä se. Pieni EK-taival tosin jouduttiin Turkuun parin mutkan kautta pieniä mutkittelevia teitä ajellessa ottamaan, mutta vallan hyvissä ajoin (tai ainakin ennen lähtöselvityksen sulkemista...) ehdittiin taas laivaan. Edelleen yritän noitten tutkimusten valossa mennä ja uskoa, että sen kummempaa hätää ei ole

 

Kipinä ja Onni pikku hoitajineen. Isommat kai selviytyivät reissun ajan tuttuun tapaan, mutta Kipi & Ruuti oli kyllä jossain määrin kehittäneet huonoja tapojakin. Lähinnä sellaista yleistä tottelemattomuutta - tai aiempaa huonompaa tottelemista. Vaan eiköhän me saada hommat paikkailtua, kun ehditään taas vähän touhuta yhdessä. Kovin kilttejä ja hyväntahtoisiahan nuo pennelit toki silti on.
 

Yhden sellaisen puolikuristavan Hurtta-pannan ehtivät pennelit tässä jo pistellä poskeensa niin, että palaakaan ei jäänyt jäljelle paitsi metallilenkit ja niihin parin sentin pätkä nailonnauhaa tmv. Tiedä sitten kumpi on ollut asialla, mutta vähän liian ison sellaisen unohdin yksi ilta yöksi Kipin kaulaan ja se on kaiketi siitä pudonnut helposti pään yli, eikä aamulla löytynyt palaakaan kangas- ym. osista mistään. Enkä ole huomannut kummaltakaan tulleen uloskaan, joten toivottavasti hienonsivat hyvin ennen nielemistä. Oodi tuollaista totaalista syömistä aikoinaan harrasti, mutta ainoastaan kaikkien nahkatuotteitten (ja niitä menikin silloin nahkarepusta valjaisiin, vöihin, kenkiin ja mitä vaan kuvitella saattaa, kaikki nieltynä, vain metalliosat jäljellä - tiedä vaikka menisi edelleen, mutta sitä on vaan itse oppinut huolellisemmaksi). Toivottavasti ei noista nyt kehity kovin mestareita moisessa.

Ihan himpun verran on otettu suuntaa treenailuakin kohden. Agilityn taidot -kurssi aloitettiin viime viikolla Kipin kanssa ja jatkettiin tällä viikolla Cessien kanssa. Kipi on vielä kovin pikkupentumainen ja tällä hetkellä sillä on meneillään mikä lie kivaa-juosta-ympäri-hallia/kenttää-ja-käydä-moikkailemassa-kaikkia -vaihe. Ja vähintään yhtä kivaa juosta lelu suussa ympäriämpäri. Enpä muista koska mulla olis viimeks ollut koira, joka ei palauta lelua heti ja hartaasti uskallan toivoa, että tämä on Kipinkin kanssa vain ohimenevä, osittain viime aikojen kovin vähäisestä tekemisestä ja leikkimisestä johtuva vaihe. Päätin kuitenkin, että paikka reenata homma ja muitten koirien ja muun häiriön alla toimiminen kuntoon on jossain muualla kuin tuolla kurssitilanteessa, joten käydään Cessien kanssa tuo kurssi loppuun.

Pikaisesti on kuitenkin yritetty kurssilla läpikäytäviä perusjuttuja ehtiä kotonakin kokeilemaan. Briardtreeneissä puolestaan on Bertan ja Otson kanssa kokeiltu muutamaa tokoliikettä. Vielä olisi aika monta kokonaan kokeilematta... Saa nähdä kuinka meidän ensi viikonlopun toko-osallistumisten kanssa käy - sekä tuosta että muistakin syistä - mutta tuleepahan taas vähän kaiveltua taitoja naftaliinista tuon verukkeella, jos ei muuta. Bertasta huomaa nyt kyllä kovin selvästi, että se tykkää juosta ja touhuta kotona ja se tykkää tehdä tottistakin kotona kovasti, mutta kentälle mennessä se on aivan maansa myynyt ja kestää aikansa saada se minkäänlaiseen vireeseen enää edes helppojen temppujen kautta. Jos homma näyttää sille kovin vastenmieliseltä (uskon tuon tulevan lähinnä tietynlaisen epävarmuuden kautta), niin silloinkin tietysti mietimme asiaa ja osallistumista sen valossa. Kyllähän vanha koira ansaitsee niin halutessaan jo eläkepäivänsäkin ja mahdollisuuden valita itse ne kivat tekemiset. Kertaalleen on käyty kentällä ihan ilman virallisia treenejäkin (oho!). Cessien ja Kipin kanssa tosin otettiin lähinnä noita kiertämisen ja nenäkosketuksen alkeita ja Ruutin kanssa leikkimistä. Siinä määrin mukava olo onnistuneitten reenien jälkeen kyllä on, että tavaksi voisi taas tulla, jos aika riittäisi.

Siinä missä Kipi vipeltää välillä omiaan ihan vaan vauhdin ilosta, on Ruuti onneksi edelleen juuri sellainen suoraviivainen, välillä toki vähän raisu mammanpoika kuin vaan briarduros voi olla. Varsin mutkaton tyyppi. Vaikkei sitä ollut tarkoitus pitää (enkä tiedä, millaisia ongelmia tulevaisuudessa poikien välillä odottaa), niin kyllähän se on rakastuttanut minut itseensä - ja ainahan meiltä yhdelle pienelle briardpojalle tilaa löytyy (noh, ei ehkä seuraaviin vuosiin, niin kuin ei millekään muullekaan eläimelle). Vaan on Kipikin... mutta se onkin minun pieneni. Vauvamainen hassu otus. Kun meillä on näitä fiksuja tapoja, niin Kipin tapana on ulkoillessa tietysti koukata vauhdissa minua katsomaan (ja jatkaa taas muiden koirien kanssa) ja käväistessään nopeasti tarttua suullaan kädestäni. Ottaa siis käteni pikaisesti hampaitten väliin, tosi nätisti, purematta ja kiitää taas Kipinä Kiitäjän lailla menemään. Se on meidän käsipäivää. Pelästyin jo reissusta palatessani, että Kipi on unohtanut tavan, kun ei sitä ensimmäisinä päivinä tehnyt, vaan palautuihan se ilokseni sieltä. Käsipäivättelemme siis varsinkin alkulenkistä aina useaan otteeseen. Ruutin tapa pompata täysillä syliin (se alkaa olla jo kovin pitkä poika!) puolestaan on toisinaan hiukan mustelmallinen ja saattaa vaatia pieniä hillintäyrityksiä. 

Viime lauantaina meillä oli pikkumustia kolmin kappalein, kun Hiro saapui muuttopakolaiseksi päivän ajaksi. Aikamoinen vipeltäjä sekin, vaikka hyvätapaisempi kuin nuo omat. Aidan ali käytiin kaivautumassa vapauteen (ja aiheuttamassa ylimääräisiä sydämentykytyksiä - onneksi ei sentään lähtenyt kauaksi ja tuli heti huudettaessa takaisin), keittiön työpöydälle hypättiin (kaikin neljin jaloin) syömään suklaakekejä ja mitä nyt pieni koiranpentu voikaan keksiä. Harmi, että kamera ei taas ollut matkassa mukana.

Sunnuntaina puolestaan saapui Taika kyläilemään täksi viikoksi.

 

Kipi & Taika

Lapsella vain voi silmät niin loistaa

Jos oli Keltsikin iloinen nähdessään Taikan, niin Kipi on tainnut ihastua siihen ikihyväkseen. Kipsu on nauttinut, kun on kerrankin kaveri, joka ei (pentuesisarusten tavoin) ole koko aikaa kiusaamassa ja jyräämässä, vaan joka menee selälleen ja jota saa itsekin möyhentää.

Perjantain, lauantain ja sunnuntain oltua aamusta iltaan täynnä (pääosin kuitenkin ei-koira-aiheista) touhua ja yöt töissä, oli maanantaina pakko ottaa aikalisä. Olin suunnitellut lähteväni taas suoraan yövuorosta pääkaupunkiseudun suuntaan, mutta niin vaan kävi, että kroppa ei enää pelittänyt. Väsytti, oksetti ja särki päätä siihen malliin, että tien päälle ei uskaltanut lähteä, vaikka muusta olisi voinut selviytyäkin. Neljättä-viidettä päivää ei vaan näemmä enää jaksanut max parin tunnin unilla per vrk - tosin lämmölläkin lienee ollut vaikutusta asiaan. Ei siis auttanut kuin perua päivän menot ja nukkua ja lepäillä ja ulkoilla koirien kanssa lämpötilan sallimissa rajoissa.

Treenailumotivaation nostattajaksi olisi voinut ajatella syyskuisia pk-rotumestaruuskisoja (niihin kun saattaisi olla helpompi saada paikka jäljelle kuin muihin kokeisiin, joihin näyttää aika toivottomalta sen vähän perusteella, mitä tänä vuonna olen katsellut), mutta tulipa huomattua, että osuvat samalle viikonlopulle kuin syksyksi suunniteltu Ranskanreissu. Äh! Jompi kumpi on siis pakko jättää väliin - katsotaan kesän mittaan kumpi.

Iloisena asiana lämminvesivaraaja oli kuin olikin kotiutunut reissun aikana. Kyllä taas kelpaa siivoilla. Pellotkin oli naapuri ystävällisesti käynyt ajamassa traktorilla, joten päästään konkkaronkan kanssa vähän paremmin ulkoilemaan. Piha sen sijaan odottaa vielä niittäjäänsä. Viikatehan tuon kanssa alkaa olla ainot vaihtoehto. Vähän sitä jo aloittelin, mutta siinä määrin hidasta hommaa tuollaisessa paikassa (kiviä, kuoppia, muita esteitä), että aikaa tulee menemään apuvoimienkin kera. Muutenhan tuo menisi pihahommana siinä missä joku muukin, mutta ikävä puoli on se, että koiria ei voi pitää samaan aikaan ulkona, joten ei saa samaan tapaa kahta kärpästä yhdellä iskulla. 

Läppärikin sitten päätti tiistaina tehdä tenän ja lakata toimimasta. Eli nyt ollaan täysin ilman konetta kotona, kun se pöytäkonekin jo aiemmin ehti sanoa sopimuksensa irti. Läppärin pitäisi sentään mennä vielä takuuhuollon piikkiin, mutta aikaa saattaa vierähtää (pari vuotta sitten samaisessa huollossa taisi kestää useampi viikko). Nettipimennossa siis olemme lähiajat, eikä pidä ihmetellä, jos vastauksia tai muuta ei kuulu. Tokihan näitten nettiyhteyksien ääreen nykyään pääsee paikassa jos toisessakin - varsinkin maassa, jossa se meganen yhteys on kansalaisoikeus (vai miten se menikään...) - joten vilkaisemassa tullee toki käytyä silloin tällöin. 

Yleisön pyynnöstä blogi olkoon nyt kuitenkin toistaiseksi ilman salasanaa. Salasanasuojatussa voisi vaan vapaammin kirjoitella mitä lystää. Enkä edes ajatellut muiden haukkumista (heh)! Vaan ehkäpä perustan ihan erillisen blogin, nimimerkin takaa, jossa voin vapaasti ruotia maailmanmenoa (siis kun törmäätte sellaiseen oikein omalaatuiseen, saattavat juurikin minun ajatukseni olla kyseessä). Tai ehkä jopa kaksi. Ruokablogikin kun vois olla aika kiva. Tämän kesän vakihitti tosin on ollut vaniljakermajäätelö tuoreilla mansikansiivuilla ja suolapähkinöillä. Vie kielen ja melkein järjenkin mennessään, muttei ehkä ihan riitä blogin sisällöksi.