Pikemon Leijonakuningas on vahva. Aina sekään ei kuitenkaan riitä - joskus vahvimmatkin sairastuu, vaikkei ne sitä niin näytäkään.

Niin siinä kävi, että minä jätin Ranskanreissun väliin ja jäin kotiin Piikin kanssa. Reissun peruuntuminen harmitti tottakai. Tämä olisi ollut syksyn reissuista sisällöllisesti ehkä se vielä odotetumpi. Ja onhan nuo odotettuja ja tarpeellisia irtautusmishetkiä muutenkin - ja samalla myös pieniä levähdystaukoja (mulle ihan ne kuuden tunnin yöunetkin on luksusta, varsinkin kun ne saa nukkua useampana yönä peräjälkeen). Mutta vaikka viimeiseen asti leikittelin ajatuksellä lähtemisestä, niin päätös kotiin jäämisestä oli kuitenkin varsin helppo. Ei ollut vaikea miettiä, missä minua tarvitaan ja missä haluan olla. Piikin varsinainen kipeänä olo sinällään oli kohtuullisen nopeasti ohi ja siitä eteenpäin suunta on ollut siltä osin parempaan. Äkillisten vatsa- tai muiden häirinneiden vaivojen ohessa löytyi kuitenkin jotain, mikä ilman niitä olisi saattanut jäädä vielä toistaiseksi huomaamatta. Verikoe paljasti huimasti kohollaan olevan tulehdusarvon. MItään muuta ei ole löytynyt. On tutkittu ultralla, otettu rtg-kuvia vatsan ja keuhkojen alueesta, kuunneltu sydäntä ja veriarvotkin sisäelinten osalta kunnossa. Eilen kuitenkin selvisi, että tulehdusarvo ei laske vahvoista antibiooteista huolimatta, mikä suureksi suruksi aiheuttaa epäilyksen syövästä/kasvaimesta. Vaan kun voisi saada varmuuden... ja jos niin on, niin tietää, mikä syöpä, mikä kasvain, missä. Erittelyssä valkosoluissa ei ollut poikkeavaa, punasoluissa kyllä (mutta myös tulehdus voi aiheuttaa näitä muutoksia). Tulehdusarvoon nähden kovin reipas poika meillä kuitenkin on. Koko ajan ruoka on maistunut äärimmäisen hyvin, se ulkoilee mielellään varsinkin vapaana ja jos se saa päättää, valitaan aina se pidempi Piikin suosikkimetsäreitti (sellainen vajaan tunnin kiepaus varsin vaihtelevassa metsämaastossa). Ei siitä vieras ihminen varmasti osaisi sanoa sen olevan kipeä - eihän 12-vuotias koira toki enää tuulennopeudella lennä, vaikka Piikki on varsin hyvässä kunnossa tähän asti ollutkin.

Piikki tänään

Yllä nautinnollista kierittelyä - alla Pii ja Piin tytöt

Kaiken tekisi niin paljon helpommaksi, jos tietäisi, mikä sitä vaivaa. Saisi vaikka sen täyden varmuuden siitä, että sillä on syöpä - ei tarvitsisi jossitella ja olisi helpompi päästää irti, kun tietäisi, että hoitoa ei ole ja suunta on joka tapauksessa jossain vaiheessa huonompaan. Vaikka siihen ajatukseenhan sitä toki on tässä tilanteessa joka tapauksessa päädytty.

Vaikka tämä on ollut kovin raskasta aikaa ja kyyneleitä on vuodatettu (erityisesti yksin ollessa, Piikin läsnäollessahan sitä haluaisi peittää surun), niin olen hurjan kiitollinen näistä viikoista, jotka olen saanut omistaa erityisesti Piikin kanssa olemiselle (toki muistakin koirista haluaisi nyt vain pitää tiukasti kiinni, eikä jättää hetkeksikään). Surumielisyydestä huolimatta meillä on ollut hurjan kivaa. On kierretty lempimetsälenkki moneen kertaan, käyty haukkumassa autoja (minun vain hymyillessä), löydetty uusiakin mieluisia ulkoilupaikkoja, tottisteltu ja leikitty pallolla, istuttu ulkona nuuhkimassa tuulia. Ostettu kilokaupalla broileria ja juustoa, että on ollut jälkkäriä ja makupaloja mahan täydeltä. Rapsutettu, silitetty, halittu, nuuhkittu ja oltu lähellä (voi miten Piikki onkaan vanhemmiten alkanut nauttia rapsutuksista, aina tarjoamassa mahaansa siliteltäväksi).

Tavallaan tämän pitäisi olla aika ihanteellinen tilanne, jos poislähdön miettiminen koskaan voi sellainen olla. Meillä on ollut mahdollisuus saada koira kotiin, niin että se vielä jaksaa. Tehdä ne kaikki lempiasiat vielä edes kertaalleen. Olla yhdessä. Hemmotella rakasta. Valmistautua edes vähän. Ja lopulta aikaa on saatu enemmänkin, lempijuttuja tehty moneen kertaan ja imetty läheisyyttä. Siltikään se ei ole helppoa. Ei, se on tuskallisen vaikeaa.

Tuossa se nukkuu rauhassa. Minun suuri ja vahva poikani. Ihana, suloinen, rakas Piikki-mies. Meidän leijonakuningas ja isäkoira. Ruoka maistuu hyvin ja makupaloja menee mahan täydeltä. Se innostuu pallosta ja tottistelusta. Se innostuu uloslähtiessä pomppimaan Oodin kanssa ja jaksaa ulkoilla lempilenkkejä ja tutkia uusia maastoja. Jos sitten jotain pieniä asioita näenkin. Jos se olisi selvästi kipeä ja väsynyt, päätös olisi helppo tehdä - sen sairastuessa olin jo varsin valmis ja näiden viikkojen aikanakin olen ollut varma, että se päivä on jo - mutta nyt. Mitä jos ihan hyvää aika olisikin vielä kuukausia - tai edes monia viikkoja. Pitäisinhän minä sen luonani kaikin voimin niin pitkään kuin mahdollista. Kuitenkin takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että hetki liian aikaisin on parempi kuin hetki liian myöhään. Minä en halua sen romahtavan, en edes menevän huonommaksi. Sitten kun se ei enää innostu pallosta ja tottistelusta tai kun ruoka ei enää maistu on varmasti liian myöhäistä. Minä haluan löytää sen hetken ennen kuin niin käy.

Välillä olen niin varma, että on tehtävä, mitä on tehtävä. Sitten tulee päiviä kuten tänään. Aamuhämärissä lähdimme tuolle Piikin lempimetsälenkille ja puolivälin kieppeillä törmäsimme emähirveen vasoineen (tai näin ainakin hämärässä olin näkevinäni). Oodi ne ajatti jostain liikkeelle ja siinä missä minä säikähdin hirven möristessä ja puskien rytistessä, niin Oodi ja Piikki tietysti molemmat innostuivat kovasti. Piikkiäkään meinannut millään saada pois hirven jaloista ja pelkäsin käyvän hullusti - hirvi kun vielä oli varsinainen hirviöhirvi ja hyökkäili meitä kohden vielä siinä vaiheessakin, kun olin jo saanut koirat hihnaan. Tuli kohti ja tuijotti tiiviisti niin pitkään, että meidän oli palattava takaisin samaan suuntaan, mistä tulimme (koirien ollessa sitä mieltä, että et tosissasi voi pelätä mitään hirveä, poishan se pitäisi ajaa). Normaaliin vajaan tunnin lenkkiin teimme siis vielä parinkymmenen minuutin ylimääräisen koukkauksen pikku suon kautta. Kun katselin Piikin menoa suolla, sen innostumista hirvestä ja liki puolentoista tunnin lenkin päätteeksi vielä kierittelyä metsästä löytyneessä pienessä lumisohjossa, en taas vaan voinut olla ajattelematta, että ihan oikeastiko minä mietin, mitä mietin. Ilman verikoetta en edes tietäisi sen olevan sairas - ehkä ajattelisin pikku juttujen ilmaantuessa niiden olevan normaalia vanhenemista. Niin kuin ne tietysti osaltaan ovatkin. Toisaalta tällaisen päivän jälkeen olisi koiran hyvä lähteä onnellisena ja voimissaan - toisaalta nousevat ne pienet ihmismielen väistämättömät ajatukset, että mitä jos, jos se onkin jotain, mikä voisi vielä parantua.

Minä haluan vain koskettaa sitä loputtomiin. Silittää rakasta päätä. Nähdä tutun hyväntuulisen ilmeen. Imeä itseeni, miltä se tuntuu, näyttää ja tuoksuu, rakas koirani, niin etten koskaan unohtaisi.

Nyt me kuitenkin vielä nautitaan. Ainakin hetken aikaa ollaan vielä pahalta piilossa. 'Ollaan hyvää ja kaunista'. 'Ollaan niin kuin ei mikään koskaan voisi haavoittaa'. Saan kai toivoa, että näin vain jatkuisi ja jatkuisi.

 

Muilta osin ei olla treenailtu. Yritetään vain nauttia muuten. Kipin kanssa käväistiin ainakin kertaalleen agitreeneissä, mutta sen verran sumussa, että mitään en juuri muista, joten laitetaan kerrankin meidän ratapiirros (ei, me ei menty tokikaan ihan noin pitkää rataa, keppejä ei vielä oteta radalla, enkähän mä muutenkaan tuollaista muistaisi). Tällaista tää meidän treenailu on joka saralla: viikkojen taukoja tulee milloin mistäkin syystä juur kun ollaan pääsemässä alulle. Mutta me ei murehdita sitä. Minä olen helpottunut lauhasta syksystä ja toivon, että se jatkuisi vielä pitkään (jos nyt muiden iloksi jouluksi tulisi maa valkeaksi, se riittäisi). Vaikka sinällään tykkään talvesta, niin nyt ei haittaisi, vaikkei tulisi ollenkaan. Elämä olisi paljon helpompaa, ei tarvitsisi palella, sähköä kuluisi vähemmän, kaikenlaista tehtävääkin vielä olisi ja vaikka mitä muita syitä.

Pahoittelen myös, mutta olen tyystin pudonnut fb:sta ja muusta nettimaailmasta - pakoon pahaa maailmaa - jossain vaiheessa taas päivittänen itseni ajan tasalle.