Pääsiäiset ja vaput on sitten viime päivityksen vietetty - ja kaikenlaista muutakin. Kelit on olleet jännät. Heti pääsiäisen aikaan, kun pakkasista päästiin, saatiin tilalle yli 20 asteen "helteet". Aikamoista. Metsissä oli vielä lunta, mutta t-paidassa kuljettiin seassa. Pääsiäisen aikaan puhkesivat omalla tontilla kukkaan sinivuokot (ja leskenlehdet), vaikka niitä muualla näkyikin jo aiemmin. Vielä ne on kukkineet vapun jälkeenkin (kuten alla olevasta kuvasta näkyy). Itselläni on sinivuokoista sellainen äitienpäiväksi puhkeamisen mielikuva, joten vielä riittää sinnekkin, vaikka viime vuosina kaikki on tainnutkin vähän aikaistua.  Pääsiäisen jälkeisenä tiistaina onnistuin helteisen kelin myötä jopa saamaan auringonpistoksen pihahommissa puurtaessani - iltaiset briardtreenitkin jäivät sitä myötä väliin. Eipä ole moista tainnut ennen huhtikuussa tapahtua . Hetken jo ehdin pelätäkin, että näinkö talvi kääntyi suorilta kesähelteiksi ilman kevättä ja itselleni mieluisimpia hiukan viileämpiä kelejä, mutta tulihan nekin sieltä vielä vapun myötä. Jos pääsiäisenä puhkesivat sinivuokot, niin vappuaattona havahduin siihen, että paikoin jo ensimmäiset koivut vihertävät . 

Näitä on taas ollut paikoin metsän täydeltä

Paitsi tuollaisessa sinisessä rinteessä, myös tälläisessä ruskean värittömyyden ja autiuden keskeltä puskevassa herkän sinisessä yksittäisessä tuppaassa kiteytyy sinivuokon olemus (joka ei toki kuvissani tule parhaalla mahdollisella tavalla esiin).

Kevään ensimmäiset punkitkin löytyivät hämmästyttävän aikaisin. Huhtikuun kahtena viimeisenä päivänä irrottelin ensin pari pienempää punkkia Oodista ja seuraavana päivänä pulleat jättiällötykset sekä Oodista että Piikistä. Sen jälkeen niitä onkin löytynyt melkein joka lenkin jälkeen . Koskaan ennen ei ole punkkeja tähän tahtiin, eikä näin aikaisin, löytynyt (pakkasen puolellakin käyty vielä öisin), joten liekö tavallista ikävämpi punkkivuosi odotettavissa vai onko kyse vain paikallisesta ilmiöstä. Kotimaisemissa olevalta ja ulkoilevalta loppuporukalta ei punkkeja onneksi ole vielä löytynyt. Säijässä niitä ei ole ennenkään juuri näkynyt, joten sormet pidetään ristissä, etteivät ne sinne edelleenkään rantautuisi.

Tällä viikolla punkki-ilmentymät sai vielä tavallistakin ällöttävämpää jatkoa, kun isäni kyljestä oli löytynyt iso punkki. Hän kun ei ole tässä kevään mittaan missään luonnonhelmassakaan oleillut, on varsin todennäköistä, että punkki on Piikin tai Oodin mukana tullut ja niiden köllötellessä vanhempieni sängyssä (jonne on lupa mennä heidän poissaollessaan) sinne irronnut ja myöhemmin uuden isännän löytänyt. Olen aina tuudittautunut siihen uskoon, että noin ei voi käydä, mutta nyt ei voi kuin uskoa. Punainen renkulakin oli pureman ympärille tullut, joten nyt odotellaan vielä borrelioositestin tuloksia ja tietenkin kovasti peukutetaan, että se olisi negatiivinen (jos ei, on marssitettava myös Piikki ja Oodi testeihin, sillä sama punkki on jommassa kummassa niistäkin suurella todennäköisyydellä ollut).

Oodista ja Piikistä pääsiäisen aikaan ottamani kuvat toimikoon tämän blogikirjoituksen pääasiallisena kuvituksena, kun kamera ei ole muuten juuri mukana ollut - ja toisaalta Piikki ja Oodi on jääneet kuvien osalta vähän paitsioon. Korvattakoon siis asia, vaikka kovin kurakoipisiksi aina loppulenkistä muuttuvatkin, eikä valokaan aamutuimaan ihan parhaita kuvia mahdollistanut.

Piikki onnellisena, kun kevään myötä on paljastuneet myös kepit lumen alta

Syy Bertan tavallistakin suureellisempiin kaivuuoperaatioihin paljastui myös lumien sulettua. Myyränkoloja on vieri vieressä meidän pihan ja peltojen täydeltä - ja joka ikinen viime vuosien aikaan istutettu omena-, kirsikka- ja luumupuun taimi kuollut pihasta. Plaah. Joka vuosihan nuo myyrät on meillä vaivana olleet, mutta jokunen taimi on silti aina selvinnyt. Nyt meni kerralla kaikki sileäksi. Yhtenä vuonna muistan myyränkoloja olleen vielä enemmän, mutta kyllä nytkin taidetaan yhtä ennätyksellisimmistä vuosista mennä. Selvä yhteyshän tuolla Bertan kaivuuinnolla myyräesiintymiin aina on, ei se tuolla täysin turhanpäiten kaivele. Harmi vaan, että tässäkin asiassa myyränmetsästysintoa taitaa olla enemmän kuin -kykyä. Myyränkarkotusvinkkejä otetaan kyllä mieluusti vastaan (keisarinpikarililjat ja valkosipulit on kokeiltu tuloksetta, jonkinlaisia tärinälaitteita varmaan pitäisi rakentaa... mitkään kaasutukset ei tule kyseeseen, kun alue on niin laaja ja koloja niin tolkuttomasti, ettei niitä saisi millään kaikkia tukittua). Toivottomalta hölmöläisten hommaltahan tuo tosin tuntuu toisiaan ruokkivia myyrien tuhoja ja myyristä pontta saavia koirien kaivantoja vastaan taistellakaan. Yhden tuhon kun saat korjattua, on sillä välin jo tehty pari uutta.

 

Muutoin kevät pitää siinä määrin kiireisenä, että maastokausi on vielä korkkaamatta. Pellot on toki olleet sulia jo jonkin aikaa - hometta niillä on kyllä vielä paikoin näkynyt - metsissä on lunta ollut pitempään, mutta nyt ei sekään enää kelpaa syyksi. Eiköhän tässä siis lähiviikkoina metsäänkin ehditä. Muun ohessa myös pihatöitä riittäisi niin paljon kuin jaksaisi tehdä. Jos ei muuta niin voisi joka päivä käyttää hyvän tovin jo pelkästään myyräkaivantoja täyttelemällä . Todellakin... vähän kuin kantaisi säkillä valoa sisälle. Nokkospenkin kylläkin tänä vuonna perustin. Jospa edes ne selviäisivät jopa meidän pihassa  (jos eivät, en ehkä ole kovin pettynyt, vaikka keväiset nokkosherkut jäävätkin sitten saamatta - onpahan niitä siinäkin tapauksessa kuitenkin toivottavasti epätoivotuissa paikoissa vähän vähemmän kuin aiemmin).  Vaan kun muiltakin suunnilta uhkaavat kiireet helpottavat, niin eiköhän me se maastokausikin jossain vaiheessa korkata. Tänäänhän toki vasta vietetään Tampereen briardporukan kesäkauden avajaisiakin saunaillan merkeissä, joten ehkei sen treenailunkaan kanssa etuajassa ole syytä hoppuilla.

Tänään poikkesin pitkästä aikaa myös näyttelykehän reunalla. Tampereen KV-näyttely järjestettiin tänä vuonna aiempaa myöhemmin ja Momon Mara-poika oli ilmoitettu mukaan. Olin luvannut Maran esittää, mutta onnekseni sain taas nakitettua homman osaavammille (kiitos Mane, jälleen kerran!), enkä joutunut kuin paras uros -kehässä käväisemään. Ja todellakin vain käväisemään. Olen toki ennenkin nähnyt tuomareita, jotka ei juuri liikuta koiria tai koske niihin, mutta tämä taisi kyllä vetää pohjat. Sivuliikkeitä ei katsottu missään kohtaa yksittäisarvostelussakaan, eikä koiriin koskettu kuin kuononpäähän ja kannuksiin. Paras uros -luokassa ei liikuttu senttiäkään mihinkään suuntaan, eikä siinä vaiheessa toki myöskään enää koskettu koiriin lainkaan. Kaikenlaista. Maran tuloksena SA ja PU4 (hienosti on Mara saanut tasaisen hyviä arvosteluja näyttelyistä). Mulle tuollainen liikkumattomuus toki sopi, kun uhkakuvana oli pomppivan Maran kanssa kehässä hikoileminen, mutta eipä tuo nyt näyttelyarvostelujen arvostusta järin nosta.

 

Jos on siivoamisen osuus pakkasten mentyä lisääntynyt potenssiin triljoona, niin sisälle kulkeutuvien risujen määrä sentään ihan selkeästi vähentyi tuossa vapun jälkeen. Metsien vähän kuivahdettua? Toki niitä edelleen ihan riittävästi sisälle kulkeutuu, mutta eron kyllä huomasi aika selkeästi. Sen sijaan tuo pelloilta, mutaojista ja koirien kaivannoista sisään kulkeutuva multapöly on aivan tolkutonta. Kuinka helpolla sitä talvella pääsikään... En edes valittaisi, jos sitä ja hiekkaa, kuraa sun muuta olisi pelkästään lattiat täynnä. Ne on aina helposti siivottavissa. Seinät, ikkunat ja kaapinovet on toki jo astetta ikävämpiä siivottavia, mutta kun tuota multapölyä on kaikki tasot täynnä. Pöydät, hyllyt, esineitten päälliset... jopa kaappien sisälle se kulkeutuu. Keittiön pöydästä huomaa selkeimmin, miten jo yhdessä vuorokaudessa pinta on sellainen, että siihen voi sormella piirtää - saatikka sitten harvemmin käytetyt esineet, ihan kuin ne olisi kuukausia olleet siivoamatta. Jipii. Itsepä olen sanonut, että briardin omistajan olisi hyvä tykätä siivoamisesta, muttei siisteydestä. Sama hölmöläisen homman efekti nimittäin totisesti myös tässä tulee vastaan. Harmi vaan, että mä jopa tykkäisin myös siitä siisteydestä, mutta se ei näillä resursseilla, eikä näissä oloissa toteudu (mutaojien, peltojen ja kaikenmaailman mutaisten kaivantojen sijaitseminen ihan pihapiirissä ja oleminen saavutettavissa joka ovenavauksella, koiramäärä, myyrät ja kaivamisintoiset koirat, laatoittamaton oven edus, vanha talo, jota ei ole tarkoitettu tällaiselle koiramäärälle tai kosteudelle, pienet pesutilat jne., jne., tuhoamisesta ja muusta nyt puhumattakaan). Eikä sitä koirien kuivumiseen ja puhdistumiseen tarkoitettua lisäsiipeäkään taida ihan lähiaikoina olla nousemassa .

 

Vähän jäi tuon Keltsin taannoisen jalkavaivan kanssa mietityttämään, ettei sulfalla olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ajoitus osui yksiin toisen sulfakuurin loppupuolen kanssa ja sulfakuurin loppumisen jälkeen vaivakin parantui, mutta tämä on toki voinut olla myös täysin yhteensattumaa. Noh, se ei selvinne ilman uutta sulfakuuria ja sellaista ei toivottavasti tarvitse enää antaa. Nyt kun neljä koirista on syönyt noita eläinlääkäriruokia (Piikki jo vuosia Virbacin Digestiveä, Berttakin jo vähän pidempään Walthamin Hepaticia ja Cessie & Keltsi nyt pari kuukautta Walthamin Urinarya), niin ihan kiitettävän suurilta tuntuu myös koirien ruokintakulut. Olen aina laskenut, että aika tarkkaan ruokaa menee 15 kg säkki per koira per kuukausi (+ hiukan lihaa/rasvaa ym. päälle - tietysti lihan määrää nostamalla kuivaruoan osuutta saa hiukan alemmaksi). Nuo eläinlääkäriruoat kun maksavat reilun 90 euroa per säkki ja painoakin säkillä on vain noin 12 kg eli ei edes ihan riitä tuota kuukautta (tosin monessa muussakin ruoassa noita säkkikokoja on hilattu alaspäin), niin toisinaan ei hirveästi naurata. Pelkkien noiden neljän ruokaan uppoaa sujuvasti 400 euroa kuussa ja lisäksi vielä ne viisi muuta... ja ruoka on kuitenkin vain yksi osa kuluista . Hulluksi sitä välillä(?) itsensä tuntee, vaan vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Samaa suota siivoamisen, remontoinnin ja pihatöiden kanssa. Toisesta päästä kun saa jotain kuntoon, toisessa päässä odottaa jo suuremmat paikkaukset.

Ruokinta-aiheeseen kun pääsi, niin vielä täytyy palata aiempaan mainintaan oman karppauksen vaikutuksesta lihan, erityisesti raa'an lihan määrän lisäämiseen koirienkin ruokavaliossa. En siis rinnasta karppaamista lihansyömiseen . Lähinnä tuossa oli ajatuksena se, että karppauksessa oleellinen asia on oikea, luonnollinen, puhdas, mahdollisimman lisäaineeton ruoka, mitä myös liha, mahdollisuuksien mukaan raaka sellainen, ja rasva koiran ruokavaliossa edustavat.

Onnin jalan osalta, nyt kun tietää katsoa, olen huomannut viime aikoina ihan harjatessakin, että se selvästi varoo jalkaa ja alkaa venkuilla jo vasenta lapaa/kyynärää lähestyttäessä. Onhan se tuota aiemminkin tehnyt, mutta en ole niin selkeästi osannyt yhdistää. Toistaiseksi ei oikein voi antaa kuin aikaa, tulehduskipulääkettä ja katsoa seuraavien fyssari- & osteopaattikäyntien jälkeen tilannetta. Toki myös rasitusta vähän varotaan, eikä mihinkään esteille mennä, mutta kun tuo mielellään menee, juoksee, hyppii ja kiipeilee kovin ketterästi, niin ei sitä täyslepoonkaan toistaiseksi laiteta.

Viime blogimerkinnässä jo sivuttuihin astutuksiinkin liittyen olen viimein tehnyt sen (aina vaikean) päätöksen, että luovun Kokon (Dune de l'Anglade Lahonda)  omistajuudesta. Koko on ihana koira, erittäin kiva luonteeltaan ja muutenkin pidän mm. sen pienehköstä koosta ja karkeasta turkinlaadusta, mutta kasvatussuunnitelmien ulkopuolelle se jää. Kokon takaa tulevia de l'Anglade Lahonda -linjoja, joissa on paljolti haettu käyttöominaisuuksia, tulee onneksi myös Nessan takaa ja valintoja on kuitenkin tehtävä. Koko jää Katin ja Kaisan omistukseen ja toivottavasti myöhemmin tänä vuonna pääsee osallistumaan ainakin luonnetestiin. Kati tekee omat päätöksensä Kokon jalostuskäytöstä ja mikäli pentuja tulee, seuraan niitä suurella mielenkiinnolla.

Nessan isänähän on Veedo'ch de l'Aubade aux Bergers (mondioring2, ring1), jonka takaa löytyy mm. sisarukset Larhy (ring3) ja Latche de l'Anglade Lahonda ring3-tulos vanhempineen. Toisaalta itseäni miellyttää myös Nessan emän Amifeen (IPO1, mondioring1, agility3) puoli, luonneominaisuuksista puhuttaessa erityisesti isän osalta. Amifeen isänähän on vanha suosikkini Mel Paso del Pata Viento (mondioring2, BH1, AD, agility2), jonka isä puolestaan on paljon luonteellisesti vahvoja jälkeläisiä jättänyt Napoleon du Clos des Cedres (IPO3, SchH3, AD) ja emä Huana Noire El Amahar (IPO1, SchH1, BH2, agility3). Aika näyttää, millaiset tulokset Nessaselle itselleen kertyy , mutta se mitä olen koiraa seurannut, enpä usko, että se voi kovin suuria pettymyksiä tai järkyttäviä yllätyksiä tuottaa esim. MH-kuvauksessa tai luonnetestissä, sai sitten millaisen tuloksen tahansa. Toki nämä katsotaan ennen astutusta, samoin kuin mm. silmatarkastus. Nessan lonkathan näyttää tällaisilta:

Ventelän mukaan joko A/A tai B/B. Jos maljan mataluudesta rankaistaan, niin B/B. Jos ei rankaista, niin A/A Tällä kertaa Kennelliitossa rankaistiin mataluudesta ja virallinen tulos tulee olemaan B/B, kunhan Suomeen rekisteröinti on kunnossa.  

Tässä vertailun vuoksi esimerkiksi Sagan lonkat:

Sagan lonkathan ovat hyvin siistit ja eron huomaa, mutta oikein hyviltä Nessan lonkatkin muuten näyttävät.

Monta, monta narttua olen vuosien varrella tuonut sillä taka-ajatuksella, että josko niistä joku osoittautuisi Onnille sopivaksi (toki niiden tuonnissa on ollut monta muutakin ajatusta). Monta olen myös hylännyt. Kenet mistäkin syystä - monta kokonaan jalostuskäytöstä jättäen, pari jalostukseen käyttäen, mutta sillä ajatuksella, että ne eivät kuitenkaan kaikilta osin ole sitä, mitä haen Onnille (niin, yleensähän sitä hakee urosta nartulle, mutta käy se näinkin päin ). Nessa on nyt päässyt lähimmäksi. Sitä en tiedä, kuinka paljon Onni jättää itseään tai saanko yhdistelmästä ulos niitä ominaisuuksia joita haen, mutta molempia sukuja tuntien uskoisin niistä joka tapauksessa tulevan kivoja, harrastuskelpoisiakin koiria (joskaan, sopivien ominaisuuksien osuessa yhteen, ei välttämättä helpoimpia mahdollisia, dominanssia ym. saattaisi löytyä). Onnilla on myös tasapainoinen rakenne ja kauniit liikkeet, pienehkö koko, tummat silmät, purenta kunnossa jne. ja Nessalla myös rakenne kunnossa ja mm. turkinlaatu näyttää olevan kehittymässä erinomaiseksi, mikä ei ole ollenkaan pahitteeksi (vaikka Onnilla on helppo turkki, ei lisäkarkeus tekisi sille pahaa). Vaan aika näyttää. Onnin suvunjatkamismahdollisuushan on varmistettu pakastesperman muodossa jo vuosia sitten - siinä määrin tapaturma-altis se on aina ollut - joten kiirettä ei sinällään ole.

Cessien ja Eragonin pennuista voisin kuvitella tulevan vähintäänkin hyvin avoimia ja iloisia koiria, jos ei muuta (siinä määrin ihmisrakkaita ja reippaita ovat molemmat). Toki tavoitteena on enemmänkin ja urosvalinta sitä silmällä pitäen tehty, mutta nähtäväksihän se jää.

Hölmöltä kyllä tuntuu ajatus kasvattamisesta ilman, että voisi jättää kotiin pentua. Erityisesti tällaisten yhdistelmien kohdalla, joiden eteen on tehty töitä vuosia ja mm. reissuja reissujen perään ym., että löytäisi niitä koiria, jotka itseä miellyttävät. Mitä enemmän molempia yhdistelmiä ajattelen, sitä järjettömämmältä - juuri tuollaisen pennunhan minä haluaisin kotiin kasvamaan. Toisaalta hölmöltä tuntuu myös ajatus koirien pitämisestä, jos niiden kanssa ei ehdi harrastamaan, eikä muutenkaan tarpeeksi tekemään. Jos en ehdi harrastamaan, mitä minä näillä koirilla teen... Jäljelle jää vain ajatus siitä, että yritän kasvattaa mahdollisimman hyviä koiria muille (mutta kun, mä haluun itse). En tiedä, kehäpäätelmä. Tässäkään kohtaa ei voine sanoa kuin että aika näyttää. Toisaalta vaikka paljon täytyy tapahtua, että pystyn yhdistelmät toteuttamaan, niin myöntää täytyy, että toisaalta paljon vaaditaan myös siihen, että jättäisin ne toteuttamatta (jos koirat odotukset täyttävät). Kyllä niihin niin paljon odotuksia sisältyy. 

Joskus vielä minullakin on vain 3-4 koiraa. Tai ainakin sellainen määrä, joka mahtuu kerralla autoon  ja jonka saa hoidettua ja rajattua niin, että se ei tuhoa ja sotke kaikkea ympärillään olevaa (eli joskus vielä kämpänkin voi remontoida, uskon vakaasti niin). Aika lähellä jo olin, mutta jokin kumma määrän liki tuplaantuminen tapahtui vuodessa-parissa... Yhdestäkään en olisi valmis luopumaan, mutta yli tuon kolmen, neljän en myöskään koskaan ole koiria ajatellut ottaa. Niitä on vaan tullut . Vaan kun lähtee ulos, luonnonhelmaan, ja katselee noiden ilakointia, ei onneksi mieti näitä asioita sen enempää.

 

Viime kertaiseen T-pentujen videotaulukkoon lisäilin pari videota. Mariian ja Teten tottistelua ja viime vuoden toukokuulta ihania merellisiä tunnelmia Oulusta. Oih ja voih. Tänä vuonna liikkuminen on taas asteen verran hankalampaa, kun muun ohessa tuo katras (tai edes suurin osa siitä) ei tosiaan likimainkaan mahdu kerralla autoon, joten levottomat jalat yrittää opetella tyytymään enempään paikalla oloon.  

Ilmoitusluonteisena asiana todettakoon, että fb:n kyydistä putosin kevätkiireitten myötä jossain vaiheessa ihan tyystin. Ei siis pidä ihmetellä. Ehkä mä taas jossain vaiheessa päivitän itseni ajan tasalle.

Sellainenkin merkkipäivä tälle keväälle osui, että ensimmäisen briardin saapumisesta tuli maaliskuussa kuluneeksi 20 vuotta. Aikasmoinen aika. Enpä ensimmäistä briardia ottaessani tainnut aavistaa, mihin polku johtaa... Enkä ensimmäistä briardia ottaessani osannut odottaa sitä mitä sain. Moneen kertaan sen kasvaessa tuli todettua, että en olisi koskaan uskonut, että koira voi olla tällainen. Niin viisas ja ihmeellinen. Ymmärtävä ja taitava. Paljon enemmän kuin vain koira.

Toisaalta, jos ensimmäinen briardini ei olisi ollut luonteeltaan niin loistava kuin se oli, en tiedä olisiko toista koskaan tullut hankittua. Tossu jätti jälkeensä suuret saappaat ja jos olen sen jälkeenkin saanut elää hienojen briardien kanssa, niin kyllä Tossu edelleen elää mielessä sellaisena tavoitteena tai ideaalina, jota kohti luonteellisesti pyrkiä.

Kaikki ne ovat rakkaita, mutta vain yksi on ensimmäinen.

Ystävä.