Päivitetään nyt edes välillä hiukan tiiviimmällä tahdilla, ettei tarvitse jättää niin isoa osaa (näistä niin kovin oleellisista ) asioista kirjaamatta (ei vaan, on näistä oikeasti joskus hyötyäkin - juurkin ajattelin, että jälkikauden alkaessa pakko tsekata blogista mihin jäätiin, kun ei ole taas kunnon mielikuvaa - dementian uhatessa ei siis ollenkaan huono juttu ;p).

Tätä mieltä oli Otso mun puhelimesta. Totta, ei se ollut mikään uusin malli, mutta äärettömän toimiva, eikä aikanaan () niin halpakaan - harmi vaan, että se ei ole hankkinut mulle vastineeksi parempaakaan, jos ei kerran tyydyttänyt. Jokunen puhelin tässä viime vuosina on koirien hampaissa mennyt, eikä asia olisi enää edes mainitsemisen arvoinen, jos asialla olisi ollut joku nuorisosta, mutta Otso?! Mitä ihmettä sen mielessä on liikkunut... eihän se nyt yleensäkään tuhoa mitään. Ilmeisesti noista tulee iän myötä aina vain seniilimpiä - tavalla tai toisella. Jos siis joskus kävisikin niin, että tuo nuoriso tuosta viisastuu, niin vanhukset tulee ilmeisesti pitämään huolen siitä, että (kauhun) tasapaino säilyy.

On muuten ensimmäinen koirien aiheuttama tuho, jonka olen valokuvannut. Kaipa noihin on niin tottunut, että ei tule vaivauduttua (melkein päivittäin kuitenkin jotain tulee vastaan) - tai sitten vaihtoehtoisesti ärsyttää niin paljon, että haluaa vaan sulkea asian mielestään, eikä todellakaan muistella moisia (eritoten rempattujen talon osien ja uusittujen huonekalujen kohdalla, saatikka sitten tunnearvoa omaavien esineitten). Juur yks päivä mietittiin, että noiden tuhoaman omaisuuden arvoa ei lasketa enää edes kymppitonneissa... Olisinpa mä siis varakas (huom. sanavalinta!), jos mulla ei olis koiria (laskemattakaan mukaan niihin kuukausittain ihan ylläpitoon meneviä summia). Vaan kukapa sitä maallisesta mammonasta piittaisi, jos vaihtoehtona on vauhtia ja vaarallisia tilanteita  (ja ihan vähän jotain muutakin ).

Edelleen olen toki sitä mieltä, että kaikkien osapuolten hermoja säästäisi, jos noilla olisi se oma lisäsiipi näkö- ja kuuloyhteydellä muihin tiloihin. Saisivat siellä viettää aikaansa, kun kukaan ei ole kotona vahtimassa - ja myöskin likaisia/märkiä ollessaan.

Sitten edellisen päivityksen on jo ehditty käydä myös eläinlääkärissä. Muun ohessa yritetään tutkia, mikä Omppua vaivaa. Sehän on jo pitkään syönyt ja juonut ihan hirvittäviä määriä. Ruoan himon lisääntymisen ja kaappeihin murtautumisen voisi vielä laittaa lisääntyvän seniiliyden piikkiin, mutta juomista tuossa määrin ei. Verikokeitahan siitä on otettu tasaiseen tahtiin kautta vuosien ja viime aikoina vielä tiuhempaan, eikä niistä mitään ole edelleenkään löytynyt. Ei myöskään kliinisissä tutkimuksissa, ultrassa, virtsanäytteissä. Tietyissä tilanteissa se on myös vaikuttanut hiukan kipeältä tai vaisulta, ei ihan omalta itseltään (näitä on toki vaikea nähdä, kun se kuitenkin kiihtyy monissa tilanteissa hetkessä ja vietissä asiat ei tietenkään näy ulospäin) - ainakin minulla on ollut sellainen olo. Se on jo jonkin aikaa reagoinut vasemman etujalan käsittelyyn (esim. kammanpiikin tiettyyn kohtaan osuessa), mutta fysioterapeutti-/osteopaattikäynneillä esim. jumien syytä ei ole pystytty mihinkään tiettyyn kohtaan liittämään. Jossain vaiheessa tajusin, että tuo vasen jalka on juuri se, johon nuoruudessa jäi Piikin kulmahampaan puolikas - ja joka siis edelleen siellä on. Hampaanpala on niin pahasti sijoittuneena kyynär- ja värttinäluun väliin, että aikoinaan eläinlääkäri (Apexissa Eskelisen Esa, ei siis mikään puoskari ;p) katsoi paremmaksi vaihtoehdoksi, että sitä ei poisteta, jos se vaan pitkällä antibioottikuurilla rauhoittuu. Niin se kai aikoinaan tekikin ja onhan se tuolla vuosia ollut. Vaan nyt näyttäisi, että juuri tuosta kohdasta painaessa Onni eläinlääkärissä ulahti kivusta. Siinä tuntuu myös pieni kohouma. Siispä jalka kuvattiin, mutta kuvissa näkyvät muutokset hampaanpalan kohdalla tai muuallakaan eivät näytä sellaisilta, että niiden pitäisi aiheuttaa ongelmia. Jäljelle jäävät tietysti asiat, jotka eivät näy rtg-kuvissa. Sinälläänhän kipu voisi tietysti aiheuttaa myös lisääntynyttä juomista (ja minua ahdistaa ajatuskin, että Onni on mahdolisesti pitkäänkin kärsinyt tuollaisesta kivusta - sehän ei näitä juuri näytä). Nyt kokeillaan parin viikon kipulääkitystä, katsotaan onko sillä vaikutusta ja mietitään sitten jatkoa. Jos syy tuosta jalasta löytyy, niin paljonhan se selittäisi (myös mm. viime kesäisiä esteitä päin rymistelyjä), mutta ei kiirehditä asioiden edelle. Pari päivää kipulääkitystä on vasta takana ja taannoinen vatsatauti alkaa Onnin kohdalla olla ohi vasta nyt (alkaa muuten olla taas sellainen aika, että enpä muista, koska olisin viimeksi tullut kotiin niin, että siellä ei olisi pissoja/kakkoja/oksennusta odottamassa), joten ihmeempiä päätelmiä ei vielä pysty tekemään.

Oma jalka sai tänään jatkoa antibioottikuurilleen. Haava ei toistaiseksi ole lähtenyt juuri umpeutumaan (onhan sitä ihan tarkoituksellakin toki pidetty auki - erillistä pienempää haava leikattiinkin suuremmaksi, ettei umpeudu liian pian - suihkuttelua, suihkuttelua ja taas suihkuttelua sun muita suolavesihuuhteluita on kuulunut hoito-ohjeistukseen), mutta vajaa pari viikkoahan siitä vasta onkin aikaa. Liian pitkäkestoinen istuminen paikallaan kiellettiin, mutta sairaslomasta kieltäydyin - täytyy yrittää pitää jalkaa koholla (saa siis nostaa jalat työpöydälle ihan lääkärin määräyksestä ) ja jaloitella tiuhaan. Toinen parisen viikkoa antibioottia ja sitten taas katsotaan tilannetta.

Yksi patteri lisää tässä ehti jo myös hajota. Tällä kertaa tosin sentään vain tuollainen irrallinen öljytäytteinen lisälämmitin. Aikas uusi kuitenkin, joten mene ja tiedä, mikä meidän lämmön ylläpitoa haluaa vastustaa. 

Illan agitreenien kanssa kävi vähän köpelösti. Olin kyllä jo lähteissä älyttömän väsynyt ja mietin, mitäköhän tästäkin taas tulee. Treenien jälkeen on kuitenkin yleensä niin tyytyväinen olo - vaikka kuinka olisi väsymyksestä vähän toisella planeetalla, eikä treenit edes menisi hyvin - että päätin kuitenkin lähteä. Matkalla pysähdyin hakemaan koirille pari pientä nakkipakettia makupaloiksi ja kun kerrankin olin niin hyvissä ajoin liikkeellä, että sieltä tullessani oli vielä hyvin aikaa, päätin ihan hetkeksi sulkea silmäni autossa siinä kaupan parkilla. Ihan vaan pieneksi hetkeksi. Vaan kuinkas kävikään. Siihenhän minä torkahdin vähän pidemmäksikin toviksi, niin että herätessäni treenit oli jo aikaa alkaneet. Harmitti tietysti lähinnä koirien puolesta - ne olisi puuhastelunsa ansainneet - mutta toisaalta ehkä hyvä näin. Aloin olla jo ihan toistaitoinen väsymykseni kanssa ja edessä työyö, joka olisi samoilla silmillä ollut varsin tuskallinen (kun se on tuskallinen noilla iltaisilla pikku torkuillakin). Eipä oo ennen näinkään käynyt.

Lähiaikataulu on taas koiriin liittymättömillä velvoitteilla niin tiiviisti täytetty, että treenirintamalla on odotettavissa jälleen hiljaisempi jakso. Kurjaa. Vaan palaamme aiheeseen taas toivottavasti sitäkin suuremmalla innolla heti kun aikataulut sallivat.   

Helmikuun pitäisi kai tilastollisesti olla vuoden kylmin kuukausi. Näin kuun alkupäivinä ei siltä tunnu, kun ollaan niukin naukin oltu pakkasen puolella, jos sitäkään. Lunta pukkasi lisää taas tänäänkin. Kotiympäristön polut on helposti kuljettavia, kun niitä mennään sen verran moneen kertaan ja tiuhaan tahtiin isolla porukalla, mutta Piikin ja Oodin kanssa käyttämäni pellolla/metsässä menevät polut lähiön laitamilla on olleet aika ikävässä kunnossa. Jos ne ovat auki, niin ovat kovin kapeiksi ja syviksi tallautuneita uomia, joissa on hankala kävellä niin itsen kuin koirienkin (sikäli mikäli ne nyt poluilla pysyvät). Tai sitten joutuu menemään puoliksi upottavassa umpihangessa, mikä tuon säären haavan kanssa on tällä hetkellä varsin hankalaa, kun se harva se askeleella hankautuu kovaan hangen reunaan. On siis osin siirrytty teille fleksilenkkeilyyn. Ei siinä, tämä on ihan mukavaa ja yksi asia, jota toisinaan kaipaan, on loputtoman pitkät kävelylenkit, joita taajamassa pystyy tekemään (toisin kuin kotona). Piikin kanssa ei vaan ehkä se mukavin vaihtoehto , mutta yritetään osua hiljaisempiin ajankohtiin.