Ikävät, vikkelät, kutisevat piileskelijät. Eilen löytyi syksyn ensimmäinen hirvikärpänen hiuksista – eikä se valitettavasti jäänyt ainoaksi. Olen tässä vähän elätellyt toiveita vielä syyskuuksi saatavista syyshelteistä, mutta taidankin vaihtaa toiveen hirvikärpäsiä harventavaan pikkupakkaseen.

Muutenkin eilen oli mielenkiintoinen metsäreissu koirien kanssa. Joskus, oliko tuo nyt viime vai toissa vuonna, samalla suunnalla esineruutua iltasella tehdessäni kaksi papparaista kävi kuvaamassa autoni ja jotain omituista höpisemässä (en saanut selvää mitä, mutta ilmeisesti eivät olleet hyvillään siitä, että siellä olin). Silloin olin aika lailla ihmeissäni, jotta mitä kummaa porukkaa. Vainota nyt viatonta esineruutuilijaa. No, sittemmin on selvinnyt, että kyseiseltä metsäalueelta on häädetty hakuporukoita, joten ei tuo liennyt mikään minuun tai koiriini henkilökohtaisesti kohdistunut ärsytys. Yksittäisenä henkilönä pääsin jopa vähällä, kun ei minua tietysti voinut poiskaan ajaa. Eilen taas hiukan jo hämärtäessä olin metsästä vähitellen poistumassa, kun katsoin, että auto hidastaa ennen metsätienpätkää, jonka reunaan olin pysäköinyt. Nyt aavistin jo mitä on tulossa ja ehdin napata koirat kiinni – ja hyvä niin, sillä sinnehän tuo kääntyi, ajeli hitaasti kohdalle ja rullasi ikkunan auki. Keskustelu tosin oli lyhyt, viimekertainen papparainen oli nyt saanut kaverikseen jonkun nuoremman isäntämiehen, jonka puheesta vastoin viimekertaista onnistuin saamaan selvääkin. "Iltaa,  milläs asialla täällä tähän aikaan liikutaan?" No what the fuck, mitä se teille kuuluu. Liikun sitten metsässä ihan mihin aikaan tahansa ja miltei millä asialla hyvänsä.Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi olleet poliisit tai jotkut muut kodinturvajoukot – tai jos asutusta tai jotain muuta rakennelmaa olisi ollut edes lähimmän kilometrin tai kahden säteellä. Sain sentään hillittyä ensimmäisenä mieleen tulleet lauseet ja totesin tylsän asiallisesti olevani ihan vain jälkiä koirilleni tekemässä. Nuorempi isäntämies nousi oikein autosta ulos tilannetta tarkistamaan (jos hymiöitä blogissani käyttäisin, niin voinee arvata, että tässä kohtaa pyörisivät silmät). Kun ei sitten muuta kaiketi keksinyt, piti vielä pois lähtiessä todeta, että "onhan ne koirat sitten kiinni". "Juu, kyllä ne on jäljestäessä aina kiinni." No olihan ne, myös sillä hetkellä – ja jäljestäessä (totta kai pidän koirat syvällä metsän siimeksessä muutenkin aina kytkettyinä, kukaan ei varmaan epäillytkään tätä). Huoh - ja toisaalta varsin huvittavaa.

Onpa kyseisen alueen liepeillä  levitetty sellaista isokivistä soraakin joillekin tienpätkille ihan vain ihmisten (ja ravihevosten treenaajien – joita juu, tuolla syrjäisellä paikalla sattuu asumaan kokonainen yksi muutaman hevosen omistava kappale) liikkumisen hankaloittamiseksi. Ei sillä, omaa rauhaa rakastavana tietyllä tapaa ymmärrän halun pitää alueet vain omassa käytössään. Mitä lie metsästysporukan jäseniä tai maanomistajia sitten olivatkin. Kyllähän sitä itsekin suunnittelen vaikka millaisten muurirakennelmien pystyttämistä tontin (ja peltojen ja metsän) ympärille. Tuo alue nyt kuitenkin on niin kaukana kenenkään pihapiiristä, että taitaa olla helpommin haluttu kuin toteutettu. Jokamiehen oikeudellahan siellä liikutaan ja näyttää valitettavasti liikkuvan vuosi vuodelta enemmän ja enemmän väkeä (juu, musta olis kiva, jos saisin olla ainoa siellä liikkuva ja juoksuttaa koiriani ja touhuta metsässä kaikessa rauhassa kenenkään koskaan häiritsemättä). Varsin rauhassa siellä suurimmaksi osaksi sentään saa olla, mutta taidanpa kuitenkin hirvenmetsästysaikaan jatkossa vältellä aluetta…

Niin, ne itse reenit. Ne meni ihan mukavasti. Polkaisin Onnille jäljen (vihdoin ja viimein) ja kun maasto ei mitään vaikeutusmomentteja suonut (paitsi risuja ja kaatuneita pikku puita), päätin yrittää edes kulmittaa sen melko tiuhaan. Siispä kaksi terävää kulmaa, kolme suoraa kulmaa, kaksi loivaa kulmaa (ja vähän jotain venkurtelua ryteikköjä väistellessäni), pituutta jäljellä ei hirveästi silti ollut, 4 keppiä. Otsolle ja Oodille janat. Jälkien vanhenemista odotellessa tein Onnille lisäksi esineruudun ja käväistiin etsimässäkin ne esineet (hämärä uhkasi siihen malliin, että muiden kanssa ei tällä kertaa ehtinyt). Ihan ok. Kaksi ensimmäistä esinettä nousi tosi nopsaan. Kolmantena oli taas joku autosta löytynyt kovamuovinen jääraappa, jonka kutakuinkin päältä Onni ainakin kertaalleen juoksi sitä mitenkään noteeraamatta. Sitä etsittiinkin sitten vähän pitempään, mutta ihan mukavasti se lopulta nousi. Jäi vain tietysti vaivaamaan, kun viimeinen esine oli vaikea, jotta tuliko turhaan väsytettyä ja tylsistettyä koiraa loppuun. Noh, ensi kerralla sitten varoiksi kaikki esineet vähän helpommin hajua ottavia, jotta jäisi hyvä fiilis.

Otson janatreeni oli kaikin puolin erinomainen. Hyvä suora eteneminen janalla, jälki oikeaan suuntaan (noh, nosti jäljen ehkä hiukan ennen oikeaa kohtaa, korjasi päälle), hyvää jäljestämistä ja vähähajuinen keppikin nousi hyvin (jälleen kerran unohdin jälkiä polkemaan lähtiessä kepit matkasta ja poimin kaikille jäljen alusta sopivia kepin pätkiä – tällä kertaa sentään niitä kepin pätkiä löytyi, viimeksi oli tyytyminen käpyihin). Oodin jouduin janalla kertaalleen ohjaamaan etenemään suorempaan, muuten kaikki jees. Jännä muuten, että ihan vasta nyt olen huomannut, että Onni ja Otso lähtevät jäljen nostaessaan saman tien sinne suuntaan minne lähtevät (ja mahdollisesti korjaavat hetken kuluttua, jos tuli takajälki)  - Oodi sen sijaan jälkeen törmätessään pysähtyy ja tarkistaa heti siinä kumpi on oikea suunta ja vasta tarkistuksen jälkeen lähtee sinne. Täytyy ihan seurailla ottaako se tätä myötä harvemmin takajäljen kuin pojat. Onnin jälki meni hienosti! Vanhentumaan se ei toki ehtinyt kuin reilun tunnin, mutta hyvä jana, tarkkaa, ripeää jäljestämistä, kulmat ja muut hyvin, kepit nousi. Lopussa ehkä hiukan herpaantumista /väsymistä, sillä otti pari viimeistä kulmaa ja yhden puunylityksen vähän laajemmalla kaarroksella kuin aiemmat. Kuitenkin loppuun asti mallikasta työskentelyä, joten tästä jäi hyvä mieli.

Esineruutu käytiin ennen lähtöä vielä putsaamassa merkeistä Oodin ja Otson kanssa ja sieltä autolle palatessa nuo metsänturvajoukot paikalle saapuivat. Kantarellisatoakin esineruudusta löydettiin pienen kastikkeen verran. Omassa metsässähän meillä on ikioma kantarellipaikka ihan parin sadan metrin päässä pihasta, mutta siellä ei ihan vielä ole tänä vuonna herkkuja näkynyt - sen sijaan tatteja on ollut normaalia enemmän. Ei taida olla näillä sademäärillä mikään ihme.

Sitten viime bloggailun on taas tapahtunut niin paljon (asioita ja ajatustoimintaa), ettei tiedä, mistä aloittaa, joten aloitetaan näistä ja jatketaan vähän kerrallaan. Sama pätee valokuviin. Kuvia on kesän mittaan kertynyt niin, että tiedä, koska saan ne purettua, käytyä läpi ja jonnekin siirrettyä. Joten aloitetaan "muutamasta" Aipun ja Kokiksen vierailun aikaan otetusta kuvasta blogia kuormittaen ja jatketaan paremmalla aikaa muualla.

Ensin Ompun ja Aian leikkejä sisällä





Ulkona oli sateista, eikä kuvien laatu huimaa, mutta vauhtia piisasi.











Pikkutytöillä oli kivaa





Leikittiin ja painittiin













Ja ennen kaikkea juostiin...



ja juostiin...



ja juostiin... (tuntitolkulla)





ja välillä melkein lennettin!



Ohjaajankin väsymys toivottavasti taas helpottaa, kun napsitaan vähän rautatabuja. Se on kumma, miten sitä ei itseään saa verikokeeseen, vaikka aikoo ja aikoo kuukausitolkulla. Hemoglobiini tuppaa nykyään ilman rautalisää laskemaan tuonne sadan kieppeille (normi 140 kieppeillä), joten kaipa tuo sitten jo vaikuttaa. Koirat sen sijaan saa vähäisimmästäkin oireesta tai edes epäilystä kiikutettua kaikenmaailman kokeisiin - ja ihan ilman epäilyjäkin varmuudenvaralta rutiinitarkistuksiin. Toisaalta eiväthän ne osaa puhua, eivät näytä helposti kipujaan eikä niiden olotiloja tunne kuin omassa kehossaan. Muutaman kerran vuodessahan on siten ihan pakko otattaa verikokeet, ultrata, punkteerata pissanäyte, kuunnella sydän sun muuta. Kaikkein ikävintä on se, että siitäkään ei välttämättä ole mitään apua - yllättäviä asioita sattuu kaikesta huolimatta. Kyllä, Plätän poismenosta on edelleen vaikea päästä yli. Miten ihmeessä sellaista pääsi tapahtumaan ilman, että sain koiralle apua ajoissa. Ja toisaalta joskus on pakko päästää koira silmistään, tunneiksi, joskus jopa jokuseksi päiväksi. Jonkun muun kohdalla hoitoon jättämistä olisi vielä vaikeampi hyväksyä, Plättä oli kuitenkin siellä, missä se parhaiten viihtyi. Silti en voi antaa itselleni anteeksi, etten havainnut mitään ennen lähtöäni edellisenä iltana tai saanut apua jostain nopeammin. Kaikkea ei pysty ymmärtämään - ja onhan sen jo oppinut, ettei myöskään hallitsemaan, niin paljon kuin välillä vähän kontrollifriikin vikaa omaavana haluaisikin. Välillä sitä vain tuntee epäonnistuneensa täydellisesti ja pientä korvaamatonta ystävää on kovin kova ikävä.

Toisinaan pienen pieni pentukuumeen tynkä nostaa päätään - ja ajatus siitä, että  mitä sitten kun nuo ovat kaikki oikeasti vanhoja (alkaahan niillä jo nytkin olla ikää, mutta ei niistä kukaan tunnu "vanhalta", päin vastoin, aivan samanlaisia hömppiä kaikki kuin aina ennenkin). Pystynkö enää koskaan ottamaan uutta pentua. Noh, aika näyttää. Nyt minulla on nämä koirat - ja muistoissa ja sydämessä osana meidän elämää lisää rakkaita ystäviä - ja näissä on vähintäänkin riittävästi. Kaikissa suhteissa. Nämä ovat ne. Minun koirani. Nykyiset ja edesmenneet. Tuleeko joskus vielä joku muu... ehkä, jos aika parantaa riittävästi haavoja ja antaa voimia. Juuri nyt ei ole tilaa kenellekään muulle kuin näille.

Katsotaan, miten käy sijoitustyttöjen astutussuunnitelmien toteutusten kanssa - saattaapa niiden jälkeen joka tapauksessa pysyä pentukuume vähän pitempäänkin loitolla.

Niin, on me aloiteltu vähitellen tottistreenejäkin, kun on pakollisilta sinne tänne hötkyilyiltä ehditty. Käyty Bertan kanssa Järvenpäässä harkkakisoissa (joissa viimeistään selvisi, että ei, ei se vielä osaa ainakaan merkkiä vieraalla häiriöisellä ja tötsitetyllä kentällä - ja mitä kaikkea muuta vielä onkaan kesken). Ajeltu Piikin sekä Pipsan & Nupun kanssa Turkuun osteopaatille (ja olihan siellä siskoni yorkkikin) - ja ensi viikoksi on varattuna aika fysioterapeutille. Mutta päivitellään näitä pikku hiljaa, kun muilta hommilta kyetään. Ainakin jotain - ja hajanaisia ajatuksia sinne tänne.