Muutaman joulukuvan kautta voitaneen siirtyä uuteen vuoteen.

Tingittäköön samalla vähän periaatteesta, että tämän blogin kuvissa koirien pitäisi edes vilahtaa - joulutunnelmin:

Toivottavasti Kipin ja Ruun ensimmäisestä uudesta vuodesta selvitään kivuttomasti (viime vuonnahan nuo olivat niin pieniä, juur neliviikkoisia, etteivät Nean suojissa asiasta mitään ymmärtäneet). Vaikkei täällä maalla sellaista räiskettä olekaan kuin kaupungissa, niin ihan riittävästi kuitenkin - ja jostain kumman syystä rakettien jämiä saa joka vuosi kerätä jopa tuosta meidän omalta pellolta (aitojen sisältä eli käytännössä meidän piha-alueelta). Muistakaahan että ne on jopa tappavan myrkyllisiä koirille, joten ollaan kanniskelijoiden ja maistelijoiden kanssa varovaisia. Vaikkei meillä paukkuarkaa koiraa tällä hetkellä olekaan, niin sisällä pysyttelevät ainakin koirat mahdollisimman tiiviisti, verhot kiinni, musiikkia soimaan ja hyvää purtavaa. Toivottavasti tänä vuonna luetaan myös mahdollisimman vähän niistä paukkuja pelästyneistä ja karanneista koirista - pakkanenkin paukkuu siihen malliin, ettei sinne soisi kenenkään hädissään katoavan - eli koirat kytkettyinä reilusti paukkeen yli. Toivomme turvallista uutta vuotta ja mahdollisimman vähän pelästyneitä eläimiä niin luonnossa kuin kodeissakin. 

Uuden vuoden lupauksia tai tavoitteita meillä ei aseteta. Tällä hetkellä tilanne on se, että ollaan tyytyväisiä kun selvitään arjessa päivästä seuraavaan niin, että kaikki olisivat mahdollisimman tyytyväisiä. Huonoa omaatuntoahan sitä potee koko ajan, kun tuntuu, että kaikille ei millään riitä niin paljoa aikaa ja tekemistä kuin tahtoisi. Asetetaan siis kaikkien perustarpeet edelle ja katsotaan, minkä verran ehditään treenailemaan (toki treenailu ja touhuaminenkin omassa mielessäni on hyvin lähellä perustarpeita ja sitä, mitä noiden kanssa mielestäni ehdottomasti olisi ehdittävä edes vähän tekemään, mutta nähtäväksi jää, onko se vain touhuamista omaksi iloksi ja mieeln virkeydeksi).

Ero vaikkapa sen kuuden tai seitsemän koiran, joka oli vielä viime vuoteen lähteissä ja nykyisen yhdeksän välillä on yllättävän suuri (vaikka pari toki vanhemmillani yleensä hoidosssa onkin). Aikoinaan, kun koiria O-kolmosten kotiin jäätyä oli yhtäkkiä viiden sijaan kahdeksan, päätin että ei koskaan enää. Niin antoisaa kuin aika niitten kanssa olikin, niin tottakai myös rankkaa ja ajattelin, että kerran elämässä kokemuksena se menee, mutta ei muuten. Koirien määrä ehtikin vähentyä välissä jo siihen viiteen (Oot + Piikki ja Bertta) ja elämä niiden kanssa oli nyt ajateltuna varsin helppoa. O-jengin aikaan päätin, että seuraava pentu tulee sellaiseen väliin, että minulla on oikeasti aikaa harrastaa sen kanssa ja saavuttaa ehkä jotain tavoitteitakin. Cessien tulon pystyin perustelemaan sillä, että ikäeroa sen ja silloisten nuorimpien eli O-jengin kanssa on yli seitsemän vuotta ja yhdelle nuoremmalle harrastuskaverille alkoi olla paikka auki. Vaan kuinka huonoon väliin se loppujen lopuksi osuikaan... Samana vuonna syntyivät Momon pennut kesäkuussa ja niistä jäi kotiin Keltsi (joka ei-aktiivisena harrastuskoirana, vaan enemmänkin meidän maskottina ja halinallena olisi voinut olla vielä ok). Syksyllä oli kuitenkin edessa Nean astutusmatka ja talvipennut ja kun niistä jäi kotiin vielä Kipi ja Ruu, niin tupa alkoi olla ääriään myöten täysi (ja vähän ylikin). Erityisesti ongelmia aiheuttaa tietysti se, että urokset eivät tule keskenään toimeen ja ne on pidettävä ja ulkoilutettava erikseen. Yövuoron jälkeen tai illalla väsyneenä kotiin tullessa ja sitä neljättä (tai jotain) lenkkiä kiertäessä tuntuu välillä, että menee eteenpäin viimeisillä voimilla. Ties kuinka monetta pissalätäkköä tai oksennusta siivotessa, pureskeltuja sohvia, pöydänkulmia tai ovenkarmeja katsellessa ei itku aina ole kaukana. Kuitenkaan yhdestäkään en enää luopuisi. Onhan niistä niin paljon iloa, yhdeksästä yhdeksänkertainen määrä ;D, etten edes lähde erittelemään niitä hyvänmielenhetkiä, joita noiden kanssa kokee. Noiden kanssa ei kuitenkaan enää samaan tapaan noin vain lähdetä minnekään - eihän ne mahdu edes autoon yhtä aikaa - tää on välillä aika ahdistavaa (viis menee vielä kätevästi autoon, kaksi hoitoon, vaan nyt jää vielä yhtälöstä yli... koko jengin hoitoon jättämisen järjestelyistä puhumattakaan... noh, aina asiat tarvittaessa toki on järjestyneet). Myös rahanmeno on toista luokkaa vaikka siihen kuuteenkin verrattuna. Ihan toisenlaisiin asioihinkin oli tarkoitus keskittyä lähivuosina. Toki meillä joka päiväistä elämää helpottaa se, että pihasta pääsee suoraan pelloille ja metsään koirat vapaana. Myös se, että ne voi tarvittaessa vaan päästää ovesta ulos tarpeilleen ja purkamaan energiaansa pihaan. Toisenlaisissa oloissa ei arjesta varmastikaan edes selvittäisi.

Vaan taas on vakaa päätös, että ei koskaan enää. Joku tarkoitus sillä varmasti on, että tuo pikkujengi meille jäi asumaan - nyt yritetään ottaa siitä kaikki irti ja tulevaisuudessa on taas enemmän niiden muiden asioiden vuoro. Ehkä jatkossa olen taitavampi myös päätöksen käytännön toteuttamisessa...  Siispä tavoitteena koirasaralla vain päivittäinen tyytyväisyys ja satunnaiset iloa tuovat treenihetket. Jos pikkuväki ei olisi jäänyt taloon, olisi minulla ollut pieniä tavoitteita vielä vanhemman viisikonkin kanssa, mutta onneksi koirat eivät tulostavoitteista piittaa, vaan ovat yhtä tyytyväisiä kunhan vaan tehdään ja saavat aikaa. Jos kuitenkin jotain konkreettista yritän varovasti miettiä, niin... jos 2009 jäi mieleen täysin koekäynnittömänä vuotena (ne kaksi pentuetta) ja 2010 täytettiin tavoite paremmaksi pistämisestä edes yhdellä osallistumisella (joita tuli sitte kaksi ;p - joihin liittyen pikainen maininta siitä, mitä epäilen ainakin osin Otson oudon koekäyttäytymisen syyksi; sillä näyttäisi olevan alkavaa vanhuudenkaihia silmissä (vaikka vuosi sitten tehty silmätarkki oli puhdas), tiedä sitten, minkä verran vaikuttaa mihinkin, seuraillaan)... niin josko 2011 laitettaisiin taas sen verran paremmaksi, että tavoitteena olisi yksi tuloksellinen osallistuminen ;p. Hiljaista nousua takaisin päin siis? Toivotaan.

Sellainen jännä juttu tuossa vielä ollut mielessä, että minä kun olen aina ollut "vannoutunut" urosihminen ja tullut jotenkin paremmin toimeen noitten poikien kanssa. Tai ymmärtänyt paremmin niitten sielunelämää. Olen pitänyt narttuja paljon hankalampina itselleni. Piikki, Onni, Otso... paljon helpompaa verrattuna Berttaan tai Oodiin. Saatikka Plättään. Noh, Tessistä en voi niin sanoa, koska se oli miltei 3-vuotias meille tullessaan. Puhumattakaan Tossusta, joka aikoinaan tuntui niin käsittämättömän helpolta ja viisaalta. Myös Elias ja Oliver. Nyt minulla on kuitenkin kaksi pientä tyttöä, Cessie ja Kipi, jotka todennäköisesti tulevat olemaan aktiivisemmin harrastuksissa kuin pojat Keltsi ja Ruuti... Keltsin kanssa toki tahdon puuhastella edes vähän, nähdä miten edistytään edes ihan kotialkeissa (tahtoisin enemmänkin, olisi mielenkiintoista katsoa, miten pitkälle voisi edistyä, mutta) ja Ruun kanssa katsotaan ajan kanssa, mitä tehdään ja mihin suuntaan edetään. Ruun kanssa olen sanonut, että nyt vissiin ensimmäistä kertaa elämässäni sain sellaisen koiran, jollaisiksi (jotkut! ;p) ihmiset ovat briarduroksia väittäneet (hitaasti kehittyvän, vähän hitaan ja kömpelön hömeltäjän, jolla on pitkät piuhat ja paljon hajuja ja muuta mielessä) - ei minulla ole tuollaista koskaan ennen ollut. Vaan Ruu on vielä nuori ja on siinä paljon muutakin, joten ei kiirehditä. Asetelma on siis kääntynyt vähän päälaelleen tuo nuorison kanssa. Mielenkiinnolla katsotaan, miten tyttöjen kanssa lähtee hommat etenemään.

Loppuun vielä toivotamme hyvää uutta vuotta. Sisältäköön se elämyksiä ja kokemuksia, ilon hetkiä ja tavoitteiden ja toiveiden täyttymistä - mielenrauhan siivittämänä.