Kun herää yöllä siihen tuttuun ääneen, että pienet hampaat jyrsii taas jotain, katsoo ympärilleen, eikä näe mitään ääneen täsmäävää, katsoo uudelleen ja uudelleen, kunnes silmät osuvat keittiön pöydälle ja siellä tyytyväisenä makailevaan ja kirjan kulmaa jyrsivään mustaan karvaeläimeen, niin minkä sen voi silloin olettaa olevan? Ei meillä koiranpennut sentään ennen oo pöydille kiipeilleet. Oonkin jokusen kerran ihmetellyt, kun pöydällä on tavarat olleet nurin, joten todennäköisesti kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta. Homma toistui tänään ihan päiväsaikaan, kun jätin pennut hetkeksi keittiöön ja palatessani yksi käveli taas pöydällä - ja loikkasi hurjan näköisellä loikalla suoraan alas lattialle (yöllä tuli sentään tuolin kautta). Eihän se toki mikään hurja temppu ole pennulle kivuta tuolille ja siitä pöydälle, mutta ei meillä silti ennen... Ja kyseessähän on oranssimusta tytönriiviö. Sillä on muutoinkin tapana tehdä kamikazesyöksyloikkia milloin miltäkin sohvalta tai nojatuolilta lentäen vauhdilla pitkälle. Mikä saa minut tietenkiin pelkäämään kyynärien rikkimenoa. Muutoinkin tuon huimapääkolmikon kanssa saa olla varuillaan, kovasti tuntuisi olevan hinkua loikkia mihin sattuu (sohvalta kaiteen yli portaikkoon jne.). Saa nähdä, miten tapaturma-alttiita näistä kehkeytyy.

Jostain syystä talo, ennen kaikkea keittiö, on kovin sisustuksellisesti riisutussa mallissa - ja näemmä karsiminen tulee vain lisääntymään. Toki ylimääräinen karsittiin jo pentujen syntyessä ja pentulaatikko ynnä muut härpäkkeet keittiöön tuotaessa, mutta nyt ei taida mikään olla turvassa enää missään. Pöytien takimmaisissa nurkissakaan. Ja minä kun oon tässä juuri odotellut ja ajatellut sisustuksen ennalleen saattamista ja tavaroiden ja huonekalujen takaisin paikoilleen laittoa.

Vaan on ne silti minun pienet aarrepennelit. Alunperin ajattelin, että viimeiseksi jäljelle ei saa jättää yhtään sellaista pentua, joka tekisi mieli itse pitää. Riski kasvaa liian suureksi. Vaan kuinkas kävi... tuossa ne on, pieni oranssimusta tyttöni, sininen hurmuripoika ja rakas ruskea ryökäle.    

Sininen poika & oranssimusta tyttö

Turha sanoakaan, että oranssimustasta apinakissanpennusta tulee olemaan äärettömän vaikea luopua. Silti niin sille kuin noille muillekin toivoisin sitä omaa kotia, jossa se puhkeaisi kukkaan. Täällä sille ei ole tarpeeksi aikaa, se menee hukkaan - kaikki harrastaminen tulee kuitenkin olemaan sellaista puolittaista sinne päin tekemistä (kenelläkään ihmisellä ei vain yksinkertaisesti voi aika riittää noin monelle koiralle, eikä varsinkaan noin monen koiran kanssa harrastamiseen, ei ainakaan työn ja muun elämän ohessa). Toivoisin tytölle kuitenkin joko sijoituskotia (mahdollisimman läheltä tietenkin, mutta näistä voi sopivissa tilanteissa aina tinkiä), jossa kiinnostusta harrastamiseen - tai vaihtoehtoisesti voisin sen oikein hyvään harrastavaan kotiin vielä myydäkin. Taistelutahtoa ja halua leikkiä ihmisen kanssa tytöltä ainakin löytyy. Se onnimaisuus, tuon leikkimisinnon lisäksi, on jotain sellaista ilkikurisuudesta huolimatta tasapainoisuutta - tai sellaista, että tällä hetkellä vaikuttaisi, että siitä voisi tulla sellainen sosiaalinen ja arjessa helppo koira.

Sininen poika. Luopuminen ei yhtään sen helpompaa - vaan poikaa en laumaan saisi sovitettua edes siinä määrin kuin tyttöä. Varsinkaan, jos temperamentti tulee olemaan yhtään sitä, miltä se tällä hetkellä vaikuttaa. Tämä on ihmisten kanssa aivan hurja pusuttelija. Siinä missä oranssimustan on pusutellessan siinä sivussa aina ilkikurisesti napattava hampailla nenästä tai jostain muualta, edes vähäsen, voi sinisen rauhassa antaa pusutella, se ei juuri hampaitaan naamaan käytä. Leikkimisestä innostuu sekin mukavasti, on kovin reipas ja myöskin innokas ja kontaktinhakuinen. Dominanssia saattaa löytyä. 

Ruskea poika, rakas ruskea ryökäle. Harrastuskaveriksi olisi tästäkin, touhukas ja taistelutahtoinen pentu. Vaan jos näistä kolmesta joku pitäisi valita, niin tämän voisin turvallisimmin mielin myydä kotikoiraksikin - toki aktiiviseen kotiin, jossa koiralle on tarjolla niin liikuntaa kuin muutakin tekemistä ja osallistumista. Ryökäleellä on sellainen kovin viisas ja lempeä katse ja toisinaan se jää istumaan ja mietiskelemään maailmaa. Se ei myöskään lähde sinisen kiivastumisiin mukaan, vaan kääntää selkää tai niskaa purtavaksi, asiaa sen kummemmin noteeraamatta tai väistämättä.

Ai niin. Ja jos ei muuta, niin oranssimusta tyttö pitäisi pelastaa nimeltään vielä niin kauan kuin ehtii. Tokikin olen kutsunut sitä ni.mellä Orange - ja sen se myös tunnistaa. Auts! Olen miettinyt, miksi noita voisi kutsua, mutta paitsi, että silloin niihin tulee kiinnyttyä vielä enemmän, niin tytönnimiä ei vaan tule... Olen vuosia ollut siinä uskossa, että meille ei narttua tule, ennen kuin sitten joskus Onnin tyttö. Ja sen nimihän tulee tietenkin olemaan Ilona. Siihen ne nimet sitten jäävätkin. Ei ole taloon tarkoitettu muuta tyttöä - paitsi jos haluaa nimekseen Orange. Toistaiseksi meillä siis asuu Orange, Sininen Söpömies ja Ruskea Ryökäle. On siinä nappisilmillä nimet. 

Linkitänpä loppuun vielä varhempaa pentuaikaista arviota pennuista - kun aika lailla tuntuis edelleen pitävän suuntaansa, enkä viitsi kaikista pennuista joka kerta samoja juttuja toistaa (ainakaan tämän enempää).