Ainakin kun tarpeeksi aikaisin herää. Kuten äsken aamuisella pellolla. Ja minä itketän itseäni katselemalla Plätän kuvia (ja edelleen haluan kiittää kaikkia viesteistä, vaikkei minusta oikein ole niihin nyt vastaamaankaan; ne kuitenkin lämmittävät mieltä - ja itkettävät, mutta ehkä itku auttaa, puhdistaa).

Kymmenen vuotta sitten:






Gallaecia Fvlget, Gallaecia shines, miten tuon parhaiten suomeksi sanoisi, Galicia säteilee.

Bruxiña Boa, pieni hyvä noita, pieni hyvä haltija.

Juuri sellainen.

Pitäisikö noita edellisen vuodatuksen irrallisia ajatuksia jatkaa. Ei ne toki siihen loppuneet. Liikaa kirjoittamista kerralla. Harrastamisesta. Kyllähän minä tiedän, miksi koirien kanssa harrastan. Edes sen, minkä nykyään harrastan. Siksi, että koirat siitä niin kovasti nauttivat. Mutta niiden nauttimiseen riittää puuhastelukin. Ei siihen tarvita treenejä, saatikka kisoja. Siksi, että harrastaminen kehittää suhdetta ja opettaa uusia asioita koirasta. Puuhastelun laadusta riippuen edelleen riittää puuhastelu ja ehkä treenaaminen. Riittävän monipuolisesti ja riittävällä vaikeustasolla treenaamalla saa ihan jalostuksellisestikin informaatiota koirasta ilman kisaamista. Jonkinlainen virallinen mittari osaamistasosta niin itselle kuin yleisemminkin. Siihen tuskin ilman kisoja päästään.

Se suunnitelmallisuus taas. Jostain syystä se aiheuttaa meille vaan ongelmia. Kuten Onnin noutojen pilaaminen, kun rupesin oikein yrittämällä yrittämään (no, laiskasti, mutta silti) ongelman korjaamista. Parempi reenata spontaanisti niin kuin hyvältä tuntuu, eikä miettiä ja suunnitella liikoja. Silloin oikea (oikeellisuus toki kyseenalaistaen) toimintatapa tilanteeseen tulee selkärangasta eikä aivoista, mikä, yllätys-yllätys, taitaa sopia itselleni paremmin. Enkä ole edes taikauskoinen, mutta suunnitelmallisuus tuntuu tuovan myös huonoa onnea koirien loukkaantumisten ja muiden vielä ikävämpien merkeissä (luonnollisestikaan ei voi olla sattumaa). Emme siis suunnittele emmekä mieti liikoja.

Kyllähän minä nautin aina toimivan briardin nähdessäni. Paitsi ahdistavan kasvatustyön mielekkyyttä, olen tietysti miettinyt myös urosvalintojen mielekkyyttä. Miksi pitäisi tyytyä vähempään kuin haluaa? Siksi, että kaikkea ei löydy mistään kerralla? Kuten treenimääristä per koira näkee, minulle harrastuskoiran pitäisi olla sellainen, että ihan hirvittävästi ei joudu tekemään töitä sellaisten asioitten eteen, jotka voi saada valmiimpanakin (vietit, energisyys). Mitään ei tietenkään saa ilmaiseksi eikä valmiina, mutta jotain jostain helpommalla kuin jostain toisaalta. Mietimme siis edelleen.

Omaan elämään suhteutettuna tuo kaikki tuntuu vain tällä hetkellä niin merkityksettömältä. Ja raskaalta. Sinne metsään ja pellon reunaan istumaan lähteminenkin tuntuu vaikealta. Kaikki koiriin liittyvä. Muistoja on joka puolella (toisaalta tietenkin ihana, että on). Mutta näin me menemme nyt. Koirien kanssa olemista en voi jättää väliin, joten kävellään hissuksiin ja itketään kun itkettää. Yritetään vähitellen puuhastella jotain. Sen verran, mihin pystytään ja mikä tuntuu hyvältä. Tällä hetkellä treenaaminen tekisi vain hallaa ja pilattaisiin se vähäkin, mitä on saatu aikaan. Päivä vain... ja hetki... kerrallansa.

On käsittämään vaikea sisäistää asioita. Jos voisi, sitä vain nukkuisi. Nukkuisi ja itkisi. Ja kun heräisi, kaikki olisi taas hyvin. Sen järjellä me ymmärrämme. Kun toinen lähtee, toinen jää. Vain pieni lapsi sisällämme, ei voi sitä käsittää.

"Pehmeä utuinen hahmo silmänurkassa.
Olet juuri näkökenttäni ulkopuolella.
Tiedän, että olet siinä.
Olet, muttet ole kuitenkaan.
Rakastan sinua."