Sunnuntaina vietettiin O-pentujen (nimenomaan, mielessäni edelleen pentujen) 10-vuotissynttäreitä. Jos hiukan ahdistaakin, että talossa on niin monta veteraania, niin kaikki ovat kyllä niin hyvässä kunnossa, että hartaissa toiveissa on, että pysyvät vielä pitkään nuorekkaina, pirteinä ja terveinä. Oman kolmikon lisäksi Eetulla Kuopion suunnallakin sujuu hyvin ja poika viettää touhukasta elämää mukana oman perheen arjessa rakastettuna ja hyvässä hoidossa.

Tarkoitus oli O-jenginkin kanssa vähän kuvailla touhuiluvideoita, mutta oma olo on ollut sen verran hutera, että tyydyttiin vain muuten viettämään mukavaa päivää - extraherkkujen ja rapsuttelujen kera toki. Ehkä tässä viikon aikaan yritetään ottaa tuo takaisin ja touhuilla pitkästä aikaa edes vähän enemmän.

Hurjan paljon onnea aarteet Eetu, Otso, Onni ja Oodi!

Kuva hiukan isona, mutta isoja on persoonallisuudetkin .

Pari muuta viime aikaista tapahtumaa ansaitsee pikabloggauksesta huolimatta myös edes pikaisen katsauksen. Viikko sitten sunnuntaina käväistiin kuunteluoppilaina Manouman IPO-projectin tottisviikonlopussa. Paitsi hyvää oppia ja vatsalihastreeniä, oli paikalla myös hyvä edustus omia kasvatteja - ei ihan se vähäisin syy hankkitua paikalle. Momon pojista Aapo, Mara ja Pätkä olivat olleet mukana jo lauantaina ja jatkoivat sunnuntaina, jolloin mukanamme tuli paikalle myös Litti. Mainioita poikia, kaikki menneet taas eteenpäin ja kehujahan nuo niittävät, missä treenailevatkin . Nean pennuista puolestaan paikalla olivat Hiro, Peppi ja Tete. Pikkumustat on vähän sellaisia huithapeleita lapsukaisia (ja kehittyvät vissiin aika hitaasti nuo muutkin kuin vain kotona oleva ihan vauvana pitämäni kaksikko ;D), mutta eteenpäin oli nekin menneet. Mä vaan tykkään pikkumustista ihan hurjasti.

Kuvia viikonlopulta by Henna Lindell & Janne Myllymaa (Niinan kuvat fb:ssa)

Omat treenailut on olleet viikkokausia ihan jäissä. Pikkutyttöjen juoksut tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan (noh, kyllähän yli kuukausi tuollaista yhteen pötköön alkaa jo hiukan käydäkin voimille) ja päälle tuli viime viikkoiset omat vatsavaivat. Ties mikä oli, mutta järkyttävät vatsavaivat veivät ihan sängynpohjalle.  Poltteelta ja tuskalta ei pystynyt suorassa kävelemään, jos pystyi ollenkaan ylös nousemaan, kyljen kääntäminenkin oli tuskallista. Tuon lauman kanssa nyt on ihan pakko itsensä kuitenkin ylös ja mielellään uloskin saada, eikä ihan yksi tai kaksi kertaa ollut, kun varovaisen väkisinkävelyn lomassa putosi kivusta polville, eikä voinut juur muuta kuin huutaa, itkeä tai purra hammasta. Torstaina oli pakko hankkiutua työterveyslääkärille, joka kirjoitti lähetteen Acutaan. Ihan heti sinne ei tietenkän voinut mennä - jos vaikka kivut helpottaisivat Litalginin voimalla. Ei ne helpottaneet, joten perjantaina Acutaan. Siellä kävikin sitten tyypillisesti: vielä sisälle kävellessäni tuntui, että joka askel sattuu, mutta siellä tunteja odotellessani ja lepäillessäni kipu hellitti ja pääsinkin lähtemään pois perustutkimusten voimalla ilman tarkempia lisätutkimuksia - vaan kuinka ollakaan heti kotiin päästyäni ja autosta ulos noustessani kivut palasivat. Plaah. Noh, on ne sentään vähitellen lieventyneet, vaikka edelleen ovat hiukan kiusanneet ja olo on turvonneen turpea. Noissa tilanteissa huomaa, miten äärirajoilla tuon lauman kanssa mennään. Vaikka normaalisti (yleensä ainakin...) juur ja juur selviää ja jaksaa, niin  joku pienikin juttu, vastoinkäyminen tai muu, niin tuntuu, että koko homma romahtaa. Kaikki on vaan väkisin päivästä seuraavaan rämpimistä. Heti lauantaina päätin kuitenkin vaikka väkisin käväistä Cessien kanssa toko-kokeessa, johon alkuviikosta ennen pahimpia vatsavaivoja ehdimme saada peruutuspaikan - ettei nyt kahta turhaan maksettua koetta tulisi peräjälkeen. Treenaamaan ei toki kipujen vuoksi päästy, eikä koepäivänäkään olo ollut paras mahdollinen, mutta paikalle raahauduttiin. Tulos ei ollut huima, niukin naukin ykköstulos (nyt Cessien lemppari maahanmeno meni puolestaan seisomiseksi - juu, omat käskyt ei tuu ihan linjassa olevalla äänelllä), mutta täytynee olla tyytyväinen, että Cessie oli edelleen oma innokas itsensä ja keskittyi hommiin hyvin suorituksen alusta loppuun. Se ei myöskään tunnu ottavan mitään paineita mun omituisista olotiloistani. Vähän ankeaa on tuollaisia pisteitä käydä hakemassa, kun kuitenkin olen koiran tekemiseen varsin tyytyväinen (omaan en ihan ;p) ja toisaalta omat kriteerit ihannesuoritukseen on nousseet, mutta noh... En sano, että toko on tokoa, koska mahdollista kai pitäisi olla kouluttaa koira sekä viettitilaltaan mieleiseksi että kuitenkin tarkaksi ja tokotuomareitakin tyydyttäväksi. Vähän ankea olo kuitenkin jää noin yleisesti koetta katsellessa, jos tuomari rokottaa reilusti hyvistä suorituksista, mutta kuitenkin antaa kohtuullisesti pisteitä varsin ankeille matkalaukuille ja muuten vaan omiaan vipeltäville, eikä erojakaan näin ollen synny. Päivän piristyksenä näin sentään vallan hienon pitkäkarvaisen collienartun - erityisen positiivista rotu(kin) huomioiden ja oikeastaan ainoa koko päivänä näkemistäni suorituksista kunnolla mieleen jäänyt.

On meillä vielä hiottavaakin  (paljonkin, jos täydellisyyteen pyrkisi) eli ihan ei jarrut taaskaan toimineet ajoissa (ysi kuitenkin) - vaikka tuomari suoritusta, koiraa ja ohjausta yleisesti kehuikin (vähän liikaakin sikäli, että ei oikein valjennut, mistä niitä pisteitä kaikissa osin ropisi).

Ysin seuraamiset

Kympin hyppy

Kuvat by Pipsa.

Nyt vaan sopii toivoa, että syksyisen leppeät kelit jatkuu, enemmiltä vastustamisilta vältytään ja alkusyksyn korvalla alulle päässyt ryhtiprojekti pääsisi taas - aivan liian pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen - vielä jatkumaan. Jäljelle ja metsäänkin olisi hinku.