Ei pitäis päästää näin pitkää taukoa blogipäivityksiin - ihan liikaa asioita mielessä ja tapahtunut ja sitä myötä puolet unohtuu. Tylsää kun ei tällä porukalla kyllä ehdi tulla.

Aloitetaan kuitenkin vaikka auringolla.

Yrityksenä vangita jo aamuyhdeksän aikaan paikoin häikäisevänä paistavaa aurinkoa. Mikä ihana valo! Kevättä kohden, mutta toisaalta tänä talvena aurinko on muutenkin paistanut normaalia enemmän. Liekö nämä pakkaskelit vai näenkö minä vain normaalia enemmän auringonpaistetta ympärilläni   (tähän on jo ihan pakko laittaa hymiöitä vähintään kaksin kappalein). Blogin loppuun jätettäköön yritys vangita auringonvaloa keskellä päivää - se ei vaan näemmä halunnut tulla vangituksi (parempi niin, pysyköön vapaana).

Nettiyhteyttä ei ole toistaiseksi kotona ollut, mikä osaltaan hidastaa päivityksiä (eikä siis pidä ihmetellä, jos välillä ei kuulu mittään tai saa odotella vastauksia). Oikeastaan aika rentouttavaa tuo netittömyys, kun ei ole koko aikaa sellainen tunne, että pitää olla tavoitettavissa (puhelimen oon jo oppinut jättämään välillä omiin oloihinsa - tai nooh, ehkä oikeampi sana olisi unohtamaan, mutta ajaa samaan asian ). Toisaalta silloin kun kaikki asiat tökkii, voi olla parempikin jättää päivitykset tekemättä (ja silloin mielelläni välttelen muutenkin yhteydenpitoa mihinkään suuntaan), kun ei halua vain volista ja valittaa. Niin paljon kuin vierastankin sellaista jenkkityylistä ihqutusta ja vaikkapa kulissi-mainosblogeja, joissa aina paistaa aurinko, niin eipä sitä negatiivisuutta tai pessimistisyyttäkään toki ole mukava ympärilleen levittää. Vaan onneksi luonto on sellainen, että aina vähintäänkin se pieni sarkasmin tai itseironian poikanen jossain vaiheessa nostaa päätään ja kääntää asiat lähinnä koomisiksi - ja silloin ollaan aina matkalla hyvään suuntaan. Voisi kai sen niinkin muotoilla, että peruspositiivisuus on itselle miellyttävämpi vaihtoehto kuin teennäinen jenkkihymy (ja, väärinkäsityksien välttämiseksi ;p, tähän täytyy lisätä, että mulla on, kaikesta huolimatta, varsin positiivisia kokemuksia ja muistoja tuosta toisinaan hiukan hullunkurisesta Ameriikan ihmemaasta).

Miten turhista asioista sitä välillä tuleekaan valitettua, niin itsen kuin muidenkin. Koiriin ja niiden kanssa elämiseen tyystin liittymättömiä asioita nyt edes sivuamatta, kun herää aamulla siihen, että torpassa on 4 astetta lämmintä tai paleltaa niin, ettei saa nukuttua, on tullut taas muutaman päivän toimeen parin tunnin unilla per vrk (ja vähän pidempään sellaisilla n 4h), mietittyään miten ylipäätään elätetään yhdeksän jättimoppia laittanut heti perään koirien eläinlääkärilaskuihin taas kepeästi yli 1000 euroa kuukauden sisään, kuivaillut lattioilta litrakaupalla 7-9 karvakoiran suojakelin lumipallojen mukana tuomaa sulamislunta ja sen jälkeen mm. patteri hajoaa ja keittiön nurkasta löytyy ties kuinka kauan rakenteisiin vettä vuotanut vesiputki ja niin edelleen ja niin edelleen, niin asiat asettuu erilaisiin mittasuhteisiin ja ihan konkreettisesti huomaa, miten huonosti asiat voi olla (ja miten paljon huonommin ne vielä voisi olla). Toisaalta tulee vähän sellaisella niin, nii-in -asenteella kuunneltua ihmisten valituksia siitä tai tästä asiasta kuinka on niin kylmä sisällä tai ei ehdi nukkua tarpeeksi tai ei jaksais herätä aamulla tai kuinka kallista on se tai tämä tai kuinka harrastus tai se tai tämä tai tuo vie kaikki rahat tai muuta vastaavaa. Eikä oikeastaan viitsi välillä kommentoidakaan mitään, vaikka yrittääkin olla suhtautumatta liian kepeästi, koska eihän toisen "suurempi" murhe tee toisen murhetta yhtään sen pienemmäksi - eikä minuakaan lohduta huonoina hetkinä ihmeesti se, että maailmassa monella on asiat vielä huonommin. Tai no, oikeastaan lohduttaa, ainakin vähän . Onhan se ihan tutkittu asia, että silloin kun muillakin menee huonosti, ei ihminen koe omia vastoinkäymisiään niin pahana asiana kuin silloin, kun on "ainoa", jota ne kohtaavat (vrt. lama-aika vs. nousukausi). No, yleinen pohdinta sikseen; onneksi asioitten tila omalla kohdalla on ja on ollut sentään uskoakseni ja toivoakseni poikkeus, eikä pysyvämpi olotila (ei, en ajatellut vakituiseen punkata tuollaisissa lämpötiloissa  ja kunnon yöunien jälkeenkin sitä on kuin eri ihminen, eikä puolihorroksessa oleva zombie (selkeästi itsekin vaatisin vähintään sen 7h yössä, vaan toistaiseksi on tingittävä ja venyttävä, ei auta)). Samalla monen muunkin asian ja sanomisen sitä huomaa vain valuvan kuin veden hanhen selästä (tarpeeksi tärkeämpääkin miettimistä) - joskin tuohon asiaan on kai osaa siinäkin millaiseen elämänasenteeseen pyrkii (tavoitteenahan voisi oivasti pitää tyyneyttä ja mielenrauhaa, lempiasioitani, vaikka ne näissä oloissa välillä kokeekin kovia kolauksia ).

Johonkin hullunkuriset perheet -kortteihin tää konkkaronkka ja elämä sen kanssa kyllä sopisi.

Ylläoleva kuva esittää jotain sellaista, jota ei tällaisen lauman kanssa toivoisi osuvan kohdalle. Kapista koiraa. Tai kapisen koiran kapista korvaa (joka tosin on pari päivää aiemmin aloitetun loishäädön ja antibiootin ansiosta jo hiukan rauhoittunut pahimmasta vaiheesta). Tällainenkin episodi ehdittiin kokea ja sehän tietää koko konkkaronkan eli yhdeksän koiran hoidattamista (mm. Strongholdit kolme kertaa kullekin kahden viikon välein, antibiootit iho-oireita rauhoittamaan ja muut aiheeseen liittyvät ell-käynnit).

Viimeksi meillä oli kapia vuonna 2002. Silloin oireili Tessi, jolta lähti karvat lähinnä toispuoleisesti rinnan alueelta ja toisesta (vasemmasta) korvasta (kuva alla, näkyy vielä jonkin verran - täysin karvattomaksi se ei mennyt kuten tuo korva yllä, sängeksi lähinnä - parempi otos aiheesta on nyt hukassa). Toki silloinkin muistan mananneeni kahdeksan koiran hoidattamista. Liikumme siis ilmeisen kettuisella alueella.   

(muutoin aika hassu kuva kokojen puolesta: vaikka Tessi pieni olikin, niin Bertta oikealla ei todellakaan ole noin suuri kuin kuvassa näyttää - huomattavasti pienempi ainakin kuin vasemmalla oleva - tosin kuvassa keskenkasvuinen - Oodi)

Jätinpä tässä viime viikolla myös jalkani koirien hampaisiin - toisin sanoen tappelun väliin. Huvittavinta asiassa on se, että kyseessä oli pikkupoikien pieni nahistelu, johon suhtauduinkin ihan eri asenteella kuin olisin suhtautunut isojen poikien tappeluun. Poikia erilleen nostaessani (tällainenhän ei isojen poikien kanssa edes onnistuisi) nyt kuitenkin onnistuin jalkani väliin luiskauttamaan ja pohkeeseeni pureutui hammaskalusto. Vahinkohan se oli ja kalusto irtosi heti, kun sen omistaja huomasi sen pureutuneen väärään kohteeseen. Pojille ei kummallekaan tullut juuri mitään jälkiä ja itse puolestani en ole koskaan saanut jälkiä isoja poikia totisista taisteluista irrotellessani. Vaan nyt sain. Koirat tsekattuani ja sisälle päästyäni päätin kurkata jalkaani tulleen osuman ja o-ou... verta valuikin jo sukkaa ja kenkää pitkin ja punttien alta paljastui olettamaani äklömpi haava. Haavan puhdistettuani ja jonkin aikaa asiaa puntaroituani päätin vastoin tapojani käväistä työterveysasemalla - lähinnä uusimassa jäykkäkouristusrokotteen ja kysäisemässä, olisiko antibioottikuuri tarpeen. Lääkäripä kauhistuikin haavaa (ehkäpä työterveysasemalla Mehiläisessä ei moisia niin usein tule vastaan?) ja passitti Acutaan ensiapuun kera lähetteen, jossa epäiltiin ihonsiirron olevan tarpeen. Voihan nolotus ajattelee ihminen tietysti siinä vaiheessa. Puuttuihan siitä haavasta toki pala ihoa ja olihan se vähän äklö, mutta onhan minua ennenkin koirat vahingossa purreet. Kun en sitä jäykkäkouristusrokotetta kuitenkaan ollut vielä saanut, niin olihan se käskystä mentävä. Noh, ihonsiirtoon en sentään joutunut, mutta yllättävän vakavasti asiaan suhtautuivat Acutassakin, määräsivät viikoksi sairaslomalle ja parin viikon ajalle tarkistuskäyntejä terveysasemalle sun muuta. Tiedä sitten, todennäköisesti tuo olisi tuosta aikanaan parantunut suht samaan tapaan itsekseenkin, ehkä vähän hitaammin, mutta kuitenkin. Vaan ei vara venettä kaada, joten hoidatetaan nyt näin kun lääkäri määrää.

Tästä ei ole kuvia . Jos en nyt jalkaani muutenkaan kuvailisi (vaikka Acutassa niin ohjeistettiinkin tekemään (mahdollisten muutosten ja paranemisongelmien varalta), mutta se nyt vaan jäi), niin en ylipäätäänkään kykene noita koirienkaan haavoja kuvailemaan. Siinä määrin ällöttää moinen, vaikka ne aina onkin pakottauduttava hoitamaan. 

Reenailut on aika lailla jääneet - ja kun meillä sanotaan, että jääneet, niin silloin se ihan oikeasti tarkoittaa sitä, että jääneet (eikä sitä, että no on vähän ruokakupilla ja sisällä ja lenkin ohessa ja... meillä ei sellaisia tehdä, koska aina on ne muutama muu siinä vieressä myös - harmi sinällään, nuo kun olisi niitä kovin tärkeitä pikku treenihetkiä). Havahduin siihen, että Kipi ja Ruu ei edelleenkään osaa seurata edes sitä ensimmäistä askelta (hups, kuin siinä onkaan noin päässyt käymään). En ole edes alkanut sitä vielä opettamaan (pentuaikaista kovin satunnaista imutusta lukuunottamatta - ja siitä ne ei kyllä tunnu oppineen tähän asiaan liittyen juur mitään). Tämän ja muutaman muun asian johdosta ihan viime aikoina pientä treeni-innostuksen nousua on taas ollut ilmassa. Kipille ja Ruulle on nyt ajatuksena hiljakseen lähteä työstämäään tuota seuraamisen aloittamista. Kontaktia, liikkelle lähtöä ja yhtä-kahta ensimmäistä askelta. Siitä kai se lähtee, jos on lähteäkseen. Vaan osaapa se olla vaikeaa tuokin. Cessien ja Kipin kanssa olen pari kertaa päässyt ottamaan agiesteitä omassa rauhassa. Edelleen olen enemmän kuin tumpelo ja käsi ja kaikki ohjauskuviot on täyttä hepreaa, mutta olen sentään hiukan yrittänyt tutkailla asioita . Uutena on otettu pari kertaa koko puomia (ja A-estettäkin kokeiltu) alkukontakteineen kaikkineen (tähän asti siis vain alastulokontaktia). Pientä edistymistä on havaittavissa ja hauska oli myös huomata, että kun Kipin kanssa otin ensin tuon puomin kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa ja ajattelin, että menipä se kivasti (pieni epäröinti ylösnousulta tasaiselle osalle siirryttäessä ensimmäisellä kerralla, muuten ei mitään), niin Cessien kanssa oli todettava heti perään, että sepä meni vielä reippaammin. Sellainen rento-reiskahan se kyllä onkin. Ei sillä, että agilitypuomi mikään äärimmäisen vaativa suoritus olisi ;p, mutta vaikeampiakin ensimmäisiä kertoja on tullut todistettua. Onnikin on päässyt samalla ottamaan pientä pappa-agilitya (vaikken tuota pontevaa pikku-ukkoa minään pappana osaa pitääkään, mies parhaassa iässään). Vähän putkea, pussia, puomia ja matalahkoja hyppyjä lähinnä. Sehän on sujunut yllättävän hyvin (onhan tuo tosin aikoinaan raunioilla alkeiskurssin verran - ja vähän jatkoakin - käynyt kokeilemassa ja siellä mm. tikkaat ja muut raunioesteet mennyt ihmeteltävän hyvin, joten miksei sitten agiakin; ajanpuutteen vuoksi rauniot aikanaan jäi - miten paljon kaikkea kivaa sitä olisikaan ja miten hukkaan sitä välillä tuntuu koiriensa kyvyt heittävän, kun aika ei noin monen kanssa harrastamisessa vain anna myöten enempää). Sikäli rentouttavaa, että en yhtään jaksa miettiä ja keskittyä sen tottikseen, joten tuossa saa vahinkoa aiheuttamatta touhuiltua ilman sen kummempaa päämäärää.

Kipin kanssa huomaa selkeästi, miten pitkät treenitauot ja tyystin tekemättömyydet siihen vaikuttaa. Eksyin katselemaan pitkästä aikaa pari pentuaikaista leikitysvideota (osa 1  ja osa 2 ) ja vaikka tuossa toisessa leikkiminen on toki jo hiukan vahvempaa, niin erityisesti ensimmäistä jäin miettimään. Lähinnä tuota yhteistyötä, kontaktia ja suhdetta (jos tuon ikäisestä pennusta voi niin sanoa), minkä noista edelleen sen aikaisena tunteena vaistoan. Mihin ihmeeseen on kadonnut tuo Kipinä? Tai tuo suhde. Mutta toisaalta eihän se mihinkään ole kadonnut - edelleen Kipinä on parhaimmillaan juuri tuota. Miksi se ei sitten ole sitä aina tai milloin se on sitä? Selkeästi se tuntuisi olevan parhaimmilaan silloin, kun ollaan reenailtu vähän tiiviimpään tahtiin - ja treenaamattomuus taas näkyy kovin nopeasti katoavina korvina. Toisaalta olen varmasti myös hemmotellut sen aivan piloille . Siltä on vain jotenkin mahdoton kieltää tai vaatia yhtään mitään... se on niin pieni ja suloinen ja hauska ja meidän vauva. Vähän sellainen iltatähti, jonka toivoisin säilyvän ikuisesti pentuna, jos en voikaan koskaan enää pentua taloon ottaa. Koko pieni tyttö on jännä sekoitus röyhkeyttä ja herkkyyttä, uteliaisuutta, rämäpäisyyttä ja kuitenkin myös varovaisuutta ja pehmeyttä, sisukkuutta, omapäisyyttä ja kontaktinhakuista pientä mammantyttöä. Kyllä, minun pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa se paremmin hanskaan. Tottakai koira tarvitsisi myös rajat. Kipissä kun ei ole selkeää dominoivuutta (tämä on ehkä se asia, mitä olisin siihen alusta asti toivonut lisää), eikä sellaisia totisia tilanteita, joissa olisi ollut pakko ottaa yhteen (niin kuin esimerkiksi Onnin kanssa aikoinaan, harvat ja valitut tilanteet senkin kanssa, mutta niissä asiat ja asetelmat tuli kuitenkin väkisin tehtyä ja painittua selviksi), niin sille on ehkä jäänyt vähän avoimiksi tietyt asiat... ja minä olen niitä vielä ruokkinut (kun se on vaan niin hassua ;p). Sen lisäksi, että se pitäisi ottaa hanskaan (edes ihan silleen nätisti), sen kanssa pitäisi harrastaa ja tehdä huomattavasti enemmän. Kerta viikkoon agility ei vaan riitä tuolle koiralle. Eron huomaa heti, kun ollaan muutama kerta treenailtu vähän tiiviimmällä tahdilla - se on kaikessa paljon paremmin kuulolla. Ja toisaalta eron huomaa myös heti, kun on ollut taukoa - sen korvat katoaa. Jännä sikäli, että esimerkiksi Cessien kanssa tällaista eroa ei huomaa. Se on aina sama luotettava Cessie. Toki se riemastuu, kun pääsee treenaamaan, mutta se ei myöskään ryhdy omapäiseksi tai korvattomaksi taukojen myötä. Noh, toki Kipillä nuo tauot on osuneet tärkeimpään kasvuaikaan ja oppimisen kannalta kovin oleellisiin jaksoihin. Vaan toivotaan, että kaikkea ei ole vielä menetetty. Parhaimmillaan sen kanssa tekeminen on niin nautinnollista, että soisin niitä hetkiä tulevaankin.

Ai niin, loppiaisena oli myös Tampereen alueen briardien tottispäivä, kouluttajana Maija Eerikäinen. Peruutusten vuoksi osallistuimme Cessien kanssa koirakkopaikalle lähinnä seuraamispaikkaa hioen ja selkeinpänä asiana tuli ehkä todettua, että - toden totta - enpä ole lainkaan kehunut Cessiä seuraamisen aikana. Olen ottanut niin lyhyitä pätkiä, että niissä on jotenkin vaan tullut pikku hiljaa aina askel-pari lisättyä matkaa ja päätettyä loppuvapautukseen ja palkkaan. Nyt kesken seuraamisen kehuessa homma levisi ja hyvä-sanasta koira alkoi täpinöissään ottamaan etäisyyttä ja edistämään. Tähän täytyy siis jossain vaiheessa paneutua, mutta sinne asti en oo vielä päässyt . Muuten näitä normaaliin tapaan fiksuja yövuoron jälkeen valvottavia päiviä. Ja ikään kuin ei olisi riittävästi hommaa siinä, että töistä pääsyn ja koulutuksen alkamisen välissä ulkoiluttaa kaikki koirat mahdollisimman hyvin tulossa olevan päivän varalle, niin tietty pitää ajatella ehtivänsä siinä välissä kaikkea muutakin. Niin kuin nyt pikaisesti kirjata edellinen blogipäivitys (kun muuten asiaa olisi taas kertynyt liikaa; joo-o, niinhän sitä näkyy tekevän) ja leipoa pari kakkua väliaikakahvitteluun. 

Alkaneen treeni-innostuksen vallassa sain myös lisää vammoja. Ruu-Ruu onnistui leikin lomassa tekemään tyypillisen täysillä päin tömäytyksensä ja koska olin juuri kumartumassa ottamaan lelua, iskeytyi sen otsa tai jokin muu ruumiinosa otsaani. Jalat lähti alta ja hetken aikaa näin tähtiä samalla kun otsaan nousi samoin tein komea kuhmu, mutta vaikka lievää aivotäräystä epäilenkin, niin Acuta-keikalta sentään tällä haaverilla vältyttiin. Varsinaista perheväkivaltaa - tai ainakin sellaisen uhrilta näissä koirahommissa välillä näyttää.   

Myös Cessien 2-vuotis synttärit osuivat tammikuun lopulle. Onnea ja paljon yhteisiä iloisia vuosia toivomme!

Joku mahataudin poikanenkin tuossa mennä viikolla käväisi. Niitähän toki tulee ja menee, eikä tuokaan ihan kaikkia tainnut läpi käydä. Vaan normikasojen lisäksi yhtenä päivänä koko yläkerran makuutilat oli kauttaaltaan oksennuksen peitossa. Sitä löytyi niin sängyltä kuin lattioitten joka nurkastakin - ja sen verran vetistä oli, että sängylle tulleet oksut oli menneet päiväpeiton ja kaikkien täkkien ja lakanoittenkin läpi petauspatjaan ja hiukan vissiin normipatjaankin asti. Eipä ole tuollaistakaan ennen sattunut. Hetken ahdisti, mutta eihän se ole kuin pyykkäämistä. 

On pitänyt kirjata ylös sekin, että Kipin ja Ruun ensimmäinen uusi vuosi sujui hyvin kivuttomasti. Kumpikaan ei reagoinut paukkeeseen, vaikka klo 20-21 kieppeillä ulkoitiin hetken verran myös taajamassa. Nyt kun tää ei oo vuoden ensimmäisessä päivityksessä, en tätä täältä tarvittaessa ehkä löydä, mutta toivotaan, että muistan moisen asian muutenkin.

Jollain lailla on ilmeisesti yliannostus koira-asiaa elämässä kuitenkin. Niin rakkaita kuin nuo omat tietenkin on ja tottakai koirilla ja harrastuksella ylipäätään tärkeä asema elämässä (eikä niiden tiettyjen asioitten ja omien ihanteitten ihaileminen ja tavoitteleminen ainakin jollain tasolla varmasti koskaan haihdu, eikä tiedonjano sammu), niin selkeästi kaiken pakollisen (jota tällä hetkellä totisesti riittää ihan normiarjessa) lisäksi ei kaipaa yhtään mitään muuta. Paitsi että mitään koira-aiheisia nettifoorumeita ei ole tullut aikoihin seurattua (edes töissä hiljaisina hetkinä niin kuin aiemmin) tai briardaiheisilla sivuilla surffailtua, niin huomasin, että myöskin kaikki koira-aiheiset lehdet on jo pitkään kasaantuneet lukemattomina hyllyyn (tulevia aikoja odottamaan?). Yleensä ne on tullut vilkaistua edes ruokapöydässä läpi, mutta nyt löytyy koskemattomia pitkän ajankin takaa vaikka mistä. Jos taas käsiin sattuu vaikka Suomen Kuvalehti, Vihreä Lanka, Parnasso tai Kielikello tai vaikka Le Monde, Ympäristö, Geo tai Tieteen Kuvalehti, niin tulee melkein huomaamatta ahmittua kannesta kanteen - minkään alan ammatillisia erikoisjulkaisuja tai tieteellisiä julkaisuja ei sen sijaan nykyään käteen juur osu. Olisi varmaan otollinen aika suunnata tuo johonkin hyöylliseen, vaan siihenhän ei aika riitä. Toki ihan oikean koira-aiheisen tutkimustiedon kohdalla pitäisi yrittää ryhdistäytyä.     

(n. 03.01.2011)

(n. 26.01.2011)

Loppuun vielä (yllä) yritys seurata lumen määrän lisääntymistä. Lumen vangeiksi jääneistä vinokepeistä asiaa pystyy hiukan seuraamaan, joskin viimeisimmän kuvan jälkeenkin on tainnut taas hiukan pyryttää lisää. Määrä olis riittänyt mulle jo aikapäiviä sitten, mutta nyt kun sitä on, niin sopii toivoa, että pysytään edes himpun verran pakkasen puolella, jotta vältyttäisiin niiltä lumen koiriin muodottomiksi möykyiksi keräännyttäviltä suojakeleiltä. Paitsi, että pitemmät lenkkeilyt käy mahdottomiksi (muuta kuin teitä pitkin toki), niin lattioilla lainehtivat lätäkötkään ei niin ilahduta. Tämän päiväisen kaltaista pikkupakkasta ja aurinkoa siis lisää, kiitos - häikäisevän upea oli auringonpaiste! 

Ne päivänvalon vangitsemisyritykset