Maanantai 27.9.

Kuittaisko vaan, jotta kiire (ja kipeitä koiria), ei mitään treenirintamalla.

Vai pitäiskö sanoa, jotta mikä maanantai - voiko ihanammin uusi viikko alkaa. Aamulla yövuorosta lähtiessäni auto ei startannut. Akku tyhjänä. Sehän on just yövuoron jälkeen tosi bueno homma, kun väsyttää ja olis kiire kotiin katsomaan, mitä sinne kuuluu, mutta huumorillahan tälläinen nyt toki aina silloin tällöin menee (mitäpä muuta sitä voikaan odottaa kuin että mulle käy jotain tällaista ).  Vaan kun lopulta kotiin päästessä lattialla on kaksi ISOA lätäkköä veristä eritettä (en päässyt selvyyteen, oliko kyseessä oksennus vai ripuli), niin huoli iskee, se on selvä. Oletin niiden tulleen Cessieltä, kun se viimeisimpänä aloitti oksentelun, mutta varma en voinut olla, koska Kipi & Ruuti olivat myös yön samassa tilassa. Ennen eläinlääkäriin ryntäämistä oli siis odoteltava, että saan selvyyden asiaan. Ennen verilätäköiden luo pääsemistä tosin kohdattiin vielä yksi ikävämpi episodi. Onni on ollut vähän sekaisin hoidossa olevan Taikan hajuista (juoksu alkamaisillaan) ja oli tullut varsin korkean portin yli eteiseen ja ilmeisesti kuullessaan minun ajavan pihaan villiintynyt riekkumaan toisen portin takana (yritän olla ottamatta mitään riskejä, kun olen pois, siksi kaksoisportitus) olleelle Otsolle siinä määrin, että ovesta sisään tullessani pojat olivat toistensa raiveleissa kiinni portin yli (olivat onnistuneet pudottamaan kaksiosaisen portin yläosan lattialle ja avot). Tai sillä hetkellä enää lähinnä Onni oli kiinni Otsossa saatuaan hyvän otteen Otson kuonosta. Argh. Onni ilmeisesti päätti ottaa revanssin yli kolmen vuoden takaisesta yhteenotosta, jossa Otso tikkasi sitä sisäreiteen niin, että Onni oli ihonalaisesti täynnä ilmaa vähän pidempäänkin - sen jälkeen ei ole yhteenottoja päässyt sattumaan ja ovat olleet viime aikona tosi rauhallisesti toistensa suhteen. Äh. Ei muuta kuin hommat jonkinlaiseen kuosiin ja uudestaan liikenteeseen hakemaan antibioottikuuria (molemmilla osumaa jaloissa, Otsolla tosiaan lisäksi ikävän näköisesti kuonossa). Ennen kuin sain eläinlääkäriasiat selviteltyä, aamun kruunasi vielä puhelu, jossa kerrottiin mummoni kaatuneen ja lyöneen päänsä pahasti verille ja olevan juuri lähdössä ambulanssikyydillä kohti sairaalaa.    

Siinäpä se sitten menikin em. asioita hoidellessa aamupäivä ja nukkumaan pääsin sellaisessa en-kohta-enää-ymmärrä-mistään-mitään-tilassa vasta kahden jälkeen. Herätyskello soi viideltä, että ehdin viemään Taikan ennen seitsemää Treen rautatieasemalle. Seuraavaksikin yöksi töihin ja johonkin väliin koirien ulkoilutukset, lääkinnät, ripuleitten siivoamiset ja muitten asioitten hoidot. Noh, pärjäähän sitä taas kolmen tunnin "yö"unillakin (ainakin jos jättää huomioimatta viiltävän päänsäryn ja muut pitkäaikaisvaikutukset).

Kyllä. Asiat vois olla vielä huonomminkin. Joten jospa jo huomenna olis sujuvampi päivä? Treenirintamalla taitaa tosin olla odotettavissa aika hiljaista lähipäivinä.

 

Tiistai 28.9.

Odotettavissa olevan niukan treenaamisen korvikkeena kirjaan tänään ylös vain tämän.

Tiistaiaamuna ehdin jo hetken ajatella, että asiat ne lähtevät koko ajan vain huonompaan suuntaan. Näin ei voi käydä, tämä on jo pahaa unta. Mutta onneksi vain hetkellisesti.

Piikki & Oodi on taas vahemmillani, kun siellä niin hyvin viihtyvät, joten yövuoron päätteksi ajelin jälleen kotiin sitä kautta ja käytin ne ulkoilemassa. Aamu olikin ihana kuuraisine heinikkoineen ja koirilla vauhti päällä - siellä ne painattivat onnessaan pikin peltoa ja metsää.

Mukana olleen Onnin jätin siksi aikaa vanhemmilleni sisälle. Omaan huoneeseensa koko oven korkuisen portin taakse, kun talonväki oli vielä nukkumassa. Takaisin tullessani koin järkytyksen, kun Onni ei ollutkaan huoneessa. Miten se oli edes mahdollista. Onko joku päästänyt sen pois. Ei, kukaan ei ollut edelleenkään hereillä. Mutta totta, tullessani ulko-ovi oli hiukan raollaan - kuvittelin vain jättäneeni sen itse epähuomiossa niin - huoneen portti kuitenkin edelleen kiinni. Jostain ihme raosta se on itsensä ulos huoneesta vengunnut, ulko-oven avaaminen on ollut helppo nakki, samoin pihasta poistuminen. En ollut ollenkaan osannut varautua moiseen mahdollisuuteen.

Apua, tämä ei voi olla totta tuntein syöksyin ulos Onnia huudellen. Ei mitään tietoa, kuinka pian lähtömme jälkeen se on perään yrittänyt - toivottavasti ei niin pian, että on nähnyt auton lähdön ja lähtenyt sitä seuraamaan. Tullessani en sitä ainakaan missään tienposkessa nähnyt. En tosin osannut varsinaisesti katsellakaan. Onko se ollut reiteillään jo yli puoli tuntia (jolloin saattaa olla kuinka pitkällä tahansa) vai lähtenyt ihan hiljattain. Jos joku noista on joskus tuolla pihasta poistunut, on ne aina näkyneet lähietäisyydellä tai ainakin tulleet viimeistään huudellessa kiireen vilkkaa jostain. Nyt tilanne oli toinen. Mihin suuntaan Onni olisi edes voinut lähteä. Muutaman sata metriä kuljin koiraa huudellen (ihan sama, herätköön koko naapurusto, nyt on hätä). Ei mitään missään. Kurkin epätoivoisena isomman tien varteen. Sieluni silmin näin Onnin jossain makaamassa auton alle jääneenä tai muuten ikuisiksi ajoiksi kadonneena. Musta koira aamun hämärässä ja isojakin teitä liki. Mielessä kävi jo ajatus suuretsinnästä ja juuri kun ajattelin lähteä kiireen vilkkaa toiseen suuntaan katsomaan, kuului jostain ääntä kuin joku liikkuisi jossain. Ihminen vai koira? Läheisten talojen pihassa en nähnyt ketään. Kuinka pitkältä ääni tuli? Ja hetken kuluttua, kuin ihmeen kaupalla, Onni, minun rakas Onnini  (jonka ehdin jo luulla menettäneeni ikuisiksi ajoiksi) tulee isomman tien vartta jalkakäytävän reunaa minun suuntaani. Voi sitä sanoinkuvaamatonta riemua ja helpotuksen tunnetta. Ilonkyyneleitä ei voinut estää, kun se tuli luokseni, kieritteli ensin tuttuun tapaan nurmikolla jaloissani ja hyppäsi vasten ja alkoi murraten riekkumaan.

Koskaan, ikinä, milloinkaan ei ole Onni silmistäni kadonnut, niin etten olisi tiennyt missä se on. Hetkeksikään. Se kun ei jahtaa mitään (ei edes niitä pupuja tai hirviä), eikä muutenkaan päästä minua silmistään.

Voi mikä houdini siitä on tullut - ihan mahdoton vanhemmiten. Jonkun viimeisimmän reissuni aikaan se oli keksinyt tuon pihasta aidan yli hyppäämisen (jota sillä ei tule mieleenkään tehdä, jos olen paikalla). Yrittääkö se lähteä etsimään minua vai mitä, en tiedä. Mahdotonhan se on minun perääni. Ei se toki itke tai ole rauhaton tmv, sellainen ei ole Onnin tapaista, mutta selkeästi se ei koskaan tahdo jäädä ja tuolla vanhemmillanikin - vaikka on siellä paljon ollut hoidossa - se koko ajan odottaa minua palaavaksi, eikä viihdy samalla tapaa kuin Piikki (tai vaikka Bertta & Oodi, joille kelpaa muidenkin seura korvikkeeksi). Otso on myös varsin samanlainen, mistä syystä Piikki onkin valikoitunut tuolla useimmiten aikaa viettäväksi - ja mikä on myös yksi syy veljesten väliseen epäsopuun; kumpikin tahtoisi aina olla lähelläni.

Vaan miten helppo minun Onnini onkaan (arkielämässä anaki ;p). Tuolta sen löydyttyä kun lopulta käveltiin takaisin, ei minulla tietysti mitään hihnaa ollut mukana. Vastaan tuli ihmisiä, lapsia, lastenrattaita, pyöriä, koiria, autoja. Siinä se tuli niin ongelmitta vapaana kaiken keskellä. Ei sitä nykyään kiinnosta lähteä katsomaan. Jos joku ottaa kontaktia, se toki vastaa ystävällisesti, oli kyseessä sitten ihminen tai koira (mitä tapahtuisi, jos joku ottaisi kontaktia epäystävällisissä aikeissa, ei ole onneksi koskaan tarvinnut testata, ei ihmisten eikä koirien osalta). Jos asuisimme jossain sallivamman koirakulttuurin maassa, niin se on juuri sellainen koira, joka varmasti kulkisi aina mukanani vapaana missä tahansa vilinässä.

Onneksi Pomppu on siis edelleen täällä. 
 
Kotiin päästyä saivat tietysti extrahalittelut ja -pusuttelut jokainen otus. Ihan vain siitä ilosta, että ovat olemassa ja kunnossa.

 

[Loppuviikon edittiä]

Treenirintamalla ei ihmeitä. Ripulit alkoivat jo parantua, mutta osalla tuntuisi uusineen(?) ja haavojakin parannellaan edelleen (onneksi tosin ihan sujuvasti). Jotain koira-aiheistakin sitä silti melkein joka päivälle on osunut. Ja aurinkoisia kuivia päiviä (joskin sitten myös kylmiä, liki nolla-asteisia öitä ja loppuviikon pitkälle iltapäivään sumuisia aamuja).

Keskiviikko 29.9.

Piti lähteä briardtreeneihin edes jotain kokeilemaan, kun alkoi ahdistaa treenaamattomuus. Vaan auto ja akku tekivät jälleen tenän, eikä päästy. Pöh. Mutta yritys hyvä kymmenen - tästä on hyvä aloittaa.

Torstai 30.9.

Käytiin Keuruulla Mariiaa & sijoitustyttö Teteä (ja toki vähän myös Atsoa & Hymyä) moikkaamassa. Tästä olisi ollut kiva laittaa kuvia, mutta niitä ei nyt ainakaan toistaiseksi ole. Tete on mainio tyttö, jota Mariia on vienyt kivasti eteenpäin - ja sisaruksilla Tetellä, Ruutilla & Kipillä oli mukava parituntinen ulkoilusessio Keuruun varuskunnan kauniissa rantamaisemissa (Ruuti ei olisi edes lähtenyt pois, kun nautti niin touhusta - kiitos, että saatiin tulla visiitille, oli tosi kiva nähdä!). Tulipa kesäinen olo. Ja tulipa tuollaisena aurinkoisena syyspäivänä kauniitten maisemien halki ajellessa ihan sellainen onnenhuumainen tunne, että tämän kauniimpaa ei voi olla missään. Levollisia peltomaisemia, tihein välein kannaksia ja täysin tyyniä järvenpintoja, joista ympäröivät ruskaiset puut heijastuivat kirkkaina, ihastuttavia vanhoja rakennuksia - kaikki auringonsäteitten kultaamina. Pienen ihmisen iloja ja kaunis reitti.

(Cessien ja Kipin agikurssit tauolla tämän viikon agilityn mm-kisojen vuoksi - meidän kannalta aika sopiva ajoitus)

Perjantai 1.10.

Onnin (sekä Pipsan & Nupun) kanssa osteopaattikäynnillä Laioksella Riihimäellä.

Sieltä tullessapa olikin vastassa yllätys. Piikki & Oodi ovat olleet taas vanhemmillani hoidossa ja koska lähtivät itse reissuun alkuiltapäivästä, oli aikeenani Riihimäeltä tultua ajella hakemaan Piikki  & Oodi. Puoli viiden aikaan sinne pääsin ja mitä ihmettä... talon piti olla tyhjillään, mutta niin vaan Piikki & Oodi olivat pihassa (aidattu) ja ulko-ovi sepposen selällään auki. Kaksi tyttöä oli kadunvarressa autonsa luona odottamassa ja tulivat kertomaan, että ruskea koira oli juoksennellut kadulla ja tullut heidän autonsakin eteen haukkumaan, joten olivat ystävällisesti pyydystäneet herran ja palauttaneet pihaan. Huh! Ihan hillittömän iso kiitos heille (ja jos sattuisi käymään niin, että joku tätä kautta Tampereen Lukonmäessa fawnin briardpapan pihaan palauttaneet tunnistaa, niin yhteystietoja saa laittaa minulle päin vielä kerran kiittämistä varten). Miten tuollainen 11-vuotias koira on aidan yli päässyt... Noh, ikäisekseen vetreässä kunnossahan se on ja todennäköisesti kiihdyttänyt itsensä ohiajavista autoista, kun ei ole ollut ketään hillitsemässä. Pitkälle ei Piikki kuulemma ollut lähtenyt, talon edessä menevällä kadulla juoksennellut, varmasti viihdyttänyt itseään vahtimalla ja autoja jahtaamalla (onneksi sentään hiljainen päättyvä tie kyseessä, mutta huonostihan tuossa olisi äkkiä voinut käydä - kovin kiitollinen olen siis Piikin pihaan palauttaneille). Miten tällaista voi yhtäkkiä tapahtua kahdesti lyhyen ajan sisään (saavat kyllä täst edes kaikki mahdolliset lukot ja kalterit ympärilleen). Ei kai tähän voi enää sanoa kuin että mitä (veteraani-ikäinen) poika edellä, sitä (pappaikäinen) isä perässä.

Lauantai 2.10.

O-jengin 9-vuotissynttärit. Paljon onnea Oiva, Onni, Otso ja Oodi! Synttäreitten kunniaksi saatiin mailitse Oivankin (Eetu) kuulumisia, ihanaa - hyvin sujuu vauhdikkaalla pojalla Kuopion suunnallakin.

Toisaalla Pätkä (Tosselin Ou-nou Haisuli) ja Pia suorittivat hyväksytysti BH-kokeen. Wow! Hienoa Pia & pikku-Pätkä, sitä ei kauaa tarvinnut odotella!

Sunnuntai 3.10.

Olisiko koirastani suojeluun -testi Kirkkonummella, maalimiehenä Juha Korri. Meillä meinas mukaanlähtijät loppua, kun jengi oli mahataudissa tai haavoittunutta, mutta paikalle kuitenkin ajeltiin, kun osallistujia ei muutenkaan niin hurjasti ollut. Korrin tiukassa arvioinnissa Onni sai päivän ainoana briardina kyllä-vastauksen kysymykseen uskoisiko ko. maalimies saavansa koiralle koulutustunnuksen ko. lajissa tehtyä (kuinka järkevää Onni oli testiin viedä on toki oma kysymyksensä - ja sitten jätetään huomioimatta myös se, mihin ohjaaja ei pystyisi ;p) ja Nessa ehkä-arvion (tosin varauksella, että Bill Gates tarjoaisi miljoonan, jos koiralla olisi koulari kahden vuoden päästä, vai miten se nyt meni , eli kovalla työllä). Kovin erilainen maalimies leirin kontrastiksi, mutta se lienee selvää.

Tapahtuman jälkeen mentiin vielä läheisen koulun kentälle treenailemaan ja saatiinkin ihan hyvä anti päivälle. Cessie ei päässyt testiin, joten sekin sai vähän jaloitella ja pääsi kerrankin treenaamaan vieraalla kentällä hubbabubbaa, hyvä hyvä. Kipi pääsi muiden mukaan näyttelytreeneihin ja lopuksi vielä pikakierros leikkiä. Onnillekin pätkä seuraamista, että sai hypätä pallonsa kanssa autoon.