Niinhän siinä käy, että kun ei ole mitään viikottaista tai päivittäistä määräaikaa blogimerkinnöille, niin ne jää kaiken muun touhun jalkoihin. Touhua ja häslinkiä onkin taas riittänyt. Sitähän se tuppaa olemaan, joulunalusaika. Vaan meillä joulutouhut on pikemminkin niitä, joiden pariin on mukava päästä normiarjen tohinasta. Kuinka mukava onkaan rauhoittua hetkeksi leipomaan tai tekemään jotain muuta välillä ihan ajan kanssa. 

Suurinta huolta on tainnut aiheuttaa Piikin hännästä löytynyt omituinen kohta. Ikään kuin pari-kolme pattia, jotka hiukan märkivät ja iho on koko alueelta hiukan kovettunut ja ehkä aavistuksen turvoksissa. Kutinan tai muun ärsytyksen myötä myös karvoja on alueelta nuoltu/pureskeltu. Eläinlääkärissä käytiin saamassa antibioottikuuri ja hunajasalvaa. Samalla otettiin näyte, jossa näkyi mm. tulehdussoluja. Sitä ei vielä lähetetty patologille, vaan se jäi talteen eläinlääkäriasemalle, josta se lähetetään eteenpäin, jos ei antibiootein lähde paranemaan. "Kasvaimen mahdollisuutta ei voida täysin poissulkea" -lause diagnoosista on tietenkin kummitellut mielessäni, eikä ole oikein pystynyt keskittymään mihinkään. Moneen kertaan olen ollut vähällä soittaa eläinlääkäriin, että jos kuitenkin lähetetään se näyte eteenpäin ihan vaan varoiksi ja mielenrauhan vuoksi jo nyt. No, nyt näyttää jo siltä, että tulehdusarvio saattaa hyvinkin olla paikkansa pitävä, sillä antibiootit alkavat puremaan ja häntä on rauhoittunut. Yritän uskoa, että niin ei voisi käydä, jos kyseessä on kasvain, mutta seuraillaan asiaa. Oma pirteä itsensä Piikki kyllä on koko ajan ollut.

Ennen kuin Cessien juoksu ehti loppua, aloitti Kipinä omansa. Oikeastaan yllättävän aikaisin, enkä olisi odottanut sitä vielä jokuseen kuukauteen, mutta todennäköisesti tuo Cessien juoksu on vauhdittanut asiaa - niinhän ne tuppaavat nartut tekemään, että juoksevat usein peräkkäin. Kipikin on siis jo siirtynyt hoitoon ja siinä missä Cessien saattoi antaa turvallisin mielin veljeni perheellekin tärppipäivien aikaan, on Kipin hoito aiheuttanut enemmän jännitysmomentteja. Se kun on kovin touhukas tyttö, jolla on suuri tarve käyttää suutaan ja leukojaan, kanniskella ja pureskella. Toki se on myös herkempi huonoille vaikutteille, joilta sitä yrittää varjella - ja onhan se muutenkin sellainen, pienimmäinen pikku vauva. Cessien kohdalla monesti ajattelee, millainen onni onkaan ollut saada noin "täydellinen", ihana koira (juu, toki kaipaisin siihen ripauksen sellaista totista kiihkoa tekemiseen), mutta mahdollisista puutteistaankin huolimatta Kipissä on jotain sellaista, mikä sattuu sisälle asti. Sen onni on oma onni ja suru oma suru - vaikka niinhän se on noiden kaikkien kanssa. Ehkä se on osin meidän kuopuksena ja pikkukoirana olo, mutta Kipissä on jotain sellaista, että sitä pitää suojella - ja toisaalta se on kuitenkin minun Kiki-pippurini, jossa näen sen kaiken, mitä haluaisin saada vahvistettua ja säilytettyä. Tammikuisessa blogikirjoituksessa alle luovutusikäisistä pennuista kirjoittaessani muistan sanoneeni, että tämä tyttö on joiltain osin minulle vielä arvoitus. Ja sitä se on edelleen. Hyvää pahnanpohjimmaisena ja alkuun kahden itseään rutkasti isomman veljen kiusattavana olo ei sille varmasti ole tehnyt, mutta aika näyttää. Ihmettelemättä ei voi välillä olla sitäkin, että vaikka koiria on yhdeksän, niin jokaista niistä sitä vaan kummasti  rakastaa niin, että ajatuskin sattuu. Vanhemmilla koirilla eli O-jengillä sekä Piikillä & Bertalla on tietysti jo oma vakiintunut paikkansa (vaikka ne vanhemmiten tuntuvat tulevan entistä hassummiksi), mutta eipä sitä enää osaisi kuvitella eloa ilman pikkutyttöjä tai Hessu Hopoilevaa Ruu-Ruu pusupoikaa tai gepardimaisesti viilettävää hali-Keltsiäkään. Niin se kai vaan menee - ja vaikka välillä on rankkaa ja paljosta on luovuttu, niin todennäköisesti vielä enemmän noitten myötä saatu.

Piikin häntävaivan myötä ajatus siitä, kuinka kauan se vielä meidän kanssa on, on tietysti ollut mielessä. Jos koiran tämän hetkisestä kunnosta voi mitään päätellä, niin syytä huoleen ei ole, mutta iäkäs koira on aina iäkäs koira. Näiden ajatusten myötä olen miettinyt myös sitä, kuinka paljon haluaisinkaan Piikistä vielä jälkeläisen. Voisiko saada toisen satsin tuollaisia O-pentuja ;p. Cessien tärppipäivien aikaan ei voinut olla miettimättä, että se voisi sopia Cessielle varsin hyvin. Tokihan minä olen vuosia odottanut löytäväni sen Onnille sopivan nartun ja Cessie taitaa olla toistaiseksi se sopivin ehdokas, mutta... Piikillä alkaa olla viimeiset mahdollisuudet (jos enää onkaan - astumaan se kyllä haluaisi ja pystyisikin helposti, mutta tulisko tulosta on toki toinen asia) ja sitähän sanotaan, että jos löytää itseään miellyttään koiran, pitäisi käyttää ennemmin isää kuin poikaa itseään. Noh, vaikka haluaisinkin, niin en Piikkiä voi käyttää. Plätän menehdyttyä kiertymään vannoin itselleni, että teen minkä pystyn kiertymäriskin pienentämiseksi ja vaikka tavoite onkin ehkä liian suuri, ei kiertymäkoiran käyttäminen taida siihen mitenkään mahtua (vaikka jälkeläisissä ei kiertymiä sen kummemmin olekaan ja täysin kiertymävapaita sukujakin vaikea löytää). Toisaalta en voi käyttää tällä hetkellä ketään. Enkä varsinkaan Piikkiä tai Onnia, sillä niistä olisi kuitenkin saatava pentu kotiin kasvamaan, eikä se ole millään muotoa ihan vähään aikaan mahdollista. Piikissä olevan tietynlaisen kiihkon tai vimman, tai miksi sitä sitten kutsuisikaan, sen joka siinä on edelleen, minä kuitenkin erityisesti haluaisin jatkoon - jos sitten muutakin. 

Piikin ja Oodin taannoinen omin avuin ovista ulos -tempaus (1.10.) poiki myös yllätyksellisiä seurauksia (joista ei periaattellisesta asiallisuudestaan huolimatta voi olla myös huvittumatta). Vanhemmilleni saapui viime viikolla (vähän jälkijunassa siis - ehkäpä asiaa ei pidetty niin kiireelisenä) eläinsuojeluvalvoja tarkistuskäynnille huolestuneen kanssaihmisen ilmoituksesta. Käynnin tehnyt eläinlääkäri totesi kyllä koirat oikein hyvin hoidetuiksi ja erittäin hyvin käyttäytyviksi (osaa ne Piksu ja Didikin siis :D - no ei, asiallisestihan ne onkin, jos joku on paikalla, valvomatta temutessaan voi olla toinen juttu) ja asiat muutenkin hyvässä kunnossa oleviksi, ei huomautettavaa. Noh, lienevät tyypit olleet vähän reissussa rähjääntyneen oloisia ties kuinka monta tuntia ulkona keskenään vietettyään (Oodikin varsin villissä raidallisessa trimmissä ja lonkan päällä trimmikoneesta tullut nirhauma, jonka päällä olleen haavatyynyn ja sitä paikallaan pitäneet ja nuolemiselta suojanneet teipit se oli tietenkin vielä päivän aikaan repinyt osin pois), mutta ei kai kukaan nyt sentään lokakuun alussa (tai muulloinkaan) tarkoituksella jätä ovia levälleen auki ulos asti (ei, ne ei ole ulkokoiria :0). Vaikka onhan sitä kai jos jonkinlaista kulkijaa. Kaikkea nuo eläkeläishoudinit saakin aikaiseksi.

Treenailut on olleet jokusen pikaisen Meirän Hallilla käynnin varassa nyt kun Kipiltäkin jäi agikurssin viimeinen kerta väliin. Hömpötelty lähinnä ollaan, vaan niin kai sen talven voisi levon kannalta ottaakin - jos toki nuorison kanssa olisi hyvä tilaisuus saada tottistakin hiukan eteenpäin kevääksi ja maastokauden alkuun.

Koirasaralla ei kai muuten mitään ihan ihmeellistä. Treen pöödien pikkujoulut oli ja meni (tällä kertaa jatkotkin ihan oikeasti rajoittui pikaiseen yhdellä käymiseen) ja muutenkin se ihan oikea joulu alkaa olla ovella. Lunta ja pakkasta riittää (kaupunkielämää enemmän sään armoilla olevana sanoisin, että riittää jo äärimmäisyyksien osalta, vaikka valkeasta joulusta iloitaankin - nyt on lumen osaltakin juur sopivaa, pääsee vielä metsässä mukavasti liikkumaan) ja koirat nauttivat. Tänä vuonna olen jopa ryhtynyt koirien joulupesu-urakkaan (oho!). Kameran korjauttamista vielä odotellaan, niin saataisiin talvisia kuvia. 

Stressittömiä joulunaluspäiviä toivotamme siis blogin lukijoille!