Viikon takaisen Tampereen KV-näyttelyn yhteydessä saatiin pikku Peppi kyläilemään siksi aikaa, kun Annamari oli Taon kanssa näytelmissä. Itsekin piipahdin nopsaan kehän laidalla, joten harmillisen vähäiseksi Pepin kanssa vietetty aika jäi, mutta hetken verran ehdittiin touhuilla, Peppi pääsi leikkimään sisarusten kanssa ja muutoin pyörimään hulinassa mukana. Yhtä suloinen nappisilmä se on edelleen kuin aikaisemminkin.

Sunnuntaina kävi myös vieraita Muhokselta katsomassa pentuja. Pohdinta ja valinta ruskean pojan ja Kirpun välillä oli hankala, mutta päättyi viikon loppupuolella Kirppuun - uskotaan ja toivotaan, että se oli tässä tapauksessa oikea valinta. Perjantaiaamuna startattiinkin kukonlaulun aikaan matkaan, käytiin hakemassa Kirppu kyytiin ja välietappien kauttaa päästiin matkaan kohti pohjoista. Näiden pitempään kotona (tai Kirpun kohdalla Nean helmoissa) olleiden kohdalla tuntuu mukavammalta, kun voi saatella ne uuteen kotiinsa ja toivottavasti hiukan helpottaa kotiutumista olemalla vähän tukena ja turvana uuteen tutustuessa. Oulun kautta kurvattiin Muhokselle ja Kirpun uuteen kotiin, josta löytyykin paljon touhua ja kavereita viisilapsisen perheen, kolmen pyreneittenpaimenkoiran, ponin ja muun merkeissä. Toivotaan, että Kirpusta kasvaa perheen äiti Kirsille harrastuskaveri ja koko perheelle luotettava ystävä.

Ulkona leikittiin vielä hetki sisarusten kanssa.

Ja käytiin tutustumassa ihanaan pikku poniin.

Alkuun se hiukan ihmetytti

Vaan uteliaisuus voittaa

Nuuhkaisu aidan raosta

Ja sitten uskalletaan jo kiivetä aidallekin moikkaamaan

Ei se ollutkaan pelottava

Sillehän voisi antaa vaikka pusun

Hännästäkin meinasi Kirppu käydä vetäisemässä - silloin hirvitti sen verran, että kuvaamaan ei kyennyt

Ihania uusia juttuja Pikku-Kirpulle. Onnea matkaan koko porukalle!

Lauantaina aamupäivällä koitti odotettu hetki ja eronhetkien vastapainoksi myös jälleennäkemisiä, kun treffasimme Oulussa Teten & Mariian ja Sagan & Sarin ja Tomin kanssa. Sagahan lähti reilu 11-viikkoisena, enkä ollut sitä vielä luovutuksen jälkeen nähnyt. Ihana tyttö se oli edelleen ja hienosti näytti sujuvan uuden perheen kanssa. Näistä hetkistä tulee aina iloiseksi, kun näkee pentujen (nyt sekä Sagan että Teten) olevan onnellisina uusien ihmistensä kanssa. Pienen haistelun jälkeen muisti toki vielä minutkin. Oli ihana nähdä - suurkiitos molemmille porukoille, että tapaaminen onnistui!

Siinä taitaa mennä Tete & Orange

Viisikko

Saga & Cessie

Tete

Viikonlopun aikaan yövyimme Yli-Iissä Kierikki-hotellissa ja se osoittautuikin mitä mainioimmaksi paikaksi koirien kanssa reissatessa. Viehättävä oli myös Yli-Iin kylä ja sellainen rauhoittava, korkeine kinoksineen vielä ihanan talvinen, keskellä-ei-mitään ympäristö. Tänne tulemme varmasti uudelleen. Muutoin täytynee taas elvytellä viime vuosina vähän vähemmällä ollutta Lapin matkailua, kun noita penneleitä nyt enemmänkin tuolta pohjoisen suunnalta löytyy. Josko aina matkalla pääsisi sitten vähän moikkailemaan.

Vaikka kuinka tietää pentujen olevan sopeutuvaisia, niin hurjalta pentujen muutto omiin koteihinsa tässä vaiheessa tuntuu. Kirpusta on jo enemmän ollut erossa tähänkin asti (joskin se on vähintään parin viikon välein viikonlopun verran tainnut "hoidossa" ollakin), joten kuinka vaikeaa olisikaan luopua noista vielä kotona olevista pojista. Pojista kai lähinnä tällä hetkellä, sillä tyttö se kai meidän laumassa parhaiten menisi, jos joku kotiin jää. Vaan luovuttava se vaan silti pojista olisi, kun tietää, miten tuonkin verran vahvaluonteisten tyyppien kohdalla suurella todennäköisyydellä tulee tulevaisuudessa yhteiselon osalta käymään. Voi jalkojen välissä kävelyä edelleen harrastava sininen pusutteleva söpöliini ja rakas ruskea ryökäle - kunpa olisi ihmisellä rajattomasti resursseja pitää pienet rakkaat pojat. Molemmista saisi itsellekin oivan harrastuskaverin, mutta mitäpä minä ehtisin noin monen koiran kanssa harrastamaankaan. Huvittavaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tärkein vaatimus uuden kodin osalta olisi, että pentu pääsee viereen nukkumaan (juu, kaipaan taas niitä hymiöitä). No, jos ei sänkyyn nukkumaan, niin ainakin sängyn viereen ja päiväsaikaan sitten muuten kainaloon köllöttelemään. Toki tärkeintä olisi oma ihminen, jonka puuhissa saa olla mukana, ulkoilla, touhuta ja ehkä vähän harrastaakin ja johon turvata elämässä.

Varmaankin viimeisiä talvikuvia tältä talvelta - nyt alkaa kevät todenteolla tehdä tuloaan ja varsinkin kaupungissa loskaa jo riittää.

Ruskeasta piti viikon aikaan napata jokunen kuva siltä varaa, jos se olisikin lähtenyt uuteen kotiin

Nyt tulee väkisin mieleen ne hetket, kun muiden pentujen joukosta aina nostin pikku Kirpun sohvalle viereeni turvaan. Näppiksellä kävelemään, vähän touhottelemaan ja pusuttelemaan, siitä varsin nopeasti kainalooni rauhoittuen ja nukahtaen. Tai se kun viime viikkoina kyläilyjen aikaan opeteltiin namitemppuja vähän muista pennuista jäljessä. Miten ne aina vain parin harjoittelukerran ja siihen perään ennen seuraavaa visiittiä tulleen viikon-kahden hautumisajan jälkeen yhtäkkiä vain sujuivat. Nopeaoppinen pieni poika. Ärrinmurrin leikkihetket. Se miten ensimmäistä kertaa pienellä kaupunkikävelyllä käydessämme, joskus seitsemän viikon kieppeillä, Kirppu vaan mennä pomppelehti iloisen huolettomana kuin ei ymmärtäisikään mitään outoa tai erilaista asiassa olevan. Toki monenlaista ja eri tavoin vastaanotettavaakin on sen jälkeen jo tullut vastaan, mutta toivottavasti jotain tuosta asenteesta säilyy läpi elämän. Vaan uuden, oman, hienon elämän alussahan Kirppu viimein on. Valmiina valloittamaan maailmaa kuin reipas pieni partiopoika - juuri sellaiselta se hetken haikeudesta huolimatta tuntui, kun sen perjantaiaamuna kävin hakemassa.