Aloitetaan nyt uusi viikko, vaikkei huvita eikä jaksata .

13.9. maanantai & 14.9. tiistai

Ei sitten niin mitään aihepiiriin liittyvää.

15.9. keskiviikko

Onnin ja Kipin osteopaattikäynnit Laioksella Hyvinkäällä. Kipi näyttäis nyt hyvältä, Onni saa vielä jatkaa hoitokäyntejä. Ihan normaaliin tapaan se metsässä mennä painattaa, mutta jos koiralla on nuoruusvuosien (ja vähän myöhempienkin) muistona murtuneita kylkiluita, katkenneita hampaita, kulmahampaanpalaa etujalkaan koteloituneena ja ties mitä taistelu- ja törmäysvammoja, niin selväähän se on, että jumiin vetää yhdestä jos toisesta suunnasta.

Illalla briardtreenit. Pakko olla tyytyväinen itseensä, kun sai siinä järkyttävässä rankkasateessa paitsi raahattua itsensä kentälle, myös reenattua siellä! Edes jotain. Otsolle sitä sun tätä. Cessielle muutaman askeleen seuraamispätkät ja luoksetulo, Kipille & Ruutille leikkiä ja luoksetulot (molemmat tytöt tuli nyt hyvin jalkojen välistä palkkaukseen, Ruuti vähän viipotti ohi).

16.9. torstai

Cessien & Kipin agin jatko1 -kurssin ensimmäiset kerrat. Pari radanpätkää aita - putki - mutkaputki jne. yhdistelmin (+ odotellessa puomin alastuloa, rengasta ja neljän kepin pätkää). Pakkovalssia vois yrittää muistaa ottaa jossain erikseen (ja KIpille vaikka valssiakin ja toki myös muuta ohjausta). Puomin alastulossa Kipin kanssa alas hihna tuntumalla, alhaalla palkalle, kun hihna löysällä. Cessie alkaa helposti kyttäämään/etsimään palloa, Kipi muuten vaan vähän porhaltelee omia estevalintojaan (muttei lainkaan niin hallitsematon kuin viimeksi).

Sataa taitaa liki koko viikon ja jäljet, jäljet ne vaan ei oo mahtuneet ohjelmaan koko viime, eikä tällä viikolla - ja nuorison tottiskin odottais kovasti vuoroaan... Nooh, kunhan nyt saatais taas joitain aihepiirin ulkopuolisia juttuja kohdilleen ja sujumaan ja, niin katsotaan.

17.9. perjantai & 18.9. lauantai

Eipä oikeastaan mitään pihassa pikaisesti namin kanssa pyörittelyä kummempaa. On vaan nautittu sateenraikkaista metsistä ja niiden tuoksusta - halvat on ihmisen huvit, mutta jokin hyväätekevä voima siinä vaan on.

Perjantaina tosin vedin sellaisen ilmalennon, etten muista aikoihin sillä tapaa kaatuneeni. Tai ylipäätään en muista, koska olisin viimeksi kaatunut normi metsälenkeillä, mutta nyt onnistuin kivikkoisessa rinteessä sateesta märälle teräväreunaiselle kivelle astuessani lipeämään. Tuolle samaiselle kivelle olen astunut joka päivä monta kertaa rinnettä ylös kiivetessäni, mutta nyt lensin kiven päältä komealla heitolla ihan suorilta kyljelleni alarinnettä kohti - ehtimättä ottaa kädellä tai millään muullakaan yhtään vastaan. Tumps lonkalle ja olkapäälle & olkavarrelle. Uskomaton onni onnettomuudessa, että kivikon keskellä mätkähdin muutaman kymmenen sentin levyiselle maakaistaleelle kivien välissä, enkä edes lyönyt päätäni mihinkään. Täräyksen ja kivun keskellä ensimmäinen ajatus oli, että äkkiä ylös, ennen kuin saan koko koiralauman päälleni pomppimaan, jos ne huomaa mun siellä könyävän - ja suu visusti kirosanoista ja ähkimisestä kiinni, ettei ne muutenkaan tuu jalkoihin just nyt. Hiljaa sisäänpäin puhkuen ja manaukset ja kivun niellen pääsinkin yllättävän vaivattomasti kotiin ja jännä oli, että tömäyksen voimakkuudesta huolimatta mitään mustelmia tai muitakaan ruhjeita ei tullut. Sen sijaan seuraavan päivän aikaan ihmettelin alkavaa kurkkukipua ja yleistä lihassärkyä, kunnes tajusin, ettei se mitään kurkkukipua olekaan, vaan koko kaulan ja niskan lihakset, erityisesti kaularangan alaosassa, alkoivat pikku hiljaa kipeytyä enemmän ja enemmän. Lienee siis tömäyksessä pää heilahtanut aika voimalla, vaikkei mihinkään osunutkaan. Samoin ilmoittelee olemassaolostaan liki jokainen lihas vasemman olkapään ja olkavarren alueella - ihan kuin olisi jotain tosi rankkaa tehnyt. Jännä juttu, lihaksistolle otti koville, mutta mustelmitta selvittiin.

Tuiki tärkeä merkintä muuten keskiviikolta unohtunut: Piikin 11-vuotis synttärit! Sen kunniaksi on yritetty touhuta koko loppuviikko ihan erityisesti Piikin & Oodin kanssa. Ja se jos mikä onkin kivaa  

19.9. sunnuntai

Vuoden toinen osallistuminen - eli osallistumislupaus on nyt kunnolla lunastettu . Tällä kertaa Ikaalisissa avo-toko Otson kanssa. Peruutuspaikalta, joten paljoa ei ehditty treenata. Lisäksi suoraan yövuorosta ja Buranasatsin voimalla (aamulla kuussatasen ja slow kasisatasen yhdistelmä ja matkaan vielä mukaan toinen normi kuussatanen - kipulääkkeitä välttelemään pyrkivälle ihan kunnon satsi). Suoritus oli jotain järkyttävää, kammottavaa ja kummallista. Ihan kuin mukana olisi ollut joku täysin outo koira. Ei siis ollenkaan Otsoa. Alusta asti se ei ollut jotenkin ollenkaan mukana eikä kuulolla - vaan jossain muissa maailmoissa tai omituisessa tilassa. Kun se normaalisti seuraamisessa pyrkii pikemminkin vähän edistämään ja painamaan, hiukan poikittamaankin, niin nyt seuraamisen alusta asti oli olo, jotta tuleeko se koira mukana ollenkaan ja millä hetkellä se tuosta viereltä kokonaan jää. Pää juur reiden kohdalla ja jollain ihmeellisellä arvosteluperiaatteella saatiin seuraamisesta jopa kymppi (joo siinähän se tuli ja kääntyi ja istui ja... mutta kaikki normaali olemus puuttui). Samaan malliin meni loppusuorituskin, enkä saanut sitä normaalitilaan missään vaiheessa (mistä syystä ihmetellä voi myös kokonaisvaikutuksen kymppiä), enkä edes kehän jälkeen. Todella outoa, enkä ole koskaan nähnyt Otsoa tuollaisena. Berttahan menee epävarmaksi ja paineistuu aina kun mennään kehänarujen sisäpuolelle, mutta se palautuu ihan toiseksi koiraksi heti narujen ulkopuolelle astuttaessa, eikä tuo Otson olemus vaikuttanut tuollaiselta epävarmuudesta kumpuavalta - enkä tosiaan saanut sitä palautumaan nomaaliksi, vaikka seurattiin kehän ukopuolella useamman koiran suoritus ja otettiin pieniä juttuja pallolla leikkien. Pallolla se kyllä leikki, mutta liikkeiden suorittaminen mätti. Kun sen kohdalla ei ole tuollaista koskaan aiemmin tullut vastaan, niin jääneekö tuo  ikuiseksi arvoitukseksi. Sellainen olo kyllä tuli, että viimeinen tokokokeilu - ainakin koiralle, jos ei ohjaajallekin. Mutta saa nähdä, jääkö tuo liiaksi vaivaamaan ja pitääkö vielä yrittää selvittää, onko tuo joku pysyvämpikin ilmiö. Sikäli hassua, että en yhtään osannut Otson kohdalla tuollaista odottaa. Se on viime aikoina treeneissäkin ollut kovin intoa täynnä, tehnyt mielestäni parempia suorituksia kuin koskaan ja pyrkinyt lähinnä komentamaan innoissaan. Noh, pisteet oli siis yhdet huonoimmista, mitä itselläni on koskaan vastaan tullut, mutta pisteet on mulle melko yhdentekeviä, niistä en piittaa. Se, mikä ahdistaa on olemus ja mielentila, jossa koira oli - jos se olisi hyvässä mielentilassa ja iloisella tekemisellä virheitä tehden saanut samat pisteet, niin ei mitään ongelmaa. Joku äkillinen kipukohtaus voisi homman selittää, mutta aika uskomatontahan se olisi, että se juuri suorituksen ajaksi olisi sellaisen saanut (noh, ja sen jälkeiseksikin ajaksi - tunnin, parin päästä kun otin sen autosta voittajaluokan loputtua, se oli taas normaali oma itsensa ja teki intoa täynnä ja haukkuen, komentaen, käsittämätöntä). Omaa olemusta voisi myös miettiä, muutunko oudoksi kehässä, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että sellainen ei niin isosti saisi koiran suoritukseen vaikuttaa. Paljon ymmärrettävämpää, jos kyseessä olisi nuori koira. Voisi ajatella syyksi sitä, että koiralla on taipumus tuollaiseen tai koulutusvirhettä tai. Mutta vanhempi koira, jonka kanssa ei ole tuollaista aiemmin tullut vastaan, niin se ikävä vaihtoehto kivusta tmv. käy aina mielessä. Kaikkein oudointa on se, että se ei pystynyt kehän jälkeen pallonkaan kanssa tekemään. Katsotaan treenataanko jatkossa vain omaksi ja eläkepäivien iloksi, kun se on niin hauskaa ollut  vai miten homma etenee.  

Yövuoron, reissun ja ulkona vietetyn päivän päätteeksi lauman ulkoilutus, niin ei uni kauaa odotuttanut itseään. 

Voihan villasukka ja peiton alle käpertymisen ihanuus!

Nyt on meidän osallistumiset tältä vuotta takana. Treenaamatta ei oikein tulosta tule (tosin tuota Otson suoritusta ei - valitettavasti? - voi pistää edes se piikkiin, se olisi sinällään kyllä osannut). Välillä hirvittää urakka tuon nuorison kanssa. Mitä niistä oikein tulee näillä resursseilla. Silloin on vaan pakko hokea itselleen, että selviän tästä. On pakko selvitä, kun ei muuta voi. On pakko jaksaa. Onhan tämä tehty ennenkin (joskin itse oli silloin taas jokusen vuoden nuorempi ja tarmokkaampi). O-pentuja oli kolme saman ikäistä tenavaa - ja lisänä viisi aikuista koiraa (Elias, Tessi,  Plättä, Bertta & Piikki), joista nuorimmat vain parin vuoden ikäerolla pentuihin. Silloin oli ajatuksena, että kunhan pennuista saa tervepäisiä ja yhteiskuntakelpoisia, niin se on jo paljon se - ja jos vielä jotain pystytään harrastamaankin, niin hienoa. Vaan paljon enemmänhän noiden kanssa toteutui. Kukaan ei ole täydellinen, mutta O-pentuihin ei ole voinut olla kuin tyytyväinen. Loistavia tyyppejä. Jos ja kun Cessie lasketaan mukaan, niin nyt on neljä tenavaa (n. 1,5 vuodesta alaspäin) - ja lisänä viisi aikuista koiraa (tosin 8 v ylöspäin, mutta kaikki kuitenkin intopiukeana touhuamassa)... Jotenkin kai me selvitään tästäkin. Tulostavoitteita ei voi asettaa siten kuin niitä ehkä asettaisi yhden (tai kahden tai kolmen tai neljän...) koiran kanssa, mutta kunhan saadaan taas jengistä edes mahdollisimman tervepäistä ja yhteiskuntakelpoista - ja vaikka olisi jo paljon, niin tiedän, että itselleni se ei riitä, joten jos saa toivoa, niin kaupan päälle toivottavasti vielä sellaista, joka tykkää tehdä minun kanssani ja jonka kanssa voi ainakin jotain harrastaa. Siiinähän sitä taas on. Haastetta, tavoitetta ja toivetta. Työ ei lopu kesken.