Keskiviikkona käytiin tarkistuttamassa Otson, Onnin ja Nean silmät Sastamalassa järjestetyssä joukkosilmäpeilauksessa. Kaikki saivat terveen paperit!
Nea olikin juuri aloittanut juoksun ja torstaina kävimme hakemassa ensimmäisen ihan virallisen arvion siitä, missä mennään: progetulos 0,4.
Aiempien ikävien yhteensattumien summana pudonneiden, edellisessä blogikirjoituksessakin mainittujen urosvaihtoehtojen lisäksi uutiset suosikkini Irauksen menehtymisestä vatsalaukunkiertymään pysäyttivät. Briardmaailma tuntuu taas niin kovin paljon köyhemmältä vaihtoehtojen suhteen. Niin monta suuntaa "sulkeutui" lyhyen ajan sisällä. Jotenkin noita rippeitä pitäisi kuitenkin onnistua vaalimaan, joten ajatukset niiltä osin taas hautuvat. Näistä toivottavasti lisää myöhemmin, nyt keskitytään Nean juoksuun. Nealle oli onneksi "uusi" urosvaihtoehto juuri kysyttynä, joten sinällään ei hätää... paitsi että muutaman päivän varoitusajalla piti päästä matkaan. Sunnuntaina aamupäivällä starttasin matkaan, hyppäsin laivaan Nean, Cessien ja Keltsin kanssa ja suunnattiin Saksan kautta kohti Belgiaa. Maanantai-iltana saavuttiin Travemündeen ja ajeltiin läpi yön tiistaiaamuksi Belgiaan. Melkoisen poikki olin yön tunteina ja perille päästyä, vaikka pari koirien kävelyttämis- ja huilaamistaukoa yön aikaan ja aamusella pidinkin. Vaikka olen varsin tottunut tekemään pitkää matkaa väsyneenäkin, niin kun jossain vaiheessa väsymys oli taas sitä luokkaa, että ikkunoiden auki pitäminen tai silmien ihan konkreettisesti aukihierominenkaan ei enää auttanut, niin himpun verran alkoi hirvittää Saksan moottoriteiden nopeuksilla vieraassa maassa pimeässä ajo. Sopiviksi lepotaukopaikoiksi sopivien huoltisten välikin kun on monesti sen viitisenkymmentä kilometriä, joka lopulta jossain vaiheessa tuntui ylitsepääsemättömältä sekin. Perille kuitenkin päästiin - vaikkakin viimeisellä stopilla aamuisella belgialaisen pikkukaupungin rautatieaseman parkkipaikalla torkkumista kaikessa rauhassa yrittäessäni sain poliisitkin kiinnostumaan ilmeisesti kovin epäilyttävästä lepohetkestäni. Kysymysten ja passin ja auton rekkarin tarkistusten jälkeen päätinkin suosilla sinnitellä loppumatkan väsymyksestä huolimatta sen enempiä lepäämättä.
Laivalla Nea oli jo vetänyt häntää sivuun ja määränpäähämme Banditin luokse päästyämme päätimme kokeilla, mitä koirat tilanteesta ja toisistaan ovat mieltä, vaikka puolille päivin oli progenottoaikakin varattuna - eipähän ainakaan tuhlattaisi h-hetkeä, jos se jo käsillä olisi. Astuminen menikin ihan onnistuneesti, mutta progeen halusin kuitenkin Nean viedä ja jännityksellä jäimmekin odottamaan iltaa ja verikoetuloksen saamista. Hitsien hitsi... vasta 2,9. Noh, vähän sitä osattiin odottaa, mutta olisihan se ollut kiva, jos olisi lyhimmän etukäteissuunnitelman mukaan päässyt starttaamaan takaisin päin jo torstai-iltapäivällä ja ehtinyt lauantaiaamuksi Helsinkiin. Noh, tänään välipäivä ja huomenna uusi tilannekatsaus.
Kovasti tykkään Banditista (Bandit du Manoir Noble). Sellainen "rustique" uros, pienenkokoinen, hyvä turkinlaatu, ystävällinen, vilkas ja taistelutahtoinen. Vähiten ei vaikuttamassa ole myöskään Jussi-tekijä (edelleen yksi vaikuttavimmista ja ihastuttavimmista briardeista, joita olen tavannut - Banditin isä, Oustic Junior du Val de Morteau siis). Ihana olisi tämän yhdistelmän tulosta päästä seuraamaan!
Astutuksen ja progenoton jälkeen ehdin eilen käydä kirjautumassa hotelliin ja ulkoiluttamassa koirat löytämälläni merkityllä kävelyreitillä belgialaisen luonnon helmassa. Alue onkin suosittua pyöräily- ja retkeilyreittien aluetta - ja toki muutenkin ihmiset liikkuvat huomattavan paljon pyöräillen alueen pienissä kauniissa pikkukylissä. Illansuussa suunnistin takaisin Banditin omistajaperheen luokse päivälliselle, jonka jälkeen lähdimme seuraamaan paikallisen käyttökoirayhdistyksen klubille illan treenejä. Kyseessä oli paljon ring sportia muistuttava belgialainen poliisikoiralaji. Pääsin näkemään myös Banditin tyttären Elfin treenit ja tykkäsin näkemästäni - koiralta löytyy taistelutahtoa ja tekemisen halua. Sinälläänhään nuo treenit ovat aina omaa luokkaansa Suomeen verrattuna. Klubirakennuksineen, aidattuine valaistuine kenttineen ja juomatarjoiluineen kaikkineen. Paikalla taisi olla vajaa 15 henkilöä treenaamassa tai treenejä seuraamassa ja yksi henkilö erityisesti huolehtimassa, että kaikkien lasit olivat koko ajan täynnä. Olutta, kahvia, jääteetä, virvoitusjuomia belgialaisen suklaan kera tarjoiltuna, kaikkea löytyi klubin puolesta. Yhdentoista jälkeen oli pakko antaa väsymykselle periksi ja lähteä hotellille nukkumaan treenien edelleen jatkuessa.... Uni tulikin kopauttamalla saman tien kun sai pään tyynyyn - minkäänlaista mielikuvaa loppuillasta ei ole, enkä muista koska olisin viimeksi yhtä sikeästi nukkunut.
Nyt vain toivotaan, että loppureissu menee vähintään yhtä sujuvasti ja ennen kaikkea, että joulukuun alussa saataisiin ihastella reissun tuloksia. Hiukan huoh olokin toki silti on. Juuri kun ehdin hetken hengähtää ja elämä alkoi penturumban jälkeen normalisoitua. Eiköhän tämän pentueen jälkeen ole briardinpennut meidän talossa vähintään muutaman vuoden katkolla (ja jos saadaan kymmenen mustaa briardpoikaa, niin todennäköisesti "vähän" kauemminkin).
Suurin reissun aiheuttama harmistus lienee kuitenkin Onnille täksi kaudeksi katsomani ainokaisen jälkikoepaikan jääminen reissun alle. Yhteen pk-kisaan kaudessa edes olisi mieli hingunnut. Pettymysten pettymys, vaan toivotaan, että reissun tulos on sen arvoinen, että korvaa missauksen - ja että heti keväällä pääsisimme Onnin kanssa kokeilemaan onneamme paremmalla onnella (tai jotain sellaista). Unohtamatta sitäkään, että parin viikon päästä Luxemburgissa pidettävät ranskalaisten paimenkoirien mm-kisat jäävät nyt myös auttamatta tältä vuodelta väliin, kun mitenkään ei pysty heti perään sinne lähtemään. Eikä luonnollisestikaan ihan niin hyvä tuuri käynyt, että olisi Nean juoksu himpun verran pidempään odotuttanut itseään. Silloinhan minua ei olisi kisoista pitänyt mikään pois, Benelux-alueella kun jo ollaan.
Nyt ollaan kuitenkin täällä, muun ohessa nautitaan kauniista belgialaisista kylistä ja lämpimistä syyssäistä. Cessie ja Keltsi on osoittauneet loistaviksi matkalaisiksi. Toki pentusia aina tilaisuuden tullen leikityttää, mutta hienosti nuo osaavat rauhoittua missä vaan ja suhtautuvat lungisti asioihin. Keltsi on saanut hihnassa kävelyä jo nyt varmasti enemmän kuin kotona kuukaudessa (tai usemmassakaan). Ihan vaan ohimennen laivalla ja hotellissa pieniä matkoja käytävillä, hississä ja autolle kulkiessa. Nyt huomaankin, että osa vieraissa paikoissa kulkemiseen liittyvää ongelmaa on ollut hihnaan tottumattomuus, nyt mennään jo paljon mallikkaammin kuin matkaan lähtiessä. Toki edelleen tulee pieniä jumeja ja pikkuinen jumittuu istumaan niille sijoilleen milloin minnekin, mutta autoihin ja muihin häiriöihinkin on jo selkeästi saatu tottumusta. Ennen matkaan lähtöä käytin Keltsin rokotuksilla ja eläinlääkärintarkastuksessa ja tutkimusten jälkeen eläinläääri oli kovasti toiveikas sen suhteen, että Kepalla ei muuta vikaa olisi kuin pienisilmäisyys ja siitä aiheutuva heikko näkö - joka tosin todennäköisesti on normaalia heikompi myös oikeassa silmässä, eikä vain todennäköisesti liki sokeassa vasemmassa. Tämä voisi kyllä riittää selittämään Keltsin käytöstä - pelkkä yhden silmän sokeus mielestäni ei. Uudet tilanteet edelleen hekeksi jämäyttävät, mutta koko ajan vähemmän - ja muihin koiriin ja ihmisiinhän tuo on periaatteessa ollut aina varsin luottavainen, kunhan saa hetken sopeutua selvittämään missä mennään ja ollaan. Hajujen maailma on selkeästi tärkeä ja mielenkiintoinen huomio on ollut muun muassa se, että tupakanhajuiset ihmiset saavat Kepan jämähtämään eikä niistä haeta turvaa samalla lailla kuin muista ihmisistä. Eläinlääkärintutkimuksen mukaan joka tapauksessa kaikilta muilta osin täysin terveenoloinen pentu.
Ihanahan se olisi, jos muuta vikaa ei pikkupojasta löytyisi - siinä määrin kaikkia eri skenaarioita ja mahdollisia kehityshäiriöitä on tullut käytyä läpi. Varminta lienee kuitenkin suhtautua asiaan "pessimisti ei pety" -asenteella, mutta ihan järkyttävän suloinen pieni mies on. Ja hurjan huvittava seurata sen touhuja ja temmellystä. Jos se alkuun jäi kotiin sillä mielellä, että sitä ei uskalla antaa kenellekään kun ei tiedä, mikä on vialla - ja sen jälkeen sillä, että muutto uuteen kotiin olisi pikkuiselle itselleen liian vaikeaa - niin nyt en enää voisi kuvitella siitä luopumista ihan siksi, että olen niin totaalisen rakastunut tuohon pieneen mieheen ja sen olemukseen. Moni näkee siinä vain sen "vian", mutta se on niin paljon muutakin, hurjan persoonallinen ja rakastettava pieni briadpoika. Ihan täydellinen.
Mukaan vielä pari jo aiemmin kotona otettua kuvaa.
Matkantekoa laina-autolla, Kepa, Sepe & Onni tyytyväisinä takapenkillä.
Kommentit