Koskahan sitä oppis oleen niin, ettei kantais kaikkia maailman murheita mielessään. Vallankin kun on vielä niin onneton, ettei edes kykene niille mitään tekemään. Ainakaan, jos kulkee zombiena ympäriinsä ei aiheuta kuin lisää harmia ja päänvaivaa. Itselleen ainakin, toivottavasti ei ihan kovin paljoa muille. Öisinkin vois vaikka nukkua (eikä nyt ainakaan kirjoitella joutavuuksia blogiin) - tällä viikolla  ei montaa tuntia unta ole taas takana.

Tosin nyt olis kyllä sellainen olo, että kun tää blogi on jo alkuperäisestä treenausaiheestaan (aihepiirin niukkatapahtumaisuuden vuoksipa hyvinkin) erkaantunut yleiskoiralliseksi, niin voisihan tästä samointein ruveta pitämään ihan sellaista yleismaailmallista kantaaottavaa blogiakin päivänpolttavista aiheista. Onneksenne säästän kuitenkin kaikki teidät blogiin eksyvät toistaiseksi sellaiselta.

Rankka viikko, katsotaan auttaisko pakollinen maisemanvaihdos vai tuleeko sitä kuljettua edelleen yhtä zombiena kuin tähänkin asti.

Kovin paljoa pidemmittä puheitta tyydytäänkin nyt Momo-kuviin (vaikkakaan säät ei olleet oikein kuvaukselle suosiolliset). Momo kävi siis ilahduttamassa meitä alkuviikosta ja tämän jälkeen kaikki Pian puheet mistään Momon huonoista tavoista kaikuu kuuroille korville. Tyystin. Se oli ihan hurjan kiltti ja rauhallinen ja hyvätapainen. Ei vetänyt ulkona (no okei, harmi, ettei nähty niitä mopoja), sisällä seuraili tiiviisti huoneesta toiseen, heilutteli häntää ja nukkui kyljessä kiinni. Kovin innokas se on kyllä osallistumaan kaikkeen touhuun, kotitöistä lähtien - ja tosi hellyydenkipeä. Sellainen kainaloinen. Muut koirat alkuun sen verran jänskätti, että leikit jäi aika vähäisiksi, mutta päivän tutustelun  jälkeen riitti jo vauhtiakin.