Tehotreenit ei jatkuneet loppuviikolla. Metristä hyppyä kokeiltaessa Onni olisi mielellään kiertänyt (ennenkuulumatonta tuolle pomppujalalle!) ja hämmennyksestä selvitessäni ja havaitessani, että se ihan tosiaan kiertäisi kerta kerran jälkeen ja tehdessäni selväksi, että se ei käy, hyppäsi niin kompuroiden, että koko este kaatui. Sellaiseen ei toki haluttu lopettaa, joten loppuun saatiin kaksi hyppyä kiertämättä ja suht koskettamatta, mutta ne meni aivan epätavallisella tekniikalla. Ei muuta kuin treenit seis ja fysioterapeutille  aikaa varaamaan (sen siitä taas sai, kun hyppyä kokeiltu viimeksi heinäkuussa, silloin ongelmitta vanhaan tapaan). Keskiviikkona Onni kävi tutkittavana ja käsiteltävänä, eikä juuri muuta vikaa löytynyt kuin jälleen hirmuisen kireät takareisien muskelit. Siinä määrin kireät, että ne ei juuri eteenpäin venyneet. Pari pienempää jumia löytyi kyllä myös. Koska sen paremmin liikkeissä kuin käsittelyssäkään ei oikein muuta löytynyt, ongelma saattaisi juontaa juurensa täältä ja loppuviikko keskityttiinkin jokailtaisiin kotivenyttelyihin ja hierontaan (noh, ehkä tuo on lähinnä jotain hölskyttelyä ja venytyksiäkään tuskin uskallan tai osaankaan tehdä ihan niin kuin pitäisi, mutta toivottavasti tyhjää parempi kuitenkin) sekä fleksilenkkeilyyn.

Todennäköisesti jumiutumisen takana on Onnin repivä tapa liikkua. Lämmittely on vaikeaa, koska tuntuu älyttömältä lähteä pihaan tai pellolle koira remmissä - ja jos sen yksinään päästää etukäteen pihaan sillä ajatuksella, että se siinä vähän juoksentelisi ja lämmittelisi, niin pöh, oventakanahan se suurimman osan aikaa kököttää seuraa odottaen. Yhdessähän nuo sitten taas ottavat kiihdytyskisoja pellolle heti ovesta päästyä. Ei tietenkään hyvä kylmin lihaksin. Lisäksi Onnin on yleensä koko lenkin / ulkoilun ajan juostava spurtteja muiden koirien ja minun välillä. Tytöt varsinkin tekevät vähän pidempiä omia kaarroksia (juu, toisinaan vähän liiankin pitkiä, hirvittää ajatellakaan, mitä meidän vapaana liikkuminen kaupunkiympäristössä olisi) ja Onnin on spurtattava sieltä vähän väliä tarkistamaan minun tilanteeni - ja taas takas. Semmoista tasaisen rauhallista liikuntaa tulee loppujen lopuksi hyvin vähän. Niinpä on yritetty ja yritetään taas lisätä fleksilenkkeilyä ja sitä myötä ravilla liikkumisen osuutta, josko saataisiin lihaksia vähän aukeamaan ja rentoutumaan.

Sinällään ok loppuviikon ohjelmaksi, kun se oli muutoin niiltä osin kiireinen, että meni miltei reissun päällä. Fleksilenkkeily kaupunkiympäristössä sattui siis sopivaan saumaan helpoksi toteuttaa ja venyttelyt ja hieronnat omien iltarentoutumisten jatkoksi jotenkin myös.

Aikamoiset bodarimuskelithan Onnilta löytyy. Ja kun juuri tuossa mietin, mikä on Tessiä, niin nuo lihakset taitavat olla yksi asia. Tessin lihaksia muistan eläinlääkärin aina ihastelleen ja kyselleen, kuinka kauhean paljon sitä liikutan. Ihan normaalilla liikunnalla se kuitenkin oli - tai ainakin samankaltaisella kuin meidän muut koirat. Toki vilkkaana koirana liikkui paljon omaehtoisestikin, mutta kaipa tuokin on niitä asioita, että jollakin on synnynnäisesti tietynlainen lihastyyppi. Ja ehkä myös tapa käyttää jotain tiettyä osaa kropasta.      

Kun noita muistoja tulee mieleen, niin Otsohan puolestaan muistuttaa kovasti Eliasta. Ihan ilman mitään sukulaisuussuhteita. Pikku-Eliakseksihan sitä Empan eläessä sanottiinkin. Toki erojakin on, päällimmäisenä Otsin avoimuus verrattuna Eliaksen varautuneisuuteen vieraita kohtaan, mutta olemuksissa on paljon samaa. Molemmat sellaisia nallukoita. Nukkumistavat sänkyyn viereen tullessakin samanlaiset. Ei noista kukaan muu taida harrastaa sellaista selkä selkää vasten nukkumista tai kainalossa viihtymistä. Tytöt kyllä kaikki viihtyvät sängyssä enemmän kuin hyvin, mutta ne käpertyvät jollain muulla tavoin. Eliaksen kanssa oppi paljon rauhallisemman koiran kanssa tekemisestä. Siitä, että sellainenkin koira voi tehdä hommia ihan täysillä, vaikka vauhti ei ole samanlainen kuin jollakulla toisella - ja toisaalta sellainen koira oppii asioita välillä ihan ällistyttävän helposti. Jos koiraa voisi sanoa viisaaksi, niin minä sanoisin ehdottomasti Eliasta sellaiseksi, varmasti ennen ketään muuta. Otsossa on tuossakin suhteessa samoja piirteitä (noh, vanhempieni, joilla Piikki on ollut paljon hoidossa, mukaan myös Piikissä - toisinaan suhtaudun itse tähän kyllä vähän epäillen - joten eiköhän se siltä suunnalta tule; Tessin tai Bertan kohdalla ensimmäinen mieleentuleva määre on ehdottomasti jotain ihan muuta). Keskittymiskyky on Otsolla varmasti Piikin perua.

Jottei loppuviikko olisi mennyt liian helposti saimme nauttia myös hourupäisistä uroksista. Bertan parhaat päivät alkoivat olla käsillä ja pojat taisi olla sekopäisempiä kuin koskaan. Vaikka kuinka yrittäisi viedä hoitoon (sekopäisille tietynlainen hoito voisi olla tarpeenkin) ja pitää erillään, niin kyllä ne tuoksut kulkeutuu - jos ei muuta niin omissa vaatteissa. Tällä kertaa Onnin kanssa on myös jouduttu ihan oikeasti keskustelemaan aiheesta yritetäänkö sekopäisyyksissään astua ohjaajaa vai säästetäänkö moiset yritykset koirille. Parhaiden päivien aikaan nuo on ennenkin kaikki olleet niin sekaisin, että ovat saattaneet sopivan tilaisuuden tullen näyttää aikomusta moisesta yrityksestä, mutta se on jäänyt siihen ja tiukalla komennolla loppunut. Nyt on jouduttu Onnin kanssa pariin kertaan ottamaan yhteen tavalla, joka on toistaiseksi ollut tuttu vain taisteluleikkeihin ja irrotuksiin liittyvistä tilanteista. Komennat koiran lopettamaan ja se vain innostuu ja yltyy komentelemaan ja haukkumaan ja yrittämään entistä rajummin. Onnin kanssa nuo taistelutilanteet kun on sellaisia, että niitä on syytä välttää ja saada homma nopeasti poikki, koska vaikka kuinka koira jäisi lopulta toiseksi, niin se saa tyydytyksensä jo siitä "taistelutilanteesta" itsestään. Noh, Piikki oli kuulemma yrittänyt jotain samansuuntaista hoitajalle, huomattavasti lievemmin ja hellemmin tosin -  minulle ei ole sentään toistaiseksi moista tohtinut yrittää ja sopii olla tohtimattakin. Jospa ne juoksut tästä pikku hiljaa alkaisi olla ohitse. Ainakin parhaiden päivien osalta. Vaikka Bertta ei onneksi juoksekaan kuin kerran vuodessa, niin kyllä se sterilointi siintää taas mielessä entistä suotavampana vaihtoehtona. Ennen kaikkea onneksi osuivat parhaat päivät edes tähän ajankohtaan, eikä ensi viikonloppuun. Treenitahtia ne toki hidastivat näinkin (tuossa mielentilassa olevien kanssa ihan turhaa - tai itse asiassa olisi ollut ehkä ihan hyvä tilaisuus vaatimiseen ja vaikeutuksiin, mutta ei nyt juuri ennen kisoja kuitenkaan), mutta jospa ensi viikonlopuksi koiran mielentila olisi jo sellainen, että sen kanssa voi edes huoleti liikkua ihmisten ilmoilla. Se olisi jo paljon se tämän hullunmyllyn jälkeen.

Ulkoilu on tähän(kin) vuodenaikaan taas aivan ihanaa. Kaikki tuoksuu niin voimakkaasti ja jotenkin lämpimästi. Ilma on alkusyksyisen raikas ja helppo hengittää. Vaikka jatkuvat sateet välillä hermostuttavat, niin kyllä näistä päivistä kelpaa nauttia. Erityisesti kun nyt on saatu jokusia perättäisiäkin oikein aurinkoisia päiviä sateisten sekaan.

1.9.2008 illalta vielä muutama iltaulkoilun yhteydessä, illan tummuessa, pihasta otettu kuva. Jotenkin sellaisia levollisia nämä alkusyksyn ilmat parhaimmillaan.