Aikaa on taas vierähtänyt tovi sitten viime bloggailun, mutta vaikka olen laiska, niin näemmä olen helposti patisteltavissa (no, edes bloggailuun). Juhannus on juhlittu ja vaikka välillä tuntuu, että kiirettä kiireen perään, niin myös uitu ja nautittu Suomen suvesta.

Mökille on yritetty ehtiä hyödyntämään uintivesiä niin kauan kuin ei ole pelkoa sinilevästä, joten siellä on myös vietetty liikeneviä vapaahetkiä. Tähän piti liittää muutamia kuvia, mutta eipä tuo tähän hätään onnistukaan, joten palaillaan asiaan myöhemmin. Otso kuitenkin kiiittää treenikavereita hienosta uudesta heti hyötykäyttöön tulleesta uimapyyheestään. Kyllä nyt kelpaa pojan polskia.

Bertan puolestaan on ollut tarkoitus vähän yrittää paikkailla Plätän roolia vanhempien  saarimökillä (jostain syystä koko katraan kanssa ei useammman kilometrin venematkan taakse tule juuri lähdettyä). Yritykseksihän se vähän jää. Voi pieni Plättä, miten monet hetket on edelleen niin kovin  vaikeita ja haikeita ilman sinua. Kuinka paljon asiaa edelleen miettii ja pyörittelee ja kuinka vaikea siitä on yli päästä. Jos Plättä ei olisi jäänyt tuolloin kohtalokkaana viikonloppuna vanhemmilleni, jos olisin ollut koko ajan läsnä... Olisinko huomannut jotain aiemmin. Edeltävänä iltana vietin itsekin jonkin aikaa iltaa vanhemmillani, kävin ennen lähtöä Plätän kanssa kävelyllä ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Plättä halusi tapansa mukaan jäädä sinne. Äitini luokse, paikkaan jossa se viihtyi parhaiten maailmassa. Seuraavana aamupäivänä kaikki oli muuttunut. Mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin... vielä myöhemminkin. Kiitollinenhan sitä on noista kallisarvoisista 10 vuodesta, suurin osa Plätän sisaruksista on menehtynyt jo aiemmin (vatsalaukunkiertymäkään ei valitettavasti ole tuntematon syy suvussa). Ikävä on välillä kuitenkin niin valtava. Olisinpa saanut pitää kuusikkoni muuttumattomana vielä vuosia. Plättä on kuitenkin edelleen niin kovin vahvasti läsnä, osa meidän porukkaa ja tepsuttelee jossain meidän mukana.

Lauantaina osallistuttiin Onnin kanssa kakkosen jälkikisoihin Harjavallassa. Siellä on aina ilo käydä. Maastot on nautinnolliset, puitteet muutenkin mitä mainioimmat ja järjestelyt sujuvat. Vielä kun Annamarikin oli sattunut paikalle Taon (ja pikku Vilin) kanssa, tuntui odotteluaikakin menevän suht joutuisaan. Jälki olikin vuorossa aamulla ensimmäisenä ja sen sujumiseen olen ihan tyytyväinen. Oikeastaan oikeinkin tyytyväinen. Yksi välikeppi jäi metsään, mutta janalta tuli täydet pisteet (tarkisti takajälkeä metrin-kaksi, mutta kääntyi oma-aloitteisesti oikeaan suuntaan, muuten luotisuora, sujuva jana) ja jäljestäminen oli tarkkaa ja varmaa loppuun asti. Kutoskeppikin nousi vaivatta eli jäljeltä 150p. Harjavallan avarassa, tasaisessa, niukan aluskasvillisuuden metsässä (puupelloksikin voisi kai tuota melkein kutsua) oli ainakin ohjaajan ilo kulkea. Sitä en tiedä, onko kuiva kangasmetsä hyvin niukkine aluskasvillisuuksineen koiran nenälle vaikeudeltaan millainen. Polkujen ja kärryteiden ylityksiä riitti, mutta eivät tuottaneet ongelmaa. Suuntavaiston sen sijaan menetti ohjaaja tuossa maastossa täysin, eikä mitään havaintoa ole kulmien määrästä tai jäljen muodosta. Hiukan itseään moittii ohjaaja, ettei tuota yhtä väliin jäänyttä keppiä havainnut, vaikka koira jäljesti kovin tarkasti. Noh, risukkoa ja kuollutta oksaa maassa paikoin riitti, joten kaipa se sinne jonnekin sulautui tai pieni epätarkempi pätkä tuli jossain kohtaa.

Päivän probleema tuli vastaan esineruudussa. Onnin tähän asti varmimpana pitämäni osa-alue meni nollille, eikä yhtään esinettä noussut (juu, juurikin, niin varmana, ettei sitä tarvitse edes reenailla). Aiemmissa kisoissa sieltä on aina noussut kaikki tarvittava (kahdessa alo-kisassa yhdet esineet vaivatta ja aiemmassa kahdessa avo-kisassa molemmissa kaksi esinettä helposti, viimeksi Lahdessakin alle kolmen minuutin). Eipä sitä sitten edellisen kisan jälkeen tosiaan treenattukaan, mutta yllätti tuo silti, sillä sen verran on intohimoista ollut esineitten nostelu tähän asti. Aina jotain uutta, joten eipä lopu treenattavat kesken. Toivotaan kuitenkin, että kyseessä oli vain hetkellinen häiriö. Toivossa on hyvä elää.

Tottis 80 pistettä. Perusonnia. Tosin täytyy sanoa, että Lahden rotuottelun tottikseen verrattuna ero oli kuitenkin huomattavasti suurempi kuin pisteissä näkyvä 4 pisteen ero. Tuomarointi oli siis tiukkaa, hyvin tiukkaa, mutta hyvä niin. Saatiinpa taas jatkoon evästystä, mihin kiinnittää huomiota. Kokonaisuutena kuitenkin "energinen koira, joka on halukas tekemään (ja jota ohjattiin erittäin mallikkaasti" - hah, kohta on pakko pyörtää hymiöttömyyspäätös). Fiilikset tottiksen aikaan vaihteli alun "noh, lompsitaan nyt kentälle onnettomien maastopisteitten jälkeen" -tunnelmista paikallaolon jälkeiseen ohitsekiitävään "shit, se syö mut, tästä ei tuu mittään" -olosta (paikallolon jälkeen oon totuttanut nuo siihen, että seurautan jonkin matkaa ja sitten palkkaan, niinpä nyt Onnia kentänlaitaa pois eteenmenijän alta seurauttaessani ja matkan loppuessa tuo päätti, että jos et palloa ala jo antamaan, niin otan sen itse ja puren - tee siinä sitten kentällä jotain vaivihkaa - noh, paketti saatiin sentään kuosiin, mutta pieni jännitysmomentti jäi liikkeitten aloittamiseen; ei se kuitenkaan tainnut näkyä kuin korkeintaan pienenä poikittamisena seuraamisen alussa - Onni ei normaalisti taida ainakaan häiritsevästi poikittaa, joten virhe ei ollut niin suuri, että siitä olisi edes mainittu) ties mihin muuttuviin tunnelmiin. Mutta pikaisesti itse suoritukseen. Jos meni Lahdessa viime kisoissa istuminen seisomiseksi, niin nyt sen onnistuessa meni seisominen istumiseksi.  Se jäikin ainoaksi isommaksi puutteeksi. Pienistähän ei tarvitse välittääkään. Juu, ei. Eteenmeno kun  puolestaan oli tällä kertaa ihan kelvollinen ja maahanmenokin sen yhteydessä suoritettiin ensimmäisellä nätisti annetulla käskyllä. Kokonaisuutena siis ihan kelvollinen suoritus, mutta ne noudot, ne noudot. Niissä riittää viilaamista. Ja vieläpä aina jotain uutta. Tällä kertaa luovutukset seisten! Ei koskaan ennen tuollaista... Nyt kun ovat kapulat irronneet suusta (ainakin paremmin kuin ennen) on menty kapulan tuomarille viemisen kautta varaslähtöihin ja nyt seisten luovuttamiseen. Tuomarille palauttaminen ja varaslähdöt näyttäisivät ainakin toistaiseksi jääneen kertaluontoisiksi ongelmiksi (tänään ei mitään ongelmaa varastamisen suhteen, otti lähdön normaaliin tapaan erinomaisesti katsekontaktin ja luvan kautta - tuomarille kapulan taisteltavaksi tyrkyttämisestä tosin myönnettäköön, että tälläkin kertaa Onni selvästi ohikiitävän hetken mietti tasamaanoudossa ilahduttaako kapulalla tuomaria vai ohjaajaa, mistä aiheutui myös pieni hidastus palautukseen). Toivotaan, että kertaluonteiseksi jäisi myös tämä yhtä yllätyksellinen seisten luovuttaminen. Mistä kummasta löytyy tähän liikkeeseen aina jokin uusi variaatio ongelmista. Noh, noista irrotuksiin liittyvistä ongelmista kai niistä suurin osa pohjimmiltaan kumpuaa. Katsotaan riittääkö meidän rahkeet asialle jotain tekemään.

Pisteet eivät siis olleet kummoiset, mutta JK2 sieltä kuitenkin tuli. Päällimmäisenä tuntui, ettei tuommoisten pisteitten jälkeen uskaltauduta kolmoseen koskaan. Työtä se vaatiikin kovasti, mutta jos haluaa ajatella positiivisesti, niin pitää uskoa ja luottaa siihen, että esineruutu palautuu ennalleen. Silloin maasto ei näyttäisi ylitsepääsemättömältä. Ehkä. Siinä määrin mukavasti kulki jälki ilman katkoja tai muitakaan häslinkejä alusta loppuun, että mahdollisuudet siihen, että kolmasosaltaan pidempikin jälki voisi kulkea, lienevät olemassa. Pidennyksiä ja vaikeutuksia kyllä pitää ottaa harjoitusjälkiin mukaan - katsotaan sitten miten lähtee sujumaan. Vai lähteekö mitenkään. Tiistaisella Pipsan polkemalla pikkujäljellä tulin sotkeneeksi janareenin oikein urakalla, kun en yhtään katsonut, mitä risukoita ja vesialueita lähetysmatkan varrelle sattui - ja muutenkin meni vähän söhellykseksi - mutta oli näemmä mitä mainioin viimeistelyreeni siitä huolimatta (kiitos Pipsalle!). Tottiksessa riittää viilattavaa yhdessä jos toisessakin liikkeessä. Ennen kaikkea pitäisi tietysti keskittyä noihin noutoihin ja katsoa olisiko meistä niiden minkäänasteiseen parantamiseen. Matka siihen, että kaikki osa-alueet saataisiin onnistumaan samana päivänä on kuitenkin pitkä. Jospa mekin kuitenkin vihdoin jossain vaiheessa saataisiin ihan oikea treenimoodi päälle. Ettei käytäis aina vaan roiskimassa vähän sinne päin. Toisaalta asiaan liittyy sellainen pikku sivujuonne, että epäonnistuminen kisoissa kirpaisee vähemmän, jos tietää ettei ole treenannut ihan tosissaan (mahtaisko se epäonnistumisen riski pienentyä reenaamisen myötä, sitä en empiirisen aineiston puutteessa tiedä). Tästähän se treenaaminen kuitenkin oikeastaan taas vasta alkaa. Kolmosta kun on näillä eväin melko turha lähteä korkkaamaan. Treenattavat asiat ei siis lopu kesken. Mistähän sitä aloittaisikaan... Tai jospa kerrankin ottaisi ja treenaisi ihan kaikkea ennen seuraavaa kisaa. Mahdollisesti jopa useammankin kerran - sinne seuraaviin kisoihin kun pitäisi ainakin olla nyt reilusti aikaa. Ei varmaan olisi yhtään hassumpi suunnitelma. Toivotaan, ettei jää pelkäksi suunnitelmaksi.

Kesälomille kuitenkin pääsevät nyt ainakin molemmat pikkupojat. Uidaan ja nautitaan kesästä. Pieni tokopyrähdys pitäisi kaiketi myös ottaa seuraavien viikkojen ohjelmaan. Tokomestikset kaipaavat osallistujia, joten eiköhän mekin perinteisesti mukaan yritetä. Perinteiden mukaisesti reenailu aloitetaan myös näin viime tingassa. Bertan evl-liikkeitä pitäisi aikamoisella kiireellä ryhtyä edes pääpiirteissään hiomaan, jos meinataan että edes joku haju olisi joka liikkeestä ennen kehään menoa. Sellainenkin olisi kaiketi melko tarkoituksenmukaista. Otsokin taisi saada pikapestin avoimeen, vaikka reenailujen piti JK1:sen jälkeen olla toistaiseksi tässä. Katsotaan, mitä naftaliinista saadaan nopeasti kaivettua. Osallistumisen ilosta -periaatteella viime hetken äkkipäätöksiä, ei siis turhia paineita. Haikeus kyllä liittyy tokomestiksiinkin. Plättähääräsen kanssa oli tarkoitus höpöhöpötokotella ja kokeilla oltaisiinko saatu viimeinen puuttuva aloykkönen ja sitä myötä TK1 tänä kesänä. Missäpä muuallakaan kuin tokon rotumestiksissä oli ensimmäisen yrityksen määrä olla. Pari aloykköstä ja pakollinen siirto avoimeenhan Plätällä oli vuosien takaa, mutta sääntömuutoksen myötä päätettiin alossa vielä jatkaa ja TK1:sta yrittää. Hassua höpöhöpötokoilukaveria kaivaten.

Vaan tänään koiratta reissatun päivän päätteeksi täytyy todeta, että kylläpä kelpaa viettää kesää Suomen kauniissa suvessa. Vaikka paahtavan kuumuuden ja kuivuuden jälkeen on saatu vettä välillä enemmän kuin tarpeeksi, tuntuu mukaan mahtuvan myös näitä kauniita, lempeitä kesäiltoja. Siispä sellaisesta nautiskelemaan.