Jälleen kerran takana tuntien ja taas tuntien selailu tietokannoissa, välillä innostuvia sitten taas epätoivoisia tiedonjanoisia sähköposteja, kuvien ja videoitten vaihtoa, googlettamista ja loputonta sukutaulujen selailua. Ruotsin kennelliiton tietokannan puhkikaluamista taas kertaalleen mm. satojen mh-testien, korning- ja pk-tulosten ym. osalta. Hetkellisesti pääsee kiinni jostain, mutta mikään lanka ei kanna loppuun asti. Ensimmäistä kertaa on hetkittäin ollut jopa ihan epätoivoinen ja neuvoton olo. Mitä kuvittelen sieltä löytäväni, kun en ole sitä ennenkään löytänyt. Pitäisikö sitä huutaa raivosta vai itkeä surusta ja epätoivosta, kun ei löydä etsimäänsä. Onko kaikki ollut turhaa, reissaaminen, tiedonetsintä ja muu. Sitä löydettyä on niin vähän (ja kuitenkin paljon muuta kivaa ja kelvollista), eikö sitä ole enempää vai enkö vain osaa ja ymmärrä.  AARGH! Äskeinen oli kaiketi se raivosta huuto eli taidan kuitenkin valita sen itkun sijaan.

Asettaako sitä tietyissä asioissa tavoitteet liian korkealle, vaikka tietää, ettei niihin voi edes koskaan päästä - vai pelottaako vastuu liikaa, suhtautuuko siihenkin liian perfektionistisesti, vaikka tietääkin, että tuloksen kannalta sillä ei ole juuri mitään merkitystä. Ja millaisissa asioissa. Asioissa, jotka on oikeastaan aika... hassujakin. Miksi sitä kiduttaa itseään tällaisillakin asioilla. Välillä silmät verestäen väsymyksestä. Voisiko kaiken heittää menemään vai pitääkö jatkaa eteenpäin.

Niin, ja tällä kertaa vieläpä paljolti niinkin loistokkaasta syystä, kuin että viime aikoina aihetta miettiessäni mieleen ihan liian usein nousee vanha ohjenuorani "ken tietä käy, se tien on vanki, vapaa on vain umpihanki" (Hellaakoskeako tuo). Eikä sitä umpihankea tässä hommassa oikein edes ole sen enempää kuin nykyisissä Etelä-Suomen talvissakaan.

Onneksi on sentään kiireinen aika, niin näitä ei ehdi miettiä liikaa.

Lumi kävi kylässä ja vaihtui taas pääkallokelien kautta märkyyteen. Onneksi niitä liki nollakelejä oli lumiseen aikaan vain parina päivänä, niin lumipaakkukeleiltä aika hyvin säästyttiin. Lumen mukana toivotaan siis myös jatkossa sitä pakkastakin kohtuullisissa määrin. Pääkallokelien aikaan visiteerattiin kaupunkioloissa ja harrastetiin flexilenkkeilyä jalkakäytävillä. Yleensä suunnataan kävelyteille ja muille ulkoilureiteille, mutta liukkaus ei houkuttanut, joten hyödynnettiin sulaneemmassa kunnossa olevia jalkakäytäviä ja pyöräteitä. Eikä voi kuin taas hehkuttaa pikkupoikien Onnin ja Otson helppoutta missä vaan. Ei hihnassa vetämistä, ihanaa kuulolla oloa, kaikkein rähisevimmätkin otukset voidaan ohittaa täysin neutraalisti vaikka pitkän flexin nokassa, rentouttavaa vauhdikasta lenkkeilyä. Mamman raksut. Vastapainoksi voi sitten vetää hupun päähän ja toivoa, että kukaan ei tunnista, kun remmin päähän vaihtuu ikiteini isänsä Piikki. Auto, viuh, en päässyt perään, räyh, voitaisko mennä nopeammin eteenpäin, intoa puhkuva hauh-hauh. Ei ihan heti uskoisi taluttavansa 9-vuotiasta koiraa. Nolointa asiassa lienee se, että vaikka hetkellisesti hävettää moinen riekunta, niin oikeasti se vain huvittaa hölmöä omistajaa, joka ei voi edes puuttua siihen. Paitsi että liikutaan ihan liian vähän ihmisten (tai siis lähinnä autojen ja muiden jahdattavien ihanuuksien) ilmoilla, on Piikki saanut vatsalaukunkiertymän jälkeen viimeiset kolmisen vuotta vaikka mitä erivapauksia, sitä ei voi juurikaan komentaa ja se kyllä osaa käyttää tilannetta hyväkseen. Positiivista on toki se, että selvästi huomaa, että tehokuuri häiriöitä auttaisi varmasti varsin nopsaan, eikä ongelma olisi ylitsepääsemätön, jos siihen oikeasti paneutuisi. Tytöt puolestaan taitaa olla sellaisia suht normitapauksia näiden melko ääripäitten välistä. Joistain asioista joutuu joskus muistuttamaan, mutta melko kivuttomasti mennään. Oodilla olisi vimma lähinnä eteenpäin eteenpäin eteenpäin - siinä missä Bertta pomppelehtii, nousee kahdelle jalalle tähystelemään ja sinkoilee ees sun taas. Mamman hassuja muruja kaikki.

Kun ei olla reenailtu, niin pitkästä aikaa käväistiin myös Tampereen keskustassa, lähinnä Hämeenpuistossa kävelyllä kirjastoreissun yhteydessä. Jotenkin oli hauska huomata, että Onni oli jotenkin vallaton ja tuli jo autosta sellaisella asenteella, että täällä selvästi kaikki ovat katsomassa häntä ja rakastavat häntä ja nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta. Sellainenhan se on toki aina ollut, mutta siitä huolimatta olen pitänyt sitä jollain tapaa vaatimattomana ja huomaamattomana koirana. Liekö se vihdoin miehistynyt vai olenko itse alkanut katsoa sitä eri tavalla. Huomaamaton se on ainakin nyt kotona nukkuessaan.    

Tätä kirjoittaessa raivostus tyyntyi huomattavasti positiivisempiin aatoksiin. Pitäisikö siitä yritää oppia jotain siitä, mihin kannattaa panostaa ja mihin ei - vai voisiko raivostumisenkin kautta saavuttaa jotain positiivista. Siinäpä sitä mietittävää. (Ei, en ollenkaan kaipaisi niitä hymiöitä.)