Jos edellisenä päivänä ei meinaa saada itseään mökiltä pois ja tahtois vaan jatkaa järvessä pulikointia ja chillailua, kun siihen viimein on mahdollisuus. Jos edeltävänä iltana/yönä valittaa fb:ssa miten kaikki on edelleen kesken, koirat mesonneet koko päivän järvessä, missä lie vihneiköissä ja puskissa itsensä täyteen ah niin hankalasti irtoavaa töhnää ja miettii, onko pakko jos ei halua. Jos lopulta (hommien tosin ollessa edelleen kesken) jää tunnin verran aikaa nukkua, eikä millään meinaa päästä sängystä ylös.  

Niin... onko silloin pakko lähteä kiireellä erkkariin, vaikkei haluais? Vai kannattaisko kuunnella kaikkia ennakkomerkkejä, omaa intuitiota ja jättää lähtemättä... Voi nimittäin käydä niinkin, että matkalla tulee vastaan Bermudan, eikun Myllykukon, kolmio. Se, josta ei autolla (ainakaan näemmä minun) ohitse pääse.

Voiko niin edes käydä, että Tampere-Helsinki motarilla auto sanoo sopparinsa irti kaksi kertaa muutaman viikon välein miltei tismalleen samalla paikalla - vain muutaman sadan metrin erolla. Siihen Myllykykon liittymään katkesi siis tiemme tälläkin kertaa. Ei se autokaan nyt niiiin vanha (vm 2007) oo, että sen kuvittelisi jatkuvalla syötöllä hajoilevan. Tanskan perukoille ajon ja koko reissusta tulleen melkein kolme ja puoli tuhatta kilometriä se kyllä kesti mukisematta, mutta ehkä se vaan on maalaispirssi, eikä tahdo kehä kolmosen sisäpuolelle.

Vakuutusyhtiön kautta hinaus paikalle, pari pikaista puhelua näyttelypaikalle (kykenisikö joku auttamaan lupaamissani kasvattien kunnostamisissa ja esittämisissä) ja meille luvattiin jopa kyyti kohti Leppävaaran urheilupuistoa (suurkiitos Pipsalle & Esalle vielä kertaalleen!). Miten näyttelyn jälkeen kotiin neljän koiran, häkkien ja muiden kamojen kanssa, se jääköön sen ajan murheeksi. Tunnin verran helteisellä moottoritien pientareella ei ole viehkeintä kesäpäivän viettoa. Kamat oli saatava autosta ulos, että auto on valmis hinauslavalle nostettavaksi. Tavarat menee helposti siinä pientareella, mutta ne neljä koiraa, jotka oli sieltä ensin saatava ulos... Tolpat liian lähellä tietä, että niihin voisi koiria sitoa ja ainoat puut rinteessä takiaispuskien keskellä suorassa auringonpaahteessa. Vaan kun ei ollut vaihtoehtoja, niin ei auttanut kuin köyttää Otso & Bertta puihin, toivoa mahdollisimman vähäistä takiais- ja itikkasatoa ja nopeaa pelastusta helteestä sekä yrittää selviytyä kaksi touhukasta pentua käsissä.

Sujuva aloitus erkkaripäivälle siis!

Tokomestari Pätkis (kuva Mika Vähä)

Sen verran myöhässä saavuttiin nättelypaikalle, että tokoa ei ehditty edes seuraamaan yhtään (höh! pikku Pätkäkin
kun tokoili itsensä rotumestariksi - onnea vielä Pia & Pätkä), lupaamani Teten & Maran esittämiset jäi välistä (kiitos Pipsalle & Annalle esittämis- ja kunnostusavusta) ja muutenkin päivä meni vähän niin kuin aamun koitoksista toipuessa. Näyttelyn seuraaminenkin jäi onnettoman vähiin ja päivän päätteeksi en ollut edes selvillä tuloksista. Mutta (jos kaiken tämän ohessa niin voi sanoa), niin ihan mukavaa kuitenkin oli. Aurinkoa, lämpöä ja tuttuja - ja ihana nähdä taas kaikkia paikalle (osallistumaan tai turistiksi) päässeitä pentusia, niin Momon kuin Neankin.

Sekä Bertan että Otson toko-osallistumiset jäi siis välistä, Otso ei liikkunut kehässä oikein yhtään ja Bertan näyttelyosallistumisen jätin suosilla väliin. Jos oli kuuma istua puiden varjossa, niin kentällä vasta kuuma olikin. Noora The Superhandler joutui jopa yhtäkkiä yllättäin kehänarujen sisäpuolelle esittämään Mellaa. Eikä Mella mikään turha tyttö olekaan, vaan sijoittui avoimen luokan 18 nartun joukosta toiseksi ja vielä paras narttu kehässä kolmanneksi. Hikinen urakka, mutta kannatti. 
 

Mella, Amie Desire Elite (kuva Mika Vähä)

Päivän mittaan yksi jos toinenkin tarjosi kuljetusapua konkkaronkkani kotiin päin saamiseksi (kiitos!) ja kun Pia jopa tarjosi autoaan lainaksi, niin päätin, että viedään nyt koko päivä urakalla loppuun ja jäin vielä näyttelyillallisellekin. Pari reissua Nurmijärvelle, että saatiin kaikki koirat ja kamat kulkemaan ja vielä yön tunteina kotimatkalle. Perille päästyä löytyi autosta Otso, joka ontui ja jonka silmä oli tulehtunut, Bertta, josta osa takiaisista oli edelleen putsaamatta, oma maha sekaisin ja niin myös Piikin...Kolmen jälkeen sänkyyn kaatuessani ei unta tarvinnut juuri odotella.

Sunnuntaina odotti vielä auton palautusreissu Nurmijärvelle (tämä auto meni ihan kiltisti Myllykukonkin ohi!) ja seuraavien päivien autottoman elon ratkaisupohdintaa sekä koko poppoon kotiutus. Rankka reissu, mutta... joo, kaikesta huolimatta ihan kiva. Josko joku vuosi pääsisi erkkariin taas ihan vaan turistiksi, niin pystyisi vähän seuraamaan kehääkin.

Onnittelut vielä kaikille menestyneille ja kiitokset avusta kaikille sitä tarjonneille (erityisesti Pialle, Pipsalle & Esalle, Hennalle & Jannelle sekä Annalle)!

Kuvia kun en erkkarissa ottanut, niin korjataan vaje näillä viime viikkoisilla lutraamisilla. Tätä lisää!
 

Ruuti & Kipi

Piikki aarteineen

Cessie

Bertta & Otso

Lutra Lutra aka Otso the ultimate lutra - Otso on edelleen uimareiden kuningas. Jos Piikki on aina ollut innokas uimaan ja vain uinut ihan uimisen ilosta huimia kierroksia heti veteen päästyään, niin tapa on peritynyt Otsoon potenssiin jotain. Ihan kuin se joutuisi jonkinlaisen manian valtaan - tai ei, Otsoa kuvaamaan se on väärä sana, se vain tyynesti ui ja ui ja ui ja... ui.