Tänään haettiin Piikin uurna kotiin Vernasta. Tänään näin myös ensimmäistä kertaa sitten viime tiistain unta Piikistä. Nuku hyvin rakas.

Edelleen tuntuu jotenkin epätodelliselta, että jotain niin suurta voi oikeasti olla poissa.

Viimeiset reilut pari viikkoa on olleet varsin raskaat - miten joskus kaikki voikin kasautua. Kaksi viikkoa sitten tiistaina - juuri kun olin samana aamuna joutunut itse jäämään sairaslomalle - Bertta sai vatsalaukunkiertymän. Tai itse asiassa se ei ollut vielä kiertynyt, kun menimme eläinläääkäriin ja vatsa röntgenkuvattiin. Kaasua kuitenkin oli ja koira oli tarkoitus letkuttaa kevyessä rauhoituksessa. Liekö rauhoitus vaikuttanut asiaan (sehän lisää kiertymisvaaraa) vai olisiko muutenkin pian ollut käymäisillään niin, mutta letkutus ei onnistunut ja uudessa kuvassa mahalaukku oli jo kiertynyt. Muuta vaihtoehtoa ei siis ollut kuin leikata. Bertan kohdalla ratkaisu oli minulle selvä. Leikkaukseen lähdetään. Onhan Bertalla ikää, mutta se on ollut loistavassa kunnossa - pirteä, terve ja mennyt nuorempien mukana. Vatsakaan ei ehtinyt kiertyneenä olla pitkään. Ratkaisu vaikuttaakin oikealta. Potilas toipui nopeaan ja sitä on saanut lähinnä hillitä menemästä liian vauhdilla ja riekkumasta liikaa. Juuri tiistaina katselin, kun se pomppi Otson ympärillä komentaen leikkimään ja mietin, että tuossako se tosiaan on syksyllä 13 vuotta täyttävä, tasan kaksi viikkoa sitten vatsalaukunkiertymästä leikattu potilas. Enpä olisi Bertalle osannut tätä vaivaa odottaa. Koko ikänään sillä ei ole ollut mitään tähän viittaavaa (toki se on muutenkin ollut hyvin terve) - vanhemmilla koirilla kiertymä kuulemma tosin on usein joiltain osin erityyppinen kuin nuoremmilla. Vatsasta löytyi massaa, joka koostumukseltaan sopisi tällaisten luiden jäännöksiksi. Kyseisiä luita oli vanhempi osa porukkaa syönyt muutama päivä aiemmin ja kaikki niitä syöneet menivät ripulille, jopa ne teräsvatsaisimmat. Liekö luissa / erässä / pussissa siis ollut jotain vikaa vai mistä moinen. Meillä kyseisiä luita ei enää syödä.

Seuraavana tiistaina oli vuoro lähteä pikapikaa Piikin kanssa päivystykseen. Vatsavaivoja silläkin, vaikka kaikki keinot oli yritetty niiden ehkäisemiseksi. Tutkittiin monenmoista, myös veriarvoja ja muuta, ja röntgenkuvassa silläkin näkyi vatsassa oudon näköinen massa, ei kuitenkaan kaasua. Ilman leikkausta ei ollut mitään tehtävissä. Piikin kanssa ratkaisu oli vaikeampi. Tai toisaalta tiesin, että ei ole koiran kannalta kuin se yksi oikea päätös, mutta ei se sitä silti helpoksi tee. Toki Piikki oli viime syksystä lähtien varsinkin vatsaltaan erinomaisessa kunnossa ja edelleenkään eläinlääkärissä ei löydetty mitään esimerkiksi syöpään viittaavaa ja kaikki veriarvot kohonnutta tulehdusarvoa lukuunottamatta kunnossa (borrelioosinahan syksyisiä vaivoja lopulta pääasiassa hoidettiin ja borrelioosilääkitykseenhän ne myös vastasivat). Jatkoajalla se kuitenkin oli. Vaikka jokaisen noista tahtoisi pitää luonaan ikuisesti, niin olen äärettömän kiitollinen tästä ajasta ja erityisesti tästä kesästä, jonka vielä saimme - uintia, herkkuja, yhdessäoloa, oikeastaan koko aika pääasiassa Piikin mukaan. Miten kaipaankaan.



Piikki ja Oodi viimeiseksi jääneellä uintireissulla 27.7. Tällä reissulla mietin uintikesän olevan Bertan kohdalta varmaankin ohi, mutta en arvannut, että se olisi sitä muidenkin osalta... (tämä on ollut niin Piikin juttu, vähintään joka toinen päivä on koko kesän käyty uimassa ja kävelemässä pitkiä lenkkejä järvessä, satoi tai paistoi, ja tuntuu, että on liikuttukin enemmän vedessä kuin maalla - en tiedä vieläkö pystyisin edes kertaalleen tälle kesää käymään muiden kanssa mökillä ja uimassa).

Huoli on edelleen aikamoinen noiden muiden osalta. Joka tapauksessa, lauantaina, siis hiukan ennen Bertan tiistaista sairastumista, oli alkanut myös kauan odotettu Cessien juoksu. Vihdoinkin päästäisiin pentupuuhiin. Ensimmäinen proge otettiin keskiviikkona, viidentenä juoksupäivänä (vaikka tiukkaa teki Bertan seuraamiselta kyetä muuta ajattelemaan) ja odotetusti se oli vielä alle 0,2. Tässä tilanteessa ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä yli viikon reissuun ihan eteläisimpään Ranskaan Marseillen kupeeseen, joten viimeiset järjestelyt spermanlähetystä ja keinosiemennystä varten käyntiin. Seuraava proge maanantaina 1,2. Jännitys tiivistyi ja peukut tiiviisti pystyyn, ettei h-hetki osuisi viikonlopulle, sillä silloin ei olisi mitään mahdollisuutta saada spermalähetystä Suomeen (käsittämätöntä!) ja keinosiemennyksessä ajoituksen pitää kuitenkin tuoreellakin osua päivän päälle, kun kuljetukseen menee aikaa vuorokauden verran. Loppuviikon sitten valvoinkin - paitsi huolesta ja murheesta, myös astutus-/siemennysjärjestelyjä kuumeisesti miettien, tutkien ja soitellen. Koska alkoi näyttää ilmeiseltä, että h-hetki väkisin osuisi viikonlopulle, selvittelin myös mahdollisuutta lentää koiran kanssa paikan päälle (kaikkia periaatteitani vastaan laittaa koira ruumaan, mutta suoralle lennolle olisin hätätilanteessa voinut sen tässä tapauksessa tehdä - niin paljon oli pentuetta odotettu niin omasta kuin muidenkin toimesta) tai käydä itse hakemassa sperma ja lentää saman tien takaisin. Koska Marseilleen on kuitenkin Suomesta vain kaksi suoraa lentoa viikossa, ei tätäkään saatu järjestymään. Asiaa mutkisti osaltaan myös se, että joissain asioissa Ranska on edelleen niiiin paljon Suomea "jäljessä". Vaikka olin vakaasti päättänyt saada asian järjestymään, tavalla tai toisella, niin periksi oli annettava. Tuossa tilanteessa pettymys tuntui ihan järjettömän suurelta: tämäkin vielä. 

Ensi vuonna uusi yritys ja toivottavasti mikään ei tällä kertaa estä pääsemästä paikan päälle - niin se vaan on näiden kanssa tehtävä. Ehkä asiasta onnistuu ajan kanssa löytämään hyviäkin puolia... Vaikka viime viikolla tuntui pelkältä valvomiselta ja selvittelyltä, niin nyt voi ehkä olla himpun kiitollinen edes siitä, että ainakin järjestelyt vähän pitivät ajatuksia koossa ja poissa muista asioista. Joskus harrastus - vai mitä tämä on, rakkaus rotuun, ei tällaista muuten voi selittää - tuntuu hirveän raskaalta monella tavalla. 

Viime lauantaina Onnin "ilmaisnäyttelyistä yli kymppivuotiaana valioksi" -projekti saatiin sentään päätökseen. Viisi näyttelyä se vaati. Yhdestä SA, mutta serti meni ohi suun ja toisesta EH  (eikä koirassa juur mitään hyvää, ei oikein ne liikkeetkään), lopuista kolmesta sitten tärppäsi. Niin no, lisäksi erkkarin SA ja urosten parhaat liikkeet, mutta erkkareita ei lasketa tähän projektiin, niissä on sentään käyty ennenkin, edes muutama kerta. Eipä tuo isompia tunteita jaksa herättää kuin että vihdoinkin moinen näyttelyrumba (rumban määritelmästä oli kyllä jotain vastaväitteitä...) on ohi. Huh ja helpotus. Sama ihanainen ponteva pikkumieshän se on aina. Itsellä on tällä hetkellä lähinnä väsymys kaiken jälkeen.