Momo-mamma masuineen muutti maanantaina meille. Siitä lähtien onkin yritetty rauhoittaa viime tippaan asti varsin hektistä elämää. Momon meno on varsin rauhallista, makuulleasettautumiset ja sohvallekipuamiset vähän kankeita, mutta muuten tilaan nähden ok. Yöt - ja päivätkin - on nukuttu rauhallisesti, ei levottomuutta tai läähättelyä. Ulkona käydään säännöllisesti köpöttelemässä pellolla ja kotimetsän tasaisilla osuuksilla, mutta mielellään Momo tulee pian sisälle pakoon kuumuutta ja pörriäisiä. Ruoka maistuu edelleen iltaisin, mutta aamulla ja päivällä syödään vain vähän jotain pientä, joka menee alas, juustoa ja muuta herkkua. Vaikka masu on kasvanut, niin koiraraasu itsessään onkin kyllä laihtunut. Pientä röhkimistä ja röyhtäilyä satunnaisesti on ja välillä varmasti tukalaa oloa, mutta yllättävän rauhallisesti Momo homman täällä toistaiseksi on ottanut. Nyt vaan lähinnä lepäillään ja odotellaan h-hetkeä.

Keittiö on rauhoitettu Momon alueeksi (ja keittiön sohvalle olen itsekin jo osin majoittunut) ja sieltä löytyy myös pentulaatikko, joka kummasti näyttää kovin pieneltä, vaikka muistikuvissani se oli hyvinkin tilava Tessille. Onhan noilla nartuilla kokoeroakin viitisen senttiä, mutta yllätti asia silti. Noh, eiköhän siihen isompikin äippä kuitenkin mahdu - pentujen kun ei ole siinä tarkoituskaan pidempään mahtua olemaan, vaan laajennetaan elintilaa hyvin pian aitauksella ja koko keittiön käsittäväksi. 

Lämmöt on olleet tasaisesti 38 asteen molemmin puolin (alimmillaan napattu toistaiseksi 37,8, kolmesti päivässä mitaten), joten ihan vielä ei ole h-hetki, mutta merkeistä päätellen se kyllä lähestyy.

 

Tänään otetuista kuvista toisissa näyttänee masu isommalta, toisissa pienemmältä - eli saanen edelleen elättää pientä toivoa, että pentuja olisi vain sellainen passeli määrä... Muuten kai hommasta selvitään, mutta sen kun tietää kuin mun uhkaa käydä, jos niitä tulee niin paljon, että likimainkaan luovutusiän kieppeillä, saatikka kovin paljon jälkeen, on vielä kotia vailla olevia...

Jos onkin meno Momon myötä rauhoittunut, niin edeltävät viikot olivat sitäkin kiireisempiä. Muun ohjelman ohessa piti tietenkin tehdä tohinalla pentuvalmisteluja ja toisaalta alta pois niitä juttuja, joihin ei lähiviikkoina ole juuri mahdollisuutta - tuli käytyä kesän kulttuuririennoissa ja vähän muissakin. Uni jäi tuttuun tapaan niin vähiin (myönnettäköön parin päivän ajan liki olemattomiin), että maanantaina Rymättylään Momoa hakemaan ajellessani rattiin nukahtaminen oli lähellä niin meno- kuin tulomatkallakin. Ei mikään mukava juttu ja jalottelutaukoa pidettiinkin Momon kanssa, otettiin 10 minuutin torkut huoltiksen pihassa  ja ajeltiin hissukseen. Hissukseen ajeluun oli tosin syynsä siinäkin että menomatkalla onnistuin ottamaan vähän pohjakosketusta ja sen jälkeen yli kahdeksaakymppiä ajettaessa jotain omituista vipinää ja pauketta alkoi kuulumaan auton pohjasta... Vielä ei ole syy selvinnyt - vaikka amatöörit on asiasta näkemyksensä esittäneetkin - sillä auto ei vielä jouda huoltoon. On näet niin, että mm. vessanpytty on samaan hösäkkään rikki ja vessakäynnit pitää hoitaa kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla ABC:lla (tai valinnan mukaan jossain muussa miellyttävässä paikassa) ja sehän ei ilman autoa kovin nopiaan suju. Toivoa on, että em. asia sentään saadaan huomisen perjantain aikaan korjattua - ja syytä olisi, sillä h-hetken aikoihin ABC-käynnit ei olisi kovin toivottavia. Siihen päälle hajosi normikoneesta näyttö vaikeuttamaan nettielämää ja tässä (Momon astutusmatkaan liittyviä käänteitä muistellen) jo mietinkin, onko näillä asioilla ja pentuprojektilla jotain tekemistä keskenään vai onko meidän elämä oikeasti aina tällaista hässäkästä toiseen siirtymistä. Kallistuin jälkimmäisen puoleen - näin se tuppaa olemaan ainakin juuri tapahtumien alla - ja tulin siihen tulokseen, että asiassa on positiivisetkin puolensa. Vielä en ole ehtinyt panikoimaan tulevaa (erittäin positiivinen asia näin hysteerisointiin taipuvaiselle) - ja mietinkin tuossa, että ihan samaan syy-yhteyteen taitaa juontaa juurensa sekin, etten pode etukäteen kisa- tmv. tulevien tapahtumien jännitystä, vaikka voisin varsin otollinen henkilö sellaiselle ollakin. Yksinkertaisesti ei vaan ehdi, kun porhaltelee paikasta toiseen hoidellen kaikenmoista (joutavaa) niin että puhkipoikki vain kaatuu välillä pariksi tunniksi sänkyyn. Tokikaan ei sitten ehdi myöskään oikein valmistautumaan koitoksiin, joten ei ehkä lopulta pelkästään positiivista kuitenkaan. Ja koskee myöskin nimenomaan vain tuota etukäteisosaa, paikan päällä onkin sitten hyvää aikaa pohtia, mihin liemeen sitä onkaan itsensä taas tullut saatettua. Kiire- ja laiskottelujaksot vuorottelee. Koska maanantaihin yritettiin päättää enimmät kiireet, niin Momon kanssa on nyt kuitenkin saatu myös lepäillä ja nukkua univelkoja pois. Erittäin tervetullutta. Eiköhän tässä vielä ehditä panikoida ja valvoakin. 

Päivitetäänpä myös jokunen Cessien 5-kuukautiskuva:

 

Paljon on tapahtunut ja päätökset on tehty myös niin Aian, Mellan kuin Kiinkin siirtämisestä sijoitusperheittensä omistukseen. Ne ovat kaikki hienoja koiria, niissä on jokaisessa paljon hyvää, mutta... vaikka päätökset ovat vaikeita, ne on tehtävä, enkä usko, että saavuttaisin jalostuskäytöllä kovin helposti niitä asioita, joita itse haen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne eivät olisi jalostuskelpoisia jollekulle muulle. Aian osalta päätös olisi ehkä ollut lopulta vaikein, mutta Aialla oli kohtutulehdus ensimmäisen juoksun jälkeen ja vaikka siitä selvittiin antibiooteilla, niin mikäli Aiaa olisi käyttänyt, sitä olisi pitänyt käyttää heti toisesta juoksusta (jotta sen voisi sen jälkeen steriloida) ja se olisi ollut liian pian. Aia olisi ollut liian nuori, enkä olisi ehtinyt näkemään, mitä siitä lopulta kehittyy. Miettimättä sitä, voisiko tulehdusalttiuteen olla perinnöllinen taipumus. Katsellessani sitä treeneissä, häivähtää usein mielessä haikeus, sen tekemisessä on monesti sellaista potkua (ja kaikenlisäksi se on ollut Onnin leikkejä kestävä suosikkityttö). Mutta ei sitten kuitenkaan, on muita asioita, jotka yhdessä tekivät ratkaisun "helpoksi". Näin sen kai vaan piti mennä. Mellan osalta asian ratkaisivat C:n lonkat ja toivomaani pidättyväisempi luonne. Kiin kohdalla, vaikkei epilepsiakohtaus koskaan toistuisikaan, eikä epilepsiaa voitaisi diagnosoida, sen toteamiseen vaadittaisiin turhan pitkä seuranta-aika ja se on joka tapauksessa varsin vakava asia - ja lisäksi luonteessa on omaan makuuni liiaksi epäluuloisuutta ja terävyyttä. Niin hieno koira kuin se muuten onkin. Minä tulen jatkossakin seuraamaan tyttöjen elämää ja ihailemaan Aiaa ja sen tekemistä monessa asiassa (siitä kehittyy vielä myös kauniin värinen ihanamaskinen tyttö, kunhan saa värinsä takaisin), Mellan tekemisen meininkiä, kaunista tyyppiä ja liikkeitä, Kiin kiihkoa, ja kuulemaani loppumatonta tekemisen tarmoa. Jokaiselta olen oppinut jotain. Kiitos Piia, Anna ja Jonna! Aialla, Mellalla ja Kiillä on parhaat mahdolliset kodit.

Nyt untenmaille - ja tuo meidän kunniavierasmamma halunnee myös viereen köllimään.