Tämä blogi taitaa ainakin toistaiseksi muuttaa muotoaan, kun treenailu tuntuu tällä hetkellä ylitsepääsemättömän vaikealta. Kaikenlaista on tullut mietittyä - viime päivinä taas erityisesti sitä, mikä noiden koirien kanssa on tärkeintä. Puuhastelu? Treenaaminen? Kisaaminen? Eiköhän se tärkeysjärjestys lähde tuolta ensimmäisestä alkaen. Ei treenien, sen enempää kuin kisojenkaan, suunnitteleminen taida olla meidän juttu. Ainakaan juuri suunnitelmallisena. Tehdään se, mikä tuntuu siihen hetkeen sopivalta. Sellainen jotenkin kovin Plättämäinen elämänasenne, päivä vain ja hetki kerrallansa. Sellaiseen haluaisin pystyä. Tuntuu, että meillä treenien ja kisojen suunnittelemisesta seuraa vain huonoa - ja toisaalta treenaaminen on itselleni sellainen laji, että kaikkien muiden tausta-asioiden pitäisi olla kunnossa, että siihen pystyn. Ehkä asia olisi eri, jos se olisi sellainen henkireikä, joka tarjoaa purkamistavan muun elämän stressille. Mutta ei se ole. Minä lähden mieluummin metsään. Samoilen päämäärättömästi eteenpäin, nautin hiljaisuudesta, luonnosta, katselen kun koirat juoksentelevat onnellisina. Tai istun kivelle pellon reunaan ja iloitsen koirien riemusta, kun ne leikkivät, juoksentelevat, möyrivät mutaojissa ja kaivavat nenät mullassa kuoppia kiinaan. Treenaaminen vaatii tietynlaisen mielentilansa. Nyt mennään hissukseen. Ehkä ryhdytään tekemään pieniä jäljenpätkiä, kun toivutaan. Ne tuovat hyvää mieltä metsän siimeksessä. Puuhastellaan kaikkea pientä, tehdään niitä temppuja, jotka eivät treeniblogin alle edes kuulu. Toki blogista on hyötyäkin ollut jo nyt. On voinut tarkistaa tiettyjä asioita ja ajankohtia. Saattaa se alkuperäinen aihe siis tänne ajan kanssa vielä palatakin.

Tällä hetkellä on vielä vain jotenkin suunnaton, kaiken alleen peittävä väsymys, suru ja ikävä. Ikävä hassua pientä Plättähäärää. Toki Plätän iloinen ilme tuo välillä kyyneltensekaisia ilonpilkahduksiakin mieleen. Plätässä oli jotenkin niin paljon samaa kuin minussa - hullunkurisine traumoineen kaikkineen. Sellainen sielunkumppani. Ei se erityisesti tottiksessa ollut minulle helpoin mahdollinen ohjattava 'pakolla et saavuta mitään' -asenteellaan (ja nyt kuulostaa ihan siltä, kuin olisin kovinkin runsaskätinen pakotteiden viljelijä, en kai, Plättä vain oli niin kovin äärimmäinen tässä). Tässäkin vastakkain taisi olla kaksi "it's my way or it's the highway" -asennetta. Toisaalta Plättä on ainoa koira, jonka omapäisyyksillekin on voinut vain nauraa. Katsoa vain ja rakastaa. Hyväntahtoinen, rauhaa rakastava hippi. Iloinen vapaudesta ja elämästä nautiskelija. Pieni höpönassu. Koko sen olemus säteili sellaista pientä ilkikurisuutta ja leikillisyyttä. Ainoa koiristani, joka on osannut selkeästi hymyillä - ja ainoa, joka on osannut hiljaa ja hellästi kirputtaa. Plätän vakipuuhia. Meidän pieni hispañola, oma kultaturkkinen pikku señorita.

Hakumetsällähän Plättä sen sijaan oppi maasto-osuuden varsin vähin treenikerroin pysyvästi. Ja teki töitä sitkeästi - viimeisen äijän jälkeen oli oltava tarkkana, että sai sen napattua kiinni tai se jäi tarkistamaan metsää vielä omatoimisesti piileskelevien äijien varalta. Ehkä siksi, että hakumetsällä on vaikeampi käyttää juuri muita kuin puhtaasti positiivia menetelmiä? Myös äitini ja Plätän yhteisymmärrystä oli ilo seurata. Äitini ei ole varsinaisesti koiraihminen, mutta Plätälle juuri sopiva. Ei mitään vaatimuksia, vain hioutuvaa yhdessäoloa. Äitini ja pienten silmäteriensä perässä Plättä olisi  mennyt minne vaan. Niin helppo, vaivaton ja luotettava. Voi rakas, miten meidän kaikkien on ikävä.

On tullut mietittyä myös kasvatustyötä. Mikä on sen mieli? Olen aina ajatellut kasvatustyöni, sen vähäisen ja pienilukuisen, pohjautuvan sille, että kasvatan koiria myös itselleni. Tällä hetkellä ajatus pennun ottamisesta koskaan tuntuu mahdottomalta. Nämä luopumisen hetket ovat liian raskaita. Näitäkö minä haluaisin myös muille tuottaa? Tokihan vuodet koiran kanssa tuovat iloa ja kaikkea korvaamatonta niin paljon enemmän, mutta silti. En tiedä.
 
Pakonomaista jälkikokeilua
Kaikesta huolimatta ajelimme sunnuntaina Onnin kanssa Kurikkaan jälkikokeeseen. Koko viikon olin aikeissa perua kokeen. Ajatuskin sinne lähtemisestä tuntui liian raskaalta - ja toisaalta emmehän me ole oikein reenanneetkaan koko keväänä. Pikaista loppukiriäkään reenauksessa ei minusta nyt ollut ottamaan. Noudot reenaamatta, jossain arvoituksellisessa vaiheessa, hypyt ja esteet reenaamatta ontumisten vuoksi, jälkeä otettu kai yksi pieni janatreeni ja yksi peltojäljen pätkä, esineruutua ei hyvistä aikeista huolimatta sitten viime syksyn ollenkaan. Peruminen kuitenkin venyi ja venyi ja lauantaina vein itseni väkisin metsään ja kentälle kokeilemaan, miltä tilanne näyttää (juuri näinhän se kannattaa tehdä, että lähtee edellisenä päivänä tekemään yhtään mitään). Eipä olisi paljon surkeammin voinut mennä, ohjaajan osalta ainakaan. Pieni kaksikeppinen jäljenpätkä sinällään ihan ok, mutta ohjaaja purskahtaa koiraa janalle lähettäessään itkuun. Menihän siinä kai koirakin vähän hämilleen. Kentällä hyppynouto, estenouto ja eteenmeno. Hypyssä Onni selvästi ohikiitävän hetken verran mietti kiertääkö vai hypätäkö, valitsi hyppäämisen, ei ongelmaa, hyppäsi takaisin ja otettiin vielä uusintahyppy, jossa molemmat suunnat hyvin. Liekö kipumuistiin jäänyt niin voimakas jälki, joka helpotti, kun huomasi, että enää ei satukaan? Näin oltiin ehkä siis onnistuttu aloittamaan myös ennen niin lennokkaitten hyppyjen pilaaminen. Estenouto ja eteenmeno ok.

Ja miten kävikään kisoissa? Onni se jaksaa yllättää aina uudelleen. Maastopisteet olisivat koulariin riittäneet - juuri ja juuri tosin, kutoskeppi kun jäi uupumaan ja jokusia pisteitä meni myös työskentelystä janalla ja esineruudussa. Esineruutu oli silti ainoa positiivinen yllätys. Oikeastaan todella positiivinen, koska sitä ei harjoittelemaan ehditty. Ehkä juuri siksi se olikin niin positiivinen. Eipä ehditty tässä mielentilassa pilaamaan sitäkin. Molemmat esineet nousivat helposti. Jäljellä päästiin inasta vaille loppuun kuivassa ja kuumassa metsässä. Hiukan ennen kutoskeppiä ihanat ojat houkuttelivat pikaisesti virkistäytymään ja sen jälkeen jatkettiin turhan epätarkasti. Kutoskeppi ei etsinnöistä huolimatta löytynyt. Tottis. En oikein edes tiedä, mitä sanoa. Siellä törmäsin ihan uuteen Onniin, jota en ole ennen tavannut. Ihan sitä Onnin normaaliolemusta en tavoittanut missään vaiheessa (siihen löytynee monia mahdollisia syitä ohjaajan jo viikon jatkuneesta oudosta olotilasta ensimmäisiin hellepäiviin ja tottista edeltäneeseen hikiseen urakkaan jäljellä ja esineruudussa, muiden muassa), mutta alku ihan ok... sinne, yllätys-yllätys, noutoihin asti. Vaan niinpä ei ollutkaan ongelmia irrotuksissa (yhden kerran taisin joutua antamaan kaksi käskyä). Sen sijaan Onni oli keksinyt jotain ihan uutta. Jokaisessa kolmessa noutoliikkeessä se kävi tarjoamassa kapulaa tuomarille! Tämä aiheutti hyppynoudossa sen, että paluuhyppy jäi tekemättä, kun tuomari seisoi esteen vieressä toisella puolen - ja estenoudossa paluun tuomaria liki olleen hyppyesteen kautta. Koska kyseessä on Onni, ei riittänyt, että se olisi vain käynyt kapulan kanssa morjestamassa tuomaria, vaan hyppynoudossa se jäi ihan tyrkyttämään kapulaa tuomarille, niin että jouduin useamman kerran käskyttämään sitä luokseni. Tästä kaikesta kovin hämmästyneenä sössin puolestani itse eteenmenon. Lähtihän se toki toisella käskyllä ihan vauhdikkaasti, vinoon tosin, ja meni jopa ensimmäisellä käskyllä maahan. Ellei olisi niin huvittanut, olisi voinut haluta vajota maan alle moisen tottiksen jälkeen. Onneksi huvitti.

58 pistettä. Jälleen uusi pohjanoteeraus. Ja minä kun olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä sitä nyt tottiksen aina kouluttaa, maasto on se hankalampi osa. Vielä koomisemman asiasta tekee se, että mielestäni Onnilla on koiristani paras tottis. Näin ollen voikin vain miettiä, kuinka surkea se muiden tottis oikein onkaan, jos Onni kykenee kokonaiseen 58 pisteeeseen. Tämän päiväisen jälkeen luulen, että se pystyisi vähempäänkin. Aikamoinen oivallus.

Muun muassa seuraavanlaisia kommentteja kuultuna: paljon erinomaisia aineksia ja osa-alueita, ihan kaikki niistä vaan eivät sopineet sääntökirjaan mukaiseen malliin. No, Onnin normaalisuorituksiin verrattuna ne erinomaiset aineksetkin jäivät kyllä itseltäni vähän hämäriksi. Onni Onnellinen ja rennompi tyyppi (tyypin kieritellessä tyynenä selällään nurtsikentällä kireänoloisen sakemanniköörin keskellä, kun alkoi tylsistyttää).

Näin sitä näköjään pystyy vuodessa pilaamaan kokonaisen noutoliikkeen tyystin. Viime keväänä meillä oli vielä molempiin suuntiin nopea nouto tiiviillä luovutuksella - satunnaisin irrotusongelmin. Onni toi kaiken suuhun ottamansa eteeni salamana. Nyt se sen sijaan kävi esineruudussakin tarjoamassa ensimmäistä esinettä, hanskaa, tuomarille. Jääkiekko sentään tuli täydellisellä luovutuksella eteeni. Ehkä siksi, että se oli liian hankala ja tylsä esine tarjota kenellekään muulle revittäväksi? Nyt on siis nouto levällään vähän joka suunnasta. Positiivisesti voi tietysti yrittää vielä toivoa, että kaikki johtui vain omasta omituisuudestani ja olisi ohimenevää - toisaalta myös treenaminen olisi voinut ja voisi auttaa - mutta taitaisinpa nyt iloiten ottaa ne satunnaiset irrotusongelmat takaisin, jos niiden myötä palaisi myös muu osa entisestä noutoliikkeestä.

En minä toki missään treenaamisen tai kisaamiseen sopivassa mielentilassa ole. Päivä oli hirvittävän raskas. Moneen kertaan kisapaikalle ajaessa meinasin kääntyä takaisin itkun yllättäessä. Jotenkin yritin kuitenkin turvautua tuohon ajatukseen "päivä vain ja hetki kerrallansa", hokea sitä mantrana ja keskittyä selviämään yhden asian yli kerrallaan. Toisaalta oli hyvä taas nähdä, kuinka vähän ne tulokset lopulta merkkaavat. Maastossa pisteiltään riittäneiden niin jäljen kuin esineruudunkin jälkeen ohjaajaa vain itketti. Eikä sillä ollut mitään tekemistä suoritusten kanssa. Tottiksen yhteydessä sen sijaan koki huvittuneet ilonpilkahdusten hetket. Eivätkä ne puolestaan johtuneet pisteistä - saatikka erinomaisesta suorituksesta. Tärkeimmät jutut ovat ihan muita. Kisapaikalle ajaessa kävi tietysti mielessä myös ajatus, että näissä kisoissa Plättä on mukana turvaamassa meitä. Kuinka ollakaan juuri päivän mittaan sattuneiden hölmöjen, mutta hyväntahtoisten tempausten kaltaisiin voisin Onnin kuvitella juuri Plätän yllyttämänä lähtevän. Ja minähän en koskaan ajattele tai usko mihinkään hömppään. Kotimatka meni itkiessä. Ajattelin, miten ihanaa on palata kotiin muiden koirien luokse ja totuus siitä, että Plättä iloisine hymyilevine naamoineen ei ole vastassa iski taas liian kovana.

Kaikenlaisia irrallisia ajatuksia. Treenata pitäisi - ja toisaalta se tuntuu aika merkityksettömältä ja ennen kaikkea liian raskaalta tällä hetkellä (kukapa sellaisesta iloitsee tai hyötyy, jos ohjaaja voi ihan fyysisesti pahoin). Ajatusmateriaalia on siis kerättynä tälläkin saralla ja osin analysoitunakin, mutta mitään yhteenvetoa saatikka johtopäätöksiä tuloksista en ole ainakaan vielä onnistunut tekemään.