Viime viikkoina on vahvistunut ajatus siitä, että ehkä mulle oikeasti ei enää koskaan tule uutta koiraa. Luopuminen on liian tuskallista - ja vaikka en enää koskaan ottaisi uutta koiraa, niin luopumisia on kuitenkin edessä vielä yhdeksän. Yhdeksän tuskallista kertaa. Miten sellaisen voi kestää. Minusta ei vaan ole siihen.

En pysty edes kuvittelemaan. Välillä mietin, kiintyisikö jonkin muun rotuiseen vähemmän, mutta ehkä tyydyn vain ihailemaan kauempaa. Tilanteessa, jossa on viisi yli kymmenvuotiasta koiraa ja neljä kaksivuotiasta, ei vain tunnu olevan mitään helppoa ratkaisua (vaikkei Kipiä ja Ruuta oikeasti kaksivuotiaiksi lasketakaan, ne on ihan vauvoja, pahnanpohjimmaisia ja vaikka koko pentue tuntuukin olevan kovin hitaasti kehittyvää sakkia, niin ehkä noilla kahdella olosuhteetkin on vielä myötävaikuttaneet asiaan - vaan hyvä niin, on meilläkin joku pentu toivottavasti vielä hyvän aikaa). 

Liekö kukaan minua koskaan silmin niin viisain katsonut...

Edellisen blogikirjoituksen jälkeen olin jo varannut ajan Piikin viimeiselle eläinlääkärikäynnille seuraavalle tiistaille. Tehnyt kaikki ne 'viimeisen kerran' -asiat, valmistautunut koko päivän. Sopinut alkuillaksi viennin Vernaan (tosin pienellä varauksella josko sittenkin ajelisin itse aamulla Eviraan, ei jäisi vaivaamaan). Aamulla tehtiin Piikin lempilenkki, puolilta päivin olin vanhemmillani ja saattelimme äitini bussipysäkille ja sanottiin haikeat heipat, iltapäivällä eläinlääkäriin lähteissä käytiin vielä tottistelemassa ja leikkimässä pallolla, koko päivä syötiin paljon herkkuja ja rapsuteltiin. Ennen eläinlääkäriä oli vielä aikaa ja kävimme läheisessä metsässä ja siellä päätin, että jos eläinlääkäriasemalla on aikaa, katsotaan kuitenkin vielä kertaalleen se tulehdusarvo. Piikki oli mielestäni (ja nyt saa asettaa päähäni kukkiksen lisäksi vaikka mitä foliohattuja) koko päivän yrittänyt sanoa jotain, ollut sen oloinen, että se ei halua vielä lähteä. Osoittanut asiaa monin elein. En saanut ajatusta mielestäni. Kuitenkin, jos tulehdusarvo olisi edelleen noussut, ei asiassa olisi ollut mitään epäröitävää. Mutta se oli laskenut. Ei paljoa, mutta himpun kuitenkin. Yhdessä Piikin olemuksen kanssa se ratkaisi. Vaikka olin jo Piikin oman makuualustan ja broilerinpalojen kanssa eläinlääkärissä, niin en minä voinut kuin ottaa Piikin vielä kotiin. Koko paluumatkan itkin jonkinlaista turtaa viikkojen aikana kertyneen totaalisen väsymyksen, mutta myös ilon ja helpotuksen itkua. Toisaalta manasin itseäni, että en pystynyt - toisaalta olin onnellinen joka kerran Piikkiin vilkaistessani. Sellainen epätodellinen 'rakas, sinä ole vielä siinä' -tunne, joka on jäljellä edelleen; erityisesti herätessä, kun avaa silmät ja Piikki on yhä vieressä .

Olen aina ajatellut (ja onhan se tietenkin niin), että koira ei kärsi lopetuksesta, vain ihminen jää suremaan. Mutta kun nyt minusta tuntui nimenomaan siltä, että Piikki ei halunnut vielä lähteä, että tekisin väärin sitä kohtaan. Se vaan viestitti, että sillä on yhä paljon elämänhalua, eikä vielä ole aika. Ja se saikin päätöksen tuntumaan oikealta, sillä heti seuraavasta päivästä lähtien sen vointi lähti parempaan ja parempaan. Nyt jo pitkään se on ollut ihan kuin ennen sairastumistaan (tai voinko edes sanoa sairastumista, kun en edelleenkään tiedä, mikä sillä on, mutta korkealla olevan tulehdusarvon bongaamista). Ei minusta näemmä vaan ole kliinisesti vailla selviä oireita olevan koiran lopettamiseen.

Tulehdusarvokin laski jossain kohtaa selvästi antaen jo hiukan toivoakin, että kyse sittenkin olisi jostain muusta, mutta on nyt taas heitellyt edes takaisin. Menemme siis päivän kerrallaan. Toivon, että pystyn olemaan kriittinen ja näkemään - koirille on kuitenkin suotu etuoikeus päästä pois ennen kovia kipuja, joten niiden tulisi saada siitä oikeudesta nauttia. Nyt Piikki on kuitenkin ikäisekseen varsin hyväkuntoisen oloinen 12-vuotias, joka lenkkeilee edelleen säännöllisesti tunnin metsälenkit, leikkii ja syö ja toivottavasti nauttii elämästään. Ensimmäistä kertaa elämässään se on saanut hiukan lihaa luittensa päälle (nooh, syöhän se mm. noin puoli kiloa broilerinlihaa päivässä normiannosten lisäksi ) ja sen vatsa toimii paremmin kuin koskaan. Jos en tietäisi tulehdusarvosta, en tietäisi minkään olevan vialla. Ehkä tulehdusarvon paljastumisen takana olikin jokin merkitys - varoittaa minua etukäteen, antaa mahdollisuus suoda Piikille erityishuomiota, muistuttaa taas kaiken hauraudesta.

Ei sillä, ettenkö minä sitä haurautta muistaisi välillä liiankin selvästi. Osaan olla niin kiitollinen noista veteraaneista. Oli tilanne mikä tahansa, niin täytyy tiedostaa, että erityisesti vanhan koiran kanssa mitä tahansa voi tulla eteen hyvinkin nopeasti. Jos sitten nuorenkin

Linkin takaa löytyy muutamia kuvia osasta poppoota eiliseltä

Treenaamiset on koko loppu vuodelta jääneet. Aika ja jaksamus ei vaan ole riittänyt. Jäljet ehdittiin sentään juuri ennen lumien tuloa käydä tekemässä (muistin tueksi kirjattakoon ylös, että tein tarkoituksella kohtuu helpot, Cessiellä lihapullan puolikas noin joka viidennellätoista askeleella, kolme keppiä, keskimmäinen ilman palkkarasiaa alla, kolme kulmaa, jana muutaman metrin - Kipillä ja Ruulla namia noin joka 7-9 askeleella, kulmien jälkeen ym. vähän enemmän, kepit samoin kuin Cessiellä, kaksi kulmaa, 2-3 metrin jana - muille oon tehnyt mitä milloinkin). Cessien jäljellä onnistuin taas kämmimään ja unohtamaan, mikä oli jäljen alkumerkki... joten lähetin sen kohti viimeistä kulmamerkkiä ja ihmettelin, miten ihmeessä se on lähdössä takajäljelle ja ihan omituisiin suuntiin ja. Noh, se menköön, uni on todellakin jäänyt nyt niin vähiin, että tuo on vähäisintä sekavuutta, mitä se aiheuttaa. Vaikka hiukan plussan puolella ollaan paljolti oltu, niin eipä nuo maastot ole enää oikein jälkikelpoisiksi sen koommin sulaneet. Lunta tuli kerralla niin paljon, että tuolla se on pysynyt loskakerroksena muista toiveista huolimatta. Niinpä jälkitreenien lisäksi on annettu periksi myös toiveista saada vielä jotain pihatöitä tehtyä tälle vuotta. Hautukoon talven yli.

Kirjattakoon ylös, että Ruun kanssa käytiin myös tutustumassa paimennukseen. Ihan mukavaa hommaa, joskaan ei nyt mikään succee meidän osalta. Ehkä koirakaan ei ole riittävässä määrin luonnonlahjakkuus (itselle tuo on sellainen laji, että koirasta pitäisi heti nähdä taipumus hommaan - toki monessa muussakin jutussa olen taipuvainen siihen, ihan jo ajanpuutteeen vuoksi), mutta toisaalta, vaikka ymmärränkin myös ajatuksen käytetyn treenitavan takana, niin omaa ajatusmaailmaa tai käytäntöä vastaan tietyt asiat ovat. Ajattelisin, että ensimmäistä kertaa lampaita näkevälle koiralle olisi hyväksi saada ensin sytytellä hiukan (esim. Ranskan CANTin tyyliin), eikä niin, että heti ruvetaan vaatimaan lauman toisella puolella pysymistä ja muuta kepin kanssa. Meillä tuo meni vähän siihen, että aina kun koira innostui, jouduin huitomaan sitä kepillä (lauman toiselle puolelle ja/tai kauemmaksi lampaista), enkä ihmettele, jos se toistojen myötä yhdistäisi tuon kielloksi kiinnostua lampaista tai osoittaa aktiivisuutta niitä kohtaan. Varsinkin, kun ei ole tullut sitä aiemmin kepillä huideltua mihinkään suuntaan ja toisaalta jo se, että joudun kieltämään sitä tulemasta luokseni (meillä minun lähelle tulo ja hyppiminenkin on aina ollut enemmän kuin sallittua, se on se paikka, jossa pyrin, että on aina hyvä olla ja josta saa ja on toivottuakin hakea turvaa - sitten kun joku homma on selvää, vaaditaan sen suorittamista omatoimisestikin). Toki myös se, että Ruu-raasu ei oikein osaa mitään käskyjä (istu ja tänne alueelle taitaa rajoittua , muu on makupalaohjausasteella, edelleen). Eli joitain asioita voisi koiran kuitenkin olla hyvä osata ennalta, ehkä edes pysähtymistä, mielellään vielä etäämmällä ohjaajasta ja myös jonkinlainen ohjaajasta poispäin suuntautuvan liikkeen käsky voisi olla paikallaan. Tosi kivaa kuitenkin päästä tutustumaan hommaan ja jos vaan aika ja muu sallisi, niin tähänkin olisi kiva enemmän panostaa.

 

Bonuskuvana todiste siitä, että mäkin olen yrittänyt panostaa noiden turkkeihin - ja näin se sitten palkitaan. Punaisen harjan ostin keväällä, joten sitä sentään ehdin käyttää jokusen kerran, mutta musta harja ei ehtinyt olla käytössä kuin niukasti pari kertaa. Näemmä ei siis kannata. (Hyviä  - ja samalla kuitenkin kestäviä! - harjavinkkejä otetaan kyllä vastaan)

Vuoron perään sulava ja taas kovaksi, koppuraiseksi ja epätasaiseksi, paikoin pettäväksi jäätyvä loskakerros, jää ja liukkaus ynnä muu on aiheuttanut yhtä ja toista, nuoremmillekin. On ollut anturavammoja, kynsivammoja, liukastumista ja ontumista. Enemmän kuin muistan koskaan aiemmin. Parhaimmillaan kun on huoltanut neljää ontuvaa koiraa, on meinannut ahdistus iskeä. Lisäksi on ollut yhtä jos toista pattia, leikattavaa ja leikkausta vaatimatonta. On tutkittu pissoja ja verinäytteitä. Käyty päivystävällä ja muuten vaan eläinlääkärissä. Rahaa on palanut enemmän kuin tarpeeksi, se on selvä, mutta se ei tietenkään edes tunnu kurjimmalta vaan se, että se samalla aina tarkoittaa kipeää koiraa. Josko tämä nyt taas riittäisi vähäksi aikaa. Vaikka edestakas jäätyvä ja sulava keli on tassujen kannalta ollut kurja, olen edelleen tyytyväinen lauhaan alkutalveen - kyllähän se helpottaa elämää (vaikka kuraista onkin, mutta se tuntuu pieneltä murheelta). Muitten vissiin odotellessa lunta, minä olen vain pitänyt yllä toivoa tuon kaiken loskamoskan pois sulamisesta ja helppokulkuisen maan paljastumisesta. Jos nyt pakkasta on tultava, niin pysyköön sitten edes siellä pakkasen puolella sen kaksi astetta. Ei juur enempää toistaiseksi, kiitos, muttei tätä eestaas plussanpuolella käymistäkään.

Tämän bloggauksen myötä haluan kiittää kaikkia ystäviä kuluneesta vuodesta. Erityisen suuret kiitokset kasvattien omistajille - uskomattoman hienoja ja aktiivisia koteja on pennuille löytynyt. Rauhaisaa joulunaikaa ja paljon onnea ja ilon hetkiä tulevalle vuodelle! Eilen oli vuoden lyhin päivä, joten valoa kohden.