Vielä kun tämän vuoden puolelle ehditään saada yksi blogikirjoitus, niin laitetaan muutama joulukuva. Sellainen, joissa koirat edes vähän (välillä kovinkin vähän) vilahtavat.



Pienellä kummitytölläni on prioriteetit selkeästi kohdallaan. Joulupukin käynnin aikaankin hauhau on se tärkein juttu.



Todisteeksi siitä, että moinen ei ollut joulupukin pelottavuudesta johtuvaa sijaistoimintaa, hyväksytään mukaan yksi kuva ilman koiria:





Lahjoja ja herkkuja löytyi koirillekin


Onni otti pukin visiitin varsin rennosti.


Piikki & Bertta joulunjälkeisissä löhöilytunnelmissa lasten lahjojen keskellä



Samainen kummityttö on muutenkin varsin pätevä koiratyttö




Toinenkin hauhau halutaan valokuvaan


Ja tulihan se sieltä. Pikku-Koko strutsi suussaan. Koko tuli tapaninpäivänä pariksi-kolmeksi päiväksi hoitoon ja olipa hurjan mukava nähdä pikkuista pitkästä aikaa. Olin ollut vähän huolissani, kun kuulin, että se oli ollut messarissa vähän ihmeissään, mutta huoli osoittautui turhaksi: sama tyttö se oli kuin aikaisemminkin. Kovin paljon minun makuiseni koira. Äärettömän ihmisystävällinen, erittäin sosiaalinen myös muitten koirien kanssa, käveli vieraaseen paikkaan kuin kotiinsa ja sopeutui joukkoon hyvin reippaasti ja täysin ongelmitta. Vilkas tyttö ja tuntui saalistavan ja taistelevan edelleen ihan kivasti vieraankin ihmisen kanssa - sen vähän mitä kaiken muun hösellyksen keskellä ehdittiin kokeilla. Ruoat se tosin varasti pöydiltä täysin röyhkeästi ja yhtään sumeilematta; ei tarvinnut edes selkäänsä kääntää, eikä usempikaan karjaisu ja niskaote tuonut minkäänlaista muutosta asiaan. Ulos ennen roskiin laittamista jäähtymään jätetyt kinkunrasvat katosivat barrikadeista huolimatta myös vipeltäjän vatsaan - melkoinen janohan siitä seurasi, mutta vatsa ei sentään mennyt sekaisin, joten ihan kunnossa tuntuu olevan myös niin ruokahalu kuin vatsan toimintakin.



Kovasti harmittaa että meidän ulkoilukuvat ei edelleenkään onnistuneet. En ehtinyt perehtyä kameran asetuksiin ja liikekuvatoiminto tuotti edelleen mössöä. Noh, jospa ensi kerralla sitten - asetukset pitäisi vihdoin ainakin olla kunnossa, vaikkei vielä testattu olekaan.

Treeneissäkin oli tarkoitus Kokon kanssa poiketa, mutta ensin aikeen oli kaataa itselle iskeneet vatsanväänteet ja kun niistä huolimatta urheasti vääntäydyin matkaan, juutuimme liukkaaseen pikku mäkeen. Sieltäpä olikin sitten mukava puolikuntoisena taapertaa avunhakuun, kun puhelin oli - tietenkin - unohtunut matkasta. Sen suuremmilta kommelluksilta kun kuitenkin vältyttiin, niin päätettiin pysytellä kotona.


Joulun aikaan vieraillut pikku terriäinen.


Onni ja Koko relaa. Onnia selvästi vähän vaivasi Kokon tapa tunkea lähelle nukkumaan, mutta toisaalta Kokosta löytyi Aian veroinen vähän rajumpiakin leikkejä kestävä peuhukaveri. Myös Bertta tykästyi Kokoon hurjasti ja niillä oli vallan villit leikit - täytyy jossain vaiheessa katsoa, josko ulkokuvista edes joku olisi jossain määrin kelvollinen.

Vuoden viimeisessä bloggauksessa olisi kai syytä katsoa paitsi eteenpäin myös taakse päin, mitä on jäänyt käteen päättyvästä vuodesta. Jotenkin mieli on kuitenkin aika tyhjä ja vaikka paljon kaikenlaista on tapahtunut ja touhuttu niin koirallisella kuin koirattomallakin saralla, niin päällimmäisenä mielessä on kuitenkin pieni Plättä. Ikävä on edelleen välillä kovin kipeä - mutta toisaalta Plättä on myös edelleen vahvasti läsnä. Meidän hassu pieni Plättähäärä. Sitä on tietenkin miettinyt, miksi Plätän poismenon on ottanut niin äärettömän raskaasti. Ainahan se on rankkaa, mutta hyväkuntoisen koiran kohdalla äkillisyys on kaiketi yksi tekijä - kyllä sitä kuitenkin toivoisi edes pientä valmistautumisaikaa, ellei koira sitten ole jo selkeästi iäkäs, jolloin siihen osaa varautua pikku hiljaa. Toinen on varmasti oma syyllisyys siitä, ettei saanut koiralle apua ajoissa, vaikka kyseessä oli vaiva, josta hyvällä tuurilla olisi voinut selvitä - erityisesti koska tähän asti olen tuollaisissa tilanteissa vaistonnut tilanteen ja ehtinyt apuun ajoissa. Jonkun tarkoituksen tuollaiselle haluaa kai aina löytää ja itselleni se on vähintäänkin siinä, että toivon pystyväni jollain tasolla omalta osaltani vaikuttamaan vaivan esiintyvyyden vähenemiseen rodussa. Moni muu vaiva asettuu mttasuhteisiinsa, kun on joutunut vatsalaukunkiertymän kanssa tekemisiin. Sama toive ja päätös on toki syttynyt mieleen jo aikoinaan ensimmäisen briardini menehtyessä äkillisesti ilmenneeseen maksavikaan alle viisivuotiaana. Täydellinen terveys on kai utopiaa, mutta jospa joskus onnistuisi rakkaitten muistoa kunnioittaen tekemään jotain jonkun asian hyväksi. Mutta jottei vaivuttaisi sen enempää näihin surullisiin pohdintoihin, niin tottakai haikeuden lisäksi mielessä on myös kiitollisuus siitä, että aikoinaan sai niin herttaisen Plättä-koirasen ja vieläpä sai pitää sen luonaan kuitenkin sen kymmenen vuoden ajan. Toisaalta myös se, että niin kovin monenlainen koira, niin kovin monenlainen briardi voi olla äärettömän rakas, äärettömän tärkeä. 

Niinpä lähdemme toivottavasti uuteen vuoteen muistaen jotain oleellista. Joka tapauksessa kiitämme kaikkia ystäviä ja yhteistyökumppaneita menneestä vuodesta ja toivotamme iloa ja onnea tulevalle vuodelle 2009!