Kirjataanpa taas ylös pikaiset ajatukset lähinnä viime viikonloppuun liittyen ennen kuin mielikuvat ehtii unohtua.

11-13.3. vietettiin kolme tiivistä päivää Mouhijärven suunnalla monelle briardistille ennestään tutun belgialaisen maalimiehen Marc Adriaensin leikittäessä ja treenatessa koiria. Loppusyksystä, kun tapahtumaa alettiin suunnitella, lupasin kysellä osallistujia kasvateistani ja mukavasti niitä paikalle saatiinkin . Momon poikia oli mukana kaikkiaan viisi kappaletta (Aapo, Litti, Pätkis, Mara ja Nemo) - ja toki mys Keltsi mukana hengailemassa - ja Nean pentuja kaikkiaan seitsemän (pojat Jaska ja Ruuti sekä tytöt Miina, Hiro, Peppi, Tete ja Kipinä). Lisäksi mukana oli Nessa ja ex-sijoituskoirat Aia & Mella sekä muutama muu suomalainen briardi (Taisto, Peikko, Hula ja Alfa). Osa koko kolmipäiväisen viikonlopun, osa vain yhtenä päivänä. Kaikilla osallistujilla taisi olla kivaa ja kaikille viikonlopusta oli varmasti hyötyä. Eihän näistä juuri kukaan lajia kisamielessä harrasta, mutta muutenhan tuo on aina hyväksi niin vietinnosto kuin kokemusten ja itsevarmuuden saamis mielessäkin. Kasvattajana puolestaan koen tärkeäksi nähdä, mitä uutta koirista tulee tällaisessä yhteydessä esiin. Suurkiitos Marc, osallistujat ja kaikki järjestelyissä mukana olleet! 

Samalla kun ollaan kiitollisia Marcin panoksesta, ollaan myös hivenen surullisia siitä, että Suomessa ei juurikaan ole maalimiehiä, jotka olisivat valmiita turreja leikittämään.

 

Kuvien kanssa olen laiska ja tyydyn edelleen näihin fb:ssa pikaisesti valikoituihin - suurinta osaa kuvista en ole nimittäin edelleenkään ehtinyt käydä läpi. Kiitos kaikille kuvaajille! Nämä kuvat Henna Lindell & Janne Myllymaa, Annamari Aarnio, Pipsa Piironen ja Niina Elo.

Momon pojat oli tuttuun tapaansa hienoja poikia. Kaikki leikkivät mielellään ja ovat reippaita poikia. Osa vähän jäyhempiä kuin toiset (tämä tuntuu melkein menevän yksi yhteen, jäyhemmät ovat itsevarmemman oloisia kuin vilkasliikkeisemmät), mutta yhtä kaikki jokainen vietävissä eteenpäin ja sellaisia avoimia ja tasapainoisia koiria. Kovin olen tyytyväinen siihen, mitä pojista on tullut. Neljä pojista on jo päässyt kokeilemaan hihaa ja vaikka Suomessa ei varmasti koskaan tällaisella tahdilla mentäisi eteenpäin, eikä ainakaan kaikkien osalta tässä vaiheessa olevia koiria hihaan siirrettäisi, niin ylpeästi pojat niitä kanniskelivat. Kuten sanottua, suurimmalle osalle tämä on kuitenkin sellaista tukitoimintaa ja hauskanpitoakin, ei kisoihin tähtäävää lajin harrastamista.

Pikkumustat (tai lähinnä suuri osa tytöistä) voisi ottaa vastaan annoksen rohkeutta, mutta muuten pentueessa on jotain sellaista, mistä pidän hurjasti. Aktiivisia, osallistuvia, mielellään suutaan käyttäviä, helposti innostuvia ja saalistamaan syttyviä nopeita koiria. Olemukseltaan sellaista paimenkoiratyyppiä, mistä pidän. Toki tämä oli suurimmalle osalle mustista myös ensimmäinen kerta leikkimistä vieraan ihmisen kanssa, saatikka maalimiehen kanssa.

Omista mukana treeneissä olivat Kipinä ja Ruuti. Kipi ensimmäisellä kierroksella hiukan yllättyi, kun meidän agilityhalli olikin aivan erinäköinen kuin yleensä: esteet poissa, uudet ihmiset ihan eri paikassa kuin yleensä, tyhjä halli ja hallin reunassa joku todella kummallinen ruskea möykky, jollaista Kipinä ei ollut koskaan ennen nähnyt (hiha ). Alkujärkytyksestä selviydyttyään esiin kuoriutui kuitenkin varsin normi Kipi, joka innostuu helposti ja parhaimmillaan taistelee niin tosissaan kuin tuollainen pieni hupsu tyttö vain voi - välillä jopa raivoisasti. Oma asiassa mukana olon asteeni kyllä tuntuu vaikuttavan siihen selkeästi ja sunnuntaina näkyi jo väsymystäkin. Ruu puolestaan on vähän eri puusta kuin muut pennut tässä pentueessa, mutta niinhän se on ollut alusta asti. Edelleen se on sellainen Hessu Hopo, jolla on toisinaan vähän pitkät piuhat ja josta välillä huomaa, että yhtäkkiä lamppuu syttyy silleen hups-tyyliin. Hyvä puruotehan sillä on ja voimaa - Marcin mukaan todella tuntee, kun se käy kiinni ja vastustaa. Se vain syttyy hiukan hitaammin kuin muut, eikä turhaan hösellä. Hyvin meidän laumaan sopii tuollainen vähän lungimpi tapaus kaikkien kuumakallejen rinnalle. Toistaiseksihan se Ruumaiseen tyyliinsä vain hompsottaa menemään vähän niin kuin sellainen iso, hölmö ja hyväntahtoinen poika, joka ei näytä edes huomaavan (tai ainakaan noteeraavan), jos joku sille jäykistelee. Ihana Ruuskanen, vaikka en vielä olekaan keksinyt mihin esimerkiksi kansallisten lajien (tai tokon tai agilityn) puolella voisi valjastaa tuon puruotteen ja voiman. Ruu kyllä aina tarjoutuu apuun, kun on voimaa vaativia tehtäviä talossa, mutta käytännön toteutus vielä hiukan horjuu .

Kaiken kaikkiaan jännä oli huomata, että kaikki pennut olivat edelleen hyvin samanlaisia suhteutettuna toisiinsa kuin pentuaikaankin. Toisaalta jännä huomio oli myös se, että nuo omat (niin erilaisia kuin keskenään ovatkin) erosivat muista siinä, että ne jäivät helposti "vaanimaan" saalista. Väistämättä oli mietittävä, olenko tehnyt jotain, millä olen opettanut niille tuollaisen tavan, kun ei kukaan muu sisaruksista sellaista tehnyt. Mieleen tulee lähinnä se, että (nuo raasut) on toistaiseksi käyneet kentällä pääasiassa leikkimässä ja väliin on otettu lähinnä istumista ja, ööh, patoamista?, josta on saanut iskeä kiinni leluun, kun hyvin keskittyy ja tuijottaa suu kiinni . Ollaankohan me tehty tätä vähän liian pitkään, kun ainakin seuraamiskokeiluissa homma menee lelulla helposti samaksi hiipimiseksi ja vaanimiseksi... Leluun ei siis oikein olla vielä palkkaamisessa siirryttykään. Nooh, kaikkea täytyy kokeilla. Toki noita luonnonlapsia hiukan häiritsivät myös valjaat ja kahlittuna oleminen, mutta vähemmän kuin etukäteen oletin. Ennen treenejä kokeiltiin valjaita ja ylipäätään hihnassa olemista, eikä voinut välttyä vuosien takaiselta mielikuvalta isoisä Jussin ensimmäisistä hihnassaoloista, kun se ei voinut käsittää, mikä hänen etenemistään estää ja niskasta kiinni tarttuu, ja aina murraten kääntyi taaksepäin etsimään syyllistä (sitä koskaan löytämättä). Tosi kiva oli, että Ruukin pääsi kerrankin puuhastelemaan jotain. Se kun yleensä ei kotiympyröistä juuri poistu ja siihen nähden se oli kyllä vallan mallikelpoinen - ja selkeästi nautti. Lauantaina ja sunnuntaina se sisälle mennessä hyppi jo hallin ovea vasten ja treenien jälkeenhän se olisi pitänyt aarrettaan autossa hievahtamatta vaikka kuinka pitkään. 

Ruuti

Kipinä

Kepakin päsi lauantaina matkaan mukaan. Sen kanssa on jännä huomata, kuinka vaikea sitä on ihmisten lukea. Itselle on jo jotenkin niin itsestään selvää, että vaikka se joskus kyyristelee ja näyttää välillä pelokkaalta, niin se kuitenkin luottaa ihmisiin ja rakastaa rapsutuksia ja koskettamista. Rauhallisemmissa tilanteissahan se menee helposti suoraan syliin, mutta kun on enemmän häiriötä ja asioita, joita se ei täysin hahmota, se menee varovaisemmin katsomaan, mutta kun sitä vain reilusti silittää, se rentoutuu. Jotenkin kosketus tuntuu olevan sille tärkeä elementti ja ihmisen kosketus on aina saanut sen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ehkä tuntoaistikin korvaa vaillinaista näkökykyä.  

Nessa leikki tyypilliseen rentoon ja railakkaaseen tapaansa ja erityisen positiivisena asiana Aia pääsi sille muodostuneen kynnyksen yli ja (paljolti sille tutun haukkumisen kautta) uskaltautui leikkimään Marcin kanssa. Viikonlopun aikaan Aian kohdalla tapahtuikin huimaa edistymistä ja sunnuntaina se sai jo hihan suuhunsa - tuo Aippuhan siellä on aina ollut, mutta nyt se pääsi kunnolla esiin. Hieno oli tällaisen maalimiehen kanssa myös sisko Mella. Sisaruksissa on myös paljon sellaista, mistä pidän.

Itselleni on ollut tosi palkitsevaa, että kasvatit ovat niin aktiivisissa ja osallistuvissa kodeissa (nytkin kiinostuneita olisi ollut enemmänkin, mutta valitettavasti aikataulut aina välillä menevät päällekkäin). Tuntuisi aika turhauttavalta kasvattaakin, jos ei pääsisi näkemään, millaisia koiria kasvateista kehittyy (jos nyt toki muutenkin haluan kuulla, miten menee ja huolestun helposti, jos mitään ei kuulu). En voi olla kuin tyytyväinen ja välillä olen ollut jopa ihmeissäni, miten hienoihin koteihin kasvatit (ja sijoituskoirat) ovat päätyneet. Olette ihan loistavia! Innostusta näistä tapahtumista aina saa lisää ja nyt on jo kesäksi viikonloppuleiri suunniteilla - tämäkin kasvatinomistajan toimesta. Huippua! Kiitos Johanna! Antaa itsellekin intoa miettiä seuraavia koulutuksia.

Aina välillä tällaisten purutreenien yhteydessä vain väkisin tulee mieleen, että tuollaisen Onskun kaltaisen briardin kun vielä joskus saisi. Kukaan ei ole täydellinen, mutta sitä ei ole koskaan, nuorena kokemattomana koiranakaan, tarvinnut juuri tukea ja kehua. On riittänyt kun on seissyt narun päässä ja se on itse hoitanut homman siellä toisessa päässä minulta kyselemättä. Ja sekös tällaiselle kaltaiselleni ohjaajalle hyvin sopii . En muista, että kukaan olisi esimerkiksi koskaan käskenyt kehumaan sitä (ja sellaisen asian helposti unohdankin, näiden muidenkin kanssa, kun jään ihmettelemään ja katselemaan). Sikäli on aina yhtä yllättävää, miten huomaamaton se on kotioloissa (treeneissä se aina näyttää kasvavankin parikymmentä senttiä, niin leveyttä kuin korkeuttakin ), miten kontaktinhakuinen ylipäätään ja miten tarkasti se vahtii minua. Tosin sen ajatus on todennäköisesti tässäkin se, että en pärjäisi ilman sitä ja sen vahtimista (enkä varmaan pärjäisikään). Maailman uskollisin ystävä. 

Pikku-Onni, terrierivauva, 9vk

Sen verran täytyy vielä todeta loppuun, että vaikka näitä blogimerkintöjä lukiessa välillä saattaa tuntua, että meillä tapellaan yhtenään, niin kyllä meillä kuitenkin taidetaan suurimmaksi osaksi aika rauhanomaisesti elellä. Ison joukon kanssa sattuu ja tapahtuu. Ja esimerkiksi noissa tapauksissa, joissa vammat on olleet suurimmat, on itse tappelut monesti olleet pienimpiä. Niin kuin nyt tuo pikkupoikien Keltsin ja Ruun pieni nahina, jonka seurauksena sain nuo jalkani vammat. Ei se ollut edes kunnon tappelu, eikä koirille tullut minkäänlaisia vammoja, mutta jalkani vain ajoittui huonolla hetkellä hyökkäävän suun eteen. Tai aikoinaan Piikin ja Onnin tappelu, jossa Onni sai surullisenkuuluisan Piikin kulmahampaan puolikkaan vasempaan etujalkaansa. Ei se ollut mikään iso reikä. Näytti ihan pieneltä kotikonstein paranevalta hampaanreiältä. Vaan kun reikä ulkoisesti parani ja umpeutui, mutta koira edelleen jalkaa varoi, niin eläinlääkärissä rtg-kuvissa totuus paljastui ja edessä olikin vähän isommat operaatiot molemmille osapuolille (mm. Piikin kulmahampaan juurihoito jne.).

Toisaalta olen päätynyt varsin herkästi koirien erottamisiin ja erikseen lenkityksiin. Kyllä tälläkin hetkellä osan pojista voisi ottaa mukaan samaan aikaan, mutta se vaatisi tarkkaa silmää ja natsikuria, eikä sellainen istu käsitykseeni rentouttavasta ulkoiluhetkestä. Ei itselle, eikä koirille. Tuollainen 4-5 koiraa kerrallaan on ihan passeli määrä ja sellaisen joukon pystyy vielä helposti hahmottamaan ja hallitsemaan. Koirien kanssa ulkoileminen on kuitenkin itselleni myös luonnosta ja raittiista ilmasta nauttimista, rentoutumista, koirien villin ilakoinnin katselemista, eikä jatkuva valppaana olo ja natsikurinpito sovi siihen - niin kuin ei ehkä elämästä nauttimaan pyrkivään maailmankuvaani ylipäätäänkään .