Rakas Piikki-poika täyttää tänään 12 vuotta .

En haluaisi ajatella noiden vetskujen ikääntymistä, vaan iloita niistä niin kauan kuin ne ovat täällä ja yrittää olla ajattelematta tulevaa. Se yksi koirien parhaista opetuksista. Elää tässä hetkessä ja nauttia siitä.

Piikin kanssa käytiin vähän synttäritottistelemassa ja palloleikkimässä. Arvatenkin se paras synttärilahja. Pari videonpätkääkin piti tietysti kuvata. Toinen aamu-ulkoilulla Bertan ja Oodin kanssa, toinen tottisteluista. Tottistelujahan ei ole usempaan vuoteen tehty mitenkään tavoitteellisesti - ja sen kyllä huomaa. Seuraamisen edistäminen ja poikittaminen vain lisääntyy, kun siihen ei puutu. Vauhtia on tietysti vähemmän kuin ennen ja istumiset on hitaita (tämän oletan olevan ihan fysiologista, sillä ruokakupillekin istuu nykyään hitaammin), mikä näkyy myös noutojen luovutuksissa ja loppuasennon hakemisessa. Noutojen palautusvauhdista sen sijaan tykkään edelleen. Suhteessa menovauhtiin se on yhä vähintäänkin yhtä nopea. Omaa ohjausta voisi tämän perusteella kuvata vähän useamminkin  . Osan pistän kyllä hömppämielellä olon piikkiin ja osan sen, että tuo painaminen on oikeasti varsin voimakasta . Noudoissa en toivottavasti yleensä tuolla tavalla potkaise koiraa liikkeelle (nyt jalka liikkuu väkisin, kun paino poistuu) - ja luovutuksetkaan ei toivottavasti ole tuollaista säätöä, eikä seuraamisissa koiraan katsominen ja muu. Huh. Niin paljon kuin inhoankin katsella itseäni, niin ehkä olisi joskus syytä.

 ()

 ()

Vaikka Piikki on periaatteessa hyvässä kunnossa, niin onhan sillä lihakset kuihtuneet (jo pidemmän ajan kuluessa), eikä se toki muutenkaan ole fysiikaltaan entisellään. Metsässä kuljetaan edelleen ihan sujuvasti, mutta sellainen jyrkkä kallio, joka meidän omasta metsästä löytyy, aiheuttaa märkänä ja liukkaana välillä ongelmia  - varsinkin jos vauhtia on liian vähän. Mielestäni on jännää, että Piikki jotenkin mielellään ottaa avun tuollaisissa tilanteissa vastaan. Kun tilanne on ohi, ottaa kontaktia, tulee lähelle, heilauttaa häntää ja katsoo kiitokseksi. Tuossa taannoin, muutama viikko sitten,  oli myös episodi, joka pelästytti, mutta jonka olen unohtanut kirjata ylös. Yhtäkkiä kesken lenkin Piikki alkoi horjua ja muutaman askeleen jälkeen kaatui kyljelleen. Kiiruhdin tietysti sen luokse, rauhoitin sen maahan ja jäin silittelemään. En uskaltanut antaa sen nousta, eikä sillä heti kiirettä tuntunut olevankaan. Kymmenisen minuutin silittelyn jälkeen lähdettiin jatkamaan matkaa, eikä ongelmia ollut (paitsi ehkä vähäinen vaisuus ja pihaan päästyä halusi mennä autoon). En tiedä, mikä juttu tuo oli. Jokin kohtaus ehkä. Verenkiertohäiriö, tasapainohäiriö, sydänvikaa, kipukohtaus? Epilepsialta ei ehkä sikäli vaikuttanut, että mitään tärinää tai selvästi havaittavaa tajunnan tason laskuakaan ei ollut, mutta moninaisethan noissa on oireet. Toivottavasti ei ainakaan mitään kipuja aiheuttavaa - seuraavalla eläinlääkärikäynnillä yritetään tutkia (ellei toistu aiemmin). Tuonkin jälkeen se hakeutui jotenkin kovin kiitollisena lähelle, katsoi ja heilautteli häntää. Rakas .

Harmittaa, että mulla ei ole Piikistä oikeastaan yhtään nuorena kuvattuja treenivideoita (eikä varsinkaan niinä vuosina, kun se oli jo parhaimmillaan). Vertailukohteeksi. Mutta hyvä näinkin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muitten treenailuitten kanssa vastustaa. Jos näihin syyssäihin alkaiskin pikku hiljaa taas tottua ja jos hiilareitakin alkaa ainakin osittain saada vähemmälle, niin muu ei ole kovin suosiollista. Tyttöjen juoksut sotkee poikien päät (osan pahemmin kuin toisten, mutta ei niitten kanssa nyt ainakaan treenailla jaksa) ja muutenkin elämää ja kun sen lisäksi vanhempani ovat pari viikkoa reissussa eli Piikin ja Oodin kokoaikainen hoito myös huolehdittava, niin ei tuo millään muotoa kovin yksinkertaista ole. Yhdeksän koiraa on hurjan paljon enemmän kuin seitsemän (ja seitsemänkin on hurjan paljon enemmän kuin viisi, tuli huomattua tässä taannoin - kuinka helppoa onkaan tehdä vaikka vaan kolme lenkkiä peräjälkeen, saatikka kaksi...). Varsinkin kun se tarkoittaa yhtä erillään pidettävää poikaa lisää - ja varsinkin nyt, kun pikkutytötkin on pidettävä kaikista pojista erillään. Huoh. Ihan pelkkään vuorotellen pihaan päästämiseen, ruokkimiseen, vesien vaihtoon ja muuhun saisi kulumaan kiitettävästi aikaa - saatikka, että ehtisi vielä lenkittääkin miljoonassa osassa tai puuhastella jotain. Lisätään tähän, että joku täysin kummallinen kipu iski myös polveeni pari päivää sitten töissä istuessani. Ihan järjetön kipu, niin ettei jalalle voinut varata yhtään, eikä polvea suoristaa. Ja kyllä, ihan vaan työpöydän ääressä istuessa - eikä edes lähtenyt liikkumalla vertymään, vaan pikemminkin paheni. Yhden päivän verran hankaloitti elämää pahimman ryysiksen keskellä, mutta kaikeksi onneksi helpotti varsin nopsaan (kuinka järkyttävää olisikaan elää noin ettei pääsisi liikkumaan tai tuollaisen kivun kanssa - kiitollinen sopisi taas olla). Vaan elämä on ja pianhan nuo juoksutkin tuosta loppuu.

Taannoisen Ranskanreissun aikaan Sepe oli hoidossa veljeni perheessä (juoksun takia helpompi erillään muista). Sinne se viskaistiin kolmen pienen lapsen ja kahden kissan keskelle kerrostaloelämään - ja kaikki oli kuulemma sujunut kuin vettä vaan. Ei Cessie ole koskaan aiemmin kissojen kanssa ollut, eikä kerrostalon ääniin tottunut, mutta ei ollut kuulemma aiheuttanut mitään ongelmaa, vaan siellä ne oli kaikki sulassa sovussa olleet. Hyvä näin - jonkun muun noista kohdalla ei ehkä olisi ollut noin helppoa, mutta tokihan Sepe on just tuollainen... helppo missä vaan.

Cessien viime lauantainen toko puolestaan jäi suureksi harmikseni väliin juoksun takia. Paikka, tuomari ja ajoitus olis olleet muuten kaikin puolin ihanteelliset, mutta minkäs teet. Noh, ehditäänpä (toivottavasti!) treenata edes vähän lisää. Saa nähdä kuinka pitkälle menee seuraava yritys. Nessa & Pipsa sen sijaan tekivät kolmannen alokasluokan ykköstuloksensa aikas huikein pistein: alo1, 197p, KP ja luokkavoitto! Onnea vielä kerran ja onnenpotku avoimeen!