Taiskun viikonloppuvierailu venähti ja meillä majailee edelleen hörökorva. Seuraillaan vähän tilannetta, miltä näyttää juoksun alkamisen suhteen. Sitä silmällä pitäen vain toivotaan, että Ranskasta hartaasti odotettu kallisarvoinen lähetys ehtisi saapua ajoissa Suomeen.

Koira-aiheiset ajatukset on pitkälti Kiissä ja melkeinpä sitä laskee päiviä ja toivoo - paitsi että seuraavaa kohtausta onnen kaupalla ei koskaan tulisikaan - että siihen toivottavasti-ei-tulevaan seuraavaan kohtaukseen vähintäänkin menisi vielä kauan aikaa. Se antaisi ainakin vähän toivoa. Niin taudin ennusteen kuin lääkityksen aloittamisen tarpeenkin suhteen. Kii on kuitenkin vielä niin kovin nuori, että asia huolestuttaa hurjasti.

Kaikkein kurjinta on se, että kun rodun pariin saadaan uusi - ja vieläpä ihanan aktiivinen - ihminen, käy ensimmäisen briardin kanssa näin. Äärettömän kurjaa on myös se, että paitsi että Jonna kaavaili Kiistä aktiivista harrastuskoiraa, siinä olisi myös ainesta ja luonneominaisuuksia sellaiseksi. Vaan tuleeko terveys vastaan... tällä kertaa näin kovin yllätyksellisessä muodossa (briardnäkökulmasta yllätyksellisessä).

Se, että itse menetän jalostuskoiran... se ei tunnu miltään kaiken muun rinnalla. Itse asiassa en ole osannut edes ajatella asiaa niin. Tässä on niin monta muuta aspektia, jotka huolettavat. Kiin ja Kiin perheen tragedia - ja se huoli koko rodun suhteen. Pennun jalostuskoiraksi kasvamisen matkalla on aina niin monta mutkaa ja muttaa, että en minä sijoituskoiria oikeastaan siltä kannalta ajattele, ainakaan alkuun. Pyrin tuomaan koiria mielenkiintoisista suvuista ja vanhemmista, mahdollisuuksien mukaan kasvattajilta, jotka osaavat valita pennun myös harrastusnäkökulmaa ja luonneominaisuuksia ajatellen. Tietenkin koiria joista olisi iloa niin perheenjäseninä kuin harrastuskavereina. Suurinta iloa kun kuitenkin tuottaa se, että saa nähdä toimivia koiria. Ovat ne sitten kenen tahansa. Ne on niitä harvinaisia onnen hetkiä tässä harrastuksessa tämän rodun parissa. Kyllä minulla on enemmän sellainen intohimo rotuun. Ei kasvattamiseen. Pikemminkinhän tuo menee niin, että huomaan jonkun sijoituskoiran olevan kokonaisuutena "liian hyvä" jätettäväksi jalostuskäytön ulkopuolelle, jolloin oma rektio on lähinnä "apua, onkohan mun ihan pakko käyttää sitä".

No. Edellinen kärjistettynä toki. Onhan siinä sekin aspekti, jota erityisesti nyt mietin ehkä ainoana henkilökohtaisempana menetyksenä. Eli suhtautuminen jatkossa laajemminkin tiettyihin koiriin. Niitä asioita, joita itse tavoittelen, tuskin voi saavuttaa ottamatta minkäänlaisia riskejä (riskejähän kasvatustyökin toki aina on, ei sillä). Mistä ihmeestä minä nyt voin edes yrittää löytää sellaisen tulisen ja temperamenttisen, taistelutahtoisen ja työhaluisen nartun. Onko se tosiaankin tehtävä itse, pala palalta - mikä on tietenkin yksi kasvatustyön ajatus - vaan tuskinpa minä siinä onnistuisin sen paremmin kuin muutkaan yrittäneet.   

Mikään ei tietenkään ole niin yksinkertaista, suoraviivasta, eikä yleistettävissä. Vaan kyllä nämä aina pistävät katsomaan uusistakin näkökulmista joitain asioita.  

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että tuosta kotona majailevasta joukkiosta on todistettavasti kehkeytynyt varsinainen pikkujyrsijäinpyydystäjäremmi. Jopa auton takakontista löytyi tässä päivänä eräänä kuollut hiiren tai muun vastaavan pikkuelävän raato. Harmillisesti (ainakin koirien näkökulmasta) oli jäänyt veräjien ulkopuolelle ilmeisesti autoon hypätessä, mutta luukun sisäpuolelle. Siitä minä sitten katsoin minkälie karvaisen roskamytyn paljain käsin roskiin heittäväni. Vaan en katsonut kauaa, kun lensi mytty kaaressa kiljunnan kera. Hemmetti. Ja minä kun luulin omistavani koiria, en kissoja.