Elämä alkaa normalisoitua juoksujen ja muiden jäljiltä - jos nyt meillä voi koskaan mistään normaalista puhua . Pikku-Aissakin kotiutui maanantai-iltana. Ei-koira-aiheisella saralla on tosin pitänyt varsin kiirettä, mutta liikenevät hetket on pyritty käyttämään mahdollisimman tehokkaasti jäljestyksen parissa. Tottis ja muukin toki kaipaisi tehostamista, mutta pidetään jäljen osalta taas pientä kilpajuoksua talven tulon kanssa ja ainakin ajatuksen tasolla tuota muuta voi treenailla sitten talvellakin, joten keskitytään nyt jälkiin niin kauan kuin vielä voi.

Pimenevät illat aiheuttaa myös omat ongelmansa - jälkipellot ja -metsät kun harvemmin on valaistuja. Voikin siis syystä kysyä miksi, oi miksi kesän valoisia iltoja (ja öitä) ei tullut tehokkaammin käytettyä jälkitreenailuun. Nyt niitä osaisi kyllä taas arvostaa. Joka tapauksessa jäljestämisessä ja metsässä yhdistyy kaksi niin kiehtovaa ja voimia tuovaa asiaa, että silloinkin, kun tuntuu, että viimeisillä voimillaan saa itsensä sinne kiireellä pakotettua, niin hyvinvoivana palaa aina takaisin.

(Blogin kuvituksena toimikoon tällä kertaa tänään kymppijengistä ottamani kuvat. Harvoin moisia still-kuvia tulen kuvanneeksi, mutta varsinaiset O-jengin kymppivuotiskuvat jäi kuvaamatta ja tänään paistoi välillä aurinko niin houkuttelevasti, että nämä toimittakoon niiden virkaa - vaikka aurinko kameran esiin kaivamisen aikaan aina tuppasikin pakenemaan. Yllä Otso)

Jälkiä on tehty niin nurtsille kuin nyt muutama vihdoin metsäänkin. Cessiella tällä hetkellä nami pisimmillään joka seitsemännessä askeleessa (paikoin - kulmien ja vaikeampien kohtien jälkeen/kohdalla jne. - tiheämmin). Kulmissa toki tulee hiukan enemmän tyhjiä, kun oon tehnyt suunnilleen viittä tyhjää ennen ja jälkeen kulman. Kulmia treenattiin ensin nurtsilla ja kun lähtivät sujumaan uskallettiin siirtyä metsäänkin. Metsässä mennään kokonaisuutena hiukan harvemmin namein kuin nurtsilla ja täytyisikin vaan rohkeasti yrittää vähentää tuosta joka seitsemmännestäkin suht nopsaan tahtiin (nurtsilla se kyllä varmaan vielä pidetään jonkun aikaa). Ensimmäiset metsäjäljet tän putken aikaan taisin tehdä viime maanantaina ja silloin tuli kyllä Cessien osalta ihan wow-olo! Se oli ihan tosi hieno (tokikin koiran tämän hetkiseen tasoon ja treenimäärään nähden) ja tahti ja tyyli oli ihan toista kuin tiuhempaan namitetuilla, joilla mennään mun makuun turhan rauhallisesti. Noh, varsin namitettujahan nääkin vielä on, eikä vauhti vieläkään päätä huimaa, mutta kuitenkin... kovasti syyhyää nähdä, miten tästä lähdetään etenemään. Tuo kokeilu oli kuitenkin ensimmäinen sellainen edes himpun pidempi ja vaikeampi jälki, että - varsinkin sen onnistuessa - tuli vihdoin tunne edes jostain oikean jäljestämisen suuntaisesta.

Nurtsillakin jäljet on sujuneet suunnitelmien mukaan ja selkeästi homma alkaa sujua sikälikin, että tuossa yksi kerta olin katsovinani, että tuossahan menee selvät painaumat ja koira jäljestää metrin-pari jäljen sivussa  ja tokikin väkisin vedin sen mielestäni oikeille painaumille - sepä ei tuosta häkeltynyt, vaan veti itsensä takaisin reitille, jota oli mennytkin ja sehän se siksi oikeaksi tarkemmin syynätessäni osoittautuikin. Noh, sitten viime maanantaisen seuraavan kerran  metsään päästiin vasta tällä viikolla: tiistaina ja keskiviikkona tein pienet metsäjäljen pätkät. Vuoristorataahan tää on, joten tiistain jälki oli nyt sitten jotenkin tosi outo. Välissä olleet pikku nurtsijäljetkin kun oli menneet tuon ekan metsäjäljen tapaan tosi kivalla tyylillä, niin nyt mentiin ihan tooosi rauhallisesti ja jotenkin paineessa tai muuten vaan varovaisesti. Kepeillä tarjottiin maahanmenoa jo kovin kaukana kepeistä (ja jossain välissä ihan turhaankin - tokikaan en tiedä, oliko siellä joku ihmisen hajuinen keppi jossain). Kun taas tämän päiväinen jälki sujui mukavasti, niin arvoitukseksi jäi, mikä kumma tuollaisen yhden oudomman jäljen välissä aiheutti. Ihan sellaisiakin syitä mietin kuin liian kova nälkä (tokikin siirrettiin vähän aterioita jäljellä syötäviksi tämän putken aikaan ja sitä myötä ne ovat vähän pienentyneetkin) tai se, että tukka oli silmillä (Cessiellähän tuo otsis on tosi paksu ja oikeasti haittaa näkyvyyttä, mutta toisaalta ei Cessien tapaista mennä tuollaisesta epävarmaksi). Ehkä joku yhdistelmä montaa asiaa. Mitään painettahan en ole jäljelle sinällään edes yrittänyt tehdä, joten tiedä sitten mikä. Noh, tämän päiväinen hyvin sujunut jälki jätti joka tapauksessa taas hyvän mielen seuraavien päivien jäljestystauolle. Paljon olisi vielä treenailtavaa ja uutta opeteltavaa: mm. janaa en ole ottanut kuin sellaista parin-kolmen metrin pätkää (siitä on kyllä lähtenyt ihan mukavasti).

Onni

Kipin ja Ruun kanssa ollaan nyt oltu sellaisessa joka kolmannen askeleen namituksessa. Paikoin joka viidennen. Näilläkin niin, että metsässä otettu hiukan useammin tuota joka viidettä, nurtsilla vielä aika varovasti. Pitäisi yrittää olla hoppuilematta, mutta toisaalta tekisi mieli päästä näillekin kulmia edes kokeilemaan ja sehän ei onnistu ennen kuin vähän pidemmät pätkät menee namitta. Suoraa pätkää nuo siis vielä tekee niin metsässä kuin pellollakin ja varsin lyhyitäkin on jäljet olleet. Nurtsilla ihan olosuhteitten pakosta, kun tila loppuu kesken, joten yritetään tuolla metsässä lähteä pikku hiljaa hiukan pidentämään (tosin määrättömän pitkää suoraakaan ei nyt ehkä viitsi tehdä, joten tämäkin kaipaisi niitä kulmia). Vaikka jälki muuten menee miten milloinkin, niin kepit/ruokapurkit Ruu ilmaisee kuin kone. Kipillä on tässä edelleen vähän välttelyä havaittavissa. Josko tässä nyt kokeilisi ihan vaatimista siellä maassa pysymisenkin suhteen. Kyllä siitä on nähtävissä jäljestämisen tarkentumista pienen vaatimisen kautta, ihan noissa ilmaisuissa ja muussakin. Kipi vaan on sellainen ultimate vauva ja ajattelen sen menevän rikki kaikenlaisista asioista, vaikka se oikeasti varmasti monessa asiassa olisi vain vailla juuri sitä reilua vaatimista, asioitten jämptiksi ja jämptisti tekemistä ja kunnolla hanskaan ottamista. Cessien kanssa ihan sattumalta tuli kokeiltua kepin ilmaisemista ilman alla olevaa namipurkkia, kun tuossa yksi päivä kesken jäljen polkemisen tajusin, että purkit jäi autolle ja jälkeä oli jo poljettu hyvän matkaa. Ei siis auttanut kuin katsoa, miten käy. Ja ihan ookoohan se meni - hiukan taisi kestää maahanmeno normaalia pitempään jollain kepillä. Siitä asti oonkin ottanut osan kepeistä ilman namirasiaa ja tuntuu lähteneen sujumaan ongelmitta.

Oodi

Cessien jälki kulmineen on vaatinut nurtsilla sen verran tilaa, että muille on pitänyt yrittää ahtaa jäljet kovin pienelle alueelle. Kipille ja Ruulle oon toki yrittänyt etsiä mahdollisimman kelvolliset suoran paikat, vaikka ne lyhyiksi on jääneetkin. Onnille oon sitten tehnyt pikku jäljen yleensä sinne jämäalueelle, mikä muilta on käyttämättä jäänyt. Nurtsilla se on saanut osakseen kaikenmaailman puistokäytävien ja pikku kiveyksien ylityksiä ja muita mutkitteluja. Sinällään ihan hyvää treeniä, mutta kyllä nuo jäljet on olleet niin lyhyitä pyrähdyksiä (varmaan reilusti alle kahta sataa metriä pisimmilläänkin), että eipä niistä siinä mielessä kunnon treeniksi ole.

Keltsikin on päässyt pari kertaa jäljestelemään. Tosin ihan vaan omalta pellolta löytyvällä pikku läntillä (ainoa lyhyemmällä heinällä olevista, joka on edes aavistuksen syrjemmässä jatkuvasta tallaamisesta). Yhtä-kahta tyhjää oon sille jättänyt, muuten ihan namitettua, kun on niiiin vähän noita tehty (ihan nämä yhden käden sormilla laskettavat pikku pätkät pitkästä aikaa tänä vuonna, eikä muistaakseni muuta sitten parin vuoden takaisten ihan pikkupikkupentuaikojen). Sille oon tosin tehnyt nyt näillä parilla viimeisimmällä jäljellä kulmaakin - ihan vaan namittaen myös sen kulman. Siinä määrin pätevästi on sujunut, että mieli on tehnyt Kipille ja Ruullekin kokeilla tuollaista nopsaa taktiikkaa, mutta ehkä nyt kuitenkin katson Keltsin kanssa tän homman, jotta miten sujuu sitten, kun niitä nameja ei siinä kulmassa enää ole. Viimeisimmällä jäljellä jätin pelkän loppupurkin sijaan kaksi purkkia jäljelle (ja jopa kepit niitten päälle ), ettei liian syvään juurru ajatus, että ensimmäiselle purkille lopetetaan. Ilmaisua en ole sille rasioilla (tulevaisuudessa toivottavasti kepeillä) vielä ottanut, kunhan houkutellut vähän makuulle syömään rasiasta. Kovasti tekisi mieli Kepallekin tehdä jälki jonnekin muualle ja se onkin tässä syksyn aikaan vielä tavoitteena päästä kokeilemaan (samalla myös Otsolle - se on saanut ihan pari pientä jämäalue jälkeä tänä vuonna). Ongelmia tuottaa vain (edes noitten minimaalisten) jälkipaikkojen sijainti kovin kaukana kotoa ja sitä myötä kuljetustekniset ongelmat, kun autoon mahtuu vain rajallinen määrä poikia kerralla.

Otso

Onni

Oodi

Nurtsijälkipaikoista myös Akun Tehtaalle on ilmestyneet varikset. Ei ne niin röyhkeitä ole kuin Kaukajärvellä, jossa kävelevät ihan parin metrin päässä perässä, eivätkä edes hätkähdä mitään huuteluita, käsien taputteluja tai kohti juoksemisia kuin ihan vierestä. Akun Tehtaalla sentään odottavat, että ihminen siirtyy vähän syrjemmälle (muita jälkiä tehdessä/ajaessa niillä onkin sitten hyvää aikaa vaivihkaa putsata jälki), eivätkä ole ihan niin taitaviakaan askel-askeleelta jäljen tyhjentämisessä. Mutta ovatpahan haitaksi kuitenkin. Tosin hämärän tullen nuo näyttävät selvästi olevan vähemmän aktiivisia ja jopa häipyvän paikalta (jonnekin nukkumaan?, mikä oivallus ;p). Pimeys vaan laskeutuu harmillisen nopeasti, joten tuota hämärää aikaakaan ei oikein ehdi kunnolla hyödyntämään. Eikä se toki kovin miellyttävää olekaan, kun ei näe askeleittain seurata, miten jäljestys sujuu. Jokusen kerran on pimeys ehtinyt laskeutua vähän turhan pitkälti, mutta täytyy vain luottaa siihen, että tuo satunnaisesti sattuessaan olisi ihan ok, kun koira saa jäljestää vähän vapaammin, eikä pysty itse ohjailemaan. Muista jälkitreenejä sabotoimaan pyrkivistä otuksista muurahaiset on sentään tainneet poistua hoodeilta, eivätkä metsässäkään pilaa namitusta. Etanoita sen sijaan vielä jonkun verran eksyy nameihin ainakin tuolla omalla pellolla, vaikka vähenemään päin ovat toivottavasti nekin.

Nyt täytyy malttaa taas taukoilla olosuhteitten pakosta (= aikataulujen ja muitten menojen yhteensovittamisongelmien vuoksi) vähintään jokunen päivä, mutta ei siellä onneksi vielä ihan lunta lupailla.

(Vielä yksi Otso)

Viime torstaina päästiin pitkästä aikaa agitreeneihinkin Kipin kanssa. Kuukauden tauko tais ehtiä jo tullakin. Ja nyt jos koskaan täytyy sanoa, että tuo koira ansaitsisi paremman ohjaajan. Se eteni oikein järkevästi, mutta jos lähdetään jo ihan siitä, että kaiken muun tumpelointinsa ohella ohjaaja ei kykene muistamaan rataa kuin maksimissaan 5-6 estettä kerrallaan, niin eihän siinä ole koiralla taas oikein mitään mahdollisuutta. En tiedä, onko tuo sellainen asia, jota kykenisi edes kehittämään (varsinkaan tässä iässä) tai onko mulla oikeasti jotain dementian tai muun muistihäiriön alkua (pitkään jatkuneesta univajeesta tai jostain muusta johtuvaa - liekö vielä korjattavissa),  mutta harrastellaan nyt kuitenkin. Oon tosin aina ollut sillä kannalla, että joku tällainen ohjaustapa olis kyllä enemmän se mun juttu .

Tottisteluja ollaan tehty korkeintaan erittäin pikaisesti kerta viikkoon pööditreeneissä. Tosin Kipinälle tyttöjen juoksujen aikaan evakossa ollessa opetin vihdoin ja viimein niinkin vaativan asian kuin maahan menon ilman käsiapua. Tää kuvaa erittäin hyvin sitä, millaisella vauva-asteella Kipi ja Ruu edelleen on; tottistelu on ollut pääasiassa vaan makupalakädellä ohjaamista ja käden perässä menemistä - jos sitäkään. Saa nähdä millainen jobi tulee olemaan näin pitkään jatkuneesta tavasta joskus vielä erkaantua.

(Lisää O-jengin kuvia tältä päivää)