Viikon jälkitreenit ei toteutuneet ihan suunnitellussa määrin (aika ei vaan riittänyt, vaikka kuin yritti porhallella paikasta toiseen), mutta jäljestelemään on kuitenkin päästy. Ja mitä parhaimmissa syyskeleissä onkin päästy - monena päivänä on saatu nauttia jopa auringosta.

Jälkitreenien suurin anti taisi tulla oman mokailuni kautta. Maanantainakohan tuo oli, kun päätin illansuussa variksista piittaamatta polkaista Kaukajärvelle pienet nurtsijäljet. Alla olevan kaavion mukaisesti yritin käyttää pitkänomaisen tilan hyödyksi ja saada kaikille edes jollain lailla tarkoituksenmukaiset jäljet mahtumaan alueelle:

 

Onnille siis ensin vanhenemaan tuollainen ällänmuotoinen jälki aidanpuoleiseen reunaan. Sitten Cessielle hevosenkenkälaatikko ja sen sisään vielä Kipin ja Ruun suorat pätkät - mikä tarkoittaa, että niiltä pois päästäkseni jouduin tuonne Cessien jäljen päätysuoralle tekemään harhat, kun loikin sen yli. Varikset kulkivat uskolliseen tapaansa perässä ja keräsivät nokan täydeltä ruokaa mukaansa, mutta päätin, että näistä tulee nyt sitten varisten päättämän määrän verran harvempaan namitetut ja sillä siisti. Joudutaanpa väkisin harjoittelemaan vähän tyhjempiäkin pätkiä.

Cessien jäljellä tapaan yleensä aloittaa ja niin nytkin. Jälki sujui erityisen mallikkaasti, mutta kun ensimmäiseltä suoralta löytyi jo toinen keppi ja vielä rasia allaan, iski hämmästys. Ollaanko me nyt jonkun muun kuin Cessien jäljellä, oonko jotenkin onnistunut kävelemään jäljet ristiin tai niin lähekkäin, että on siirrytty huomaamatta viereiselle jäljelle? Eihän siinä voinut kuin jatkaa pohtien samalla kuumeisesti asiaa. Kunnes se yhtäkkiä iski tajuntaan... mehän ollaan Kipinän jäljellä. Ollaan oltu alusta asti. Hapero pääni oli jo ehtinyt jollain käsittämättömällä tavalla unohtaa jälkien järjestyksen ja muistin koko ajan, että Onnin jälki menee tien puolella reunimmaisena (siis siinä, missä oikeasti meni Cessien jälki) ja Cessien jälki sitten toisena ja sinnehän Cessien tietysti lähetin. Noh, eihän siinä kohtaa enää auttanut. Cessie sai helpon suoran pätkän, vaan mitä tehdä Kipinän kanssa... Uutta jälkeä ei voinut tehdä, koska se ei olisi enää sekaan mahtunut ja jos olisikin, niin pimeys laskeutui koko ajan enemmän, eikä namejakaan ollut enää jäljellä. Niinpä päätin, että meni syteen tai saveen, niin ajan Kipin kanssa Cessien jäljen, kun pettynythän se olisi ollut, jos ei olisi ollenkaan jäljelle päässyt, kun tokikin tiesi, missä puuhissa ollaan (sama tietysti jos olisin jättänyt Ruun kanssa ajamatta ja mennyt Kipin kanssa sen jäljen).

Kulmiahan ei oltu Kipin kanssa vielä edes aloitettu treenaamaan (vaan aikomus oli niitä tyhjiä pätkiä vielä pidentää ensin, maksimi kun oli ollut se viisi). Keskimmäinen keppikin oli maassa ilman alla olevaa rasiaa, eikä sellaistakaan oltu Kipin kanssa ennen kokeiltu. Lisäksi nameja oli tietysti vähemmän kuin Kipin jäljellä ja vielä varikset vieneet osansa. Niin, ja ne harhat siellä päätysuoralla - varsin pian sen ensimäisen kulman jälkeen tietysti vielä. Jonkun kerran mietin, onko tässä liian monta liikkuvaa osaa, mutta kun hyviä vaihtoehtoja ei ollut, niin päätin, että mennään lyhyellä liinalla ja yksinkertaisesti vaan pidätetään, jos nenä nousee tai tulee haahuiluja ja kylmästi ja rauhallisesti odotetaan ja edetään hallitusti vain, kun nenä hyvin alhaalla ja jäljellä. Ja autetaan tarvittaessa kulmissa ja rasiattomalla kepillä. Vaan mitä vielä. Niinhän siinä kävi, että jälki oli ehkä paras, mitä Kipinä on koskaan ajanut! Totuttua vähänamisemmat pätkät ei tuottaneet mitään ongelmaa, päinvastoin. Ensimmäisessä kulmassa päätin suosista auttaa, toisessa vain pidätin liinasta ja se vaan meni kuin menikin sen itse. Rasiattoman kepin paikkaa en pimeässä edes erottanut ja se ilmaisi sen hienosti (niin kuin ilmaisi muutkin kepit sujuvasti ja paremmin kuin yleensä). Paremmin se tuon ajoi kuin omat jälkensä - mitä siitäkin sitten pitäisi päätellä. Joka tapauksessa käsittämättömän hieno pieni tyttö . Ihan sitä aitoa ja taattua Kipinää parhaimmillaan (ja näissä tilanteissa aina harmittaa, että sillä on niin harvoin mahdollisuus näyttää, mihin se kykenee).

Siihen loppuikin sitten Kipin ja Ruun vauvatreenit kertaheitosta. Varmasti oon tehnytkin hommasta joiltain osin liian matematiikkaa ja millimetrietenemistä, kun kyllähän koirat jäljestää osaa, mutta... Välillä taas tuntuu, että pakon edessä hoppuilen, niin kuin varmasti teen sitäkin, mutta mutta... Yritys on ollut tasapainoilla peltojälki- ja metsäjälkityylin välillä ja löytää joku sopiva kompromissi. Noh, sattumalta nyt mentiin näin ja edetään tämän mukaan ja katsotaan, mitä tulee. Kaipa näissä mokailuissakin aina joskus joku tarkoitus on takana.

Kun seuraavana päivänä vielä lähdin treenaamaan ja vasta kymmeniä kilometrejä ajettuani tajusin, että mulla ei ole  niitä treenattavia koiria mukana laisinkaan, iski pieni epäilys, mitä tuolla mun pääkopassani tapahtuu. Tuo jälkihäslinkikin olisi ihan mennyt - kyllähän noita sattuu - mutta miten ihmeessä kesti niin kauan siellä jäljellä tajuta, mikä juttu tässä nyt on ja miten ne jäljet oikeasti menikään. Jos kyse olis vaikka muutamien viikkojen univajeesta, riittäisi, että sen saa jossain vaiheessa nukuttua pois, mutta kyllähän sitä välillä miettii, onko vuosien ajan jatkunut tahti ihan oikeasti aiheuttanut jo jotain peruuttamattomia muutoksia aivoissa. Tai voisi kai niitä tulla ilman univajettakin. Vaan se lienee asia, jota on parempi olla isommin miettimättä. Pysyköön homma siis vain sillä tasolla, että välillä unohtuu ajatuksiinsa. Sellaiselle voin rauhassa näyttää kieltä ja takoa päätäni

(Koska kuvia ei ole nyt tullut otettua, niin laitetaan edes tällainen 'miten ihmeellinen onkaan nenä' -otos tältä viikkoa)

Episodin jälkeen otettiin sitten seuraavina treeneinä tenavien ensimmäiset kulmatreenit ja jos niitten perusteella jotain voi sanoa, niin sekä Kipillä että Ruulla kulmat meni paremmin kuin olisin olettanut. Kipin meni aikas hyvinkin. Oikeastaan ainoa, mikä häiritsee on, että sillä näyttäis (näin kovin vähäisen empiirisen materiaalin perusteella sanottuna tosin) olevan tapana nostaa pää ylös, kun jälki (suora) loppuu - se kyllä aika lailla pysähtyy ja se näyttäis siitä hyvin löytävän jatkon ja lähtevänkin sille ihan ok ja laskevan nenän silloin alas, mutta silti tuo vaivaa sen verran, että täytyy katsoa, keksisikö jotain keinoa, mitä tuohon voisi kokeilla. Katsotaan muutaman treenin jälkeen enempiä fiilksiä, eipä näiden perusteella oikein voi vielä ihmeempiä päätellä. Rasiatonta keppiä aloin myös ottaa mukaan (yleensä yhden eli sen keskimmäisen, kun kolme keppiä tuntuu olevan meidän vakimäärä ennen kuin päästään jälkiä pidentämään). Namejakin vähän vähentelin eli nyt mennään sellaista nami joka viidennellä - seitsemännellä askeleella (metsässä taas enemmän käytössä tuota harvempaa namitusta, mutta kulman jälkeisiä osia, happy endejä ja muita kyllä vahvistetaan puolestaan tiuhemmalla namituksella).

Cessiellä on ollut sellaisia kymmenen askeleen (ja metsässä jokunen himpun pidempikin - nurtsilla välillä lyhyempiä) tyhjiä pätkiä. Sille on myös päästy tekemään metsään ensimmäinen nelikeppinen jälki (jolla myös neljä kulmaa). Suunnitelma kokeiluksi seuraavalla jäljelläkin on jo valmiina, toivotaan että se ehditään tässä vielä hyvin tekemään, vaikka loppuviikko meneekin taas muissa merkeissä. Janaakin voisi ruveta treenaamaan ihan erillisina harjoituksina, kun meidän treenitahdilla janatreeniä ei kyllä muuten tule tarpeeksi. 

Muilta osin nyt alkaa olla sellainen leppoisa olo jäljestellä. Pahin paniikki hellitttää, kun edes jotain edistysaskeleita on saatu aikaiseksi. Leppoisia (joskin mielellään myös kuivahkoja) kelejä toivon siitä huolimatta vielä loppuvuodelle ihan muistakin kuin jälkisyistä. Eiköhän me jokusesta jäljestä joka tapauksessa päästä vielä nauttimaan.

Sitä kyllä sopii ihmetellä kuin mä oon minkä tahansa treenin jälkeen aina yltäpäätä kurassa. Eikä muut ees tolleen. Kai mulla on kurittomat koirat - tai sit me vaan eletään täysillä ja villin vapaasti. Helpommalla päästäkseen näin se kai täytyis ajatella, että elämän jälkiä nekin vaan on. Rakkauden, ilon ja riemun .

Tulevalle viikonlopulle on ohjelmaa enemmän kuin mitkään säännöt sallii. Täyteen buukattu viikonloppu tarkoittaisi samalla valvomista perjantaista sunnuntai-iltaan. Ennenhän mä näitä harrastin vakituiseen, kun ei mitään malta jättää tekemättä, mutta katsotaan kuin vanhan käy. Ensi viikolla sen sijaan vielä jotain jälkijuttua ennen reissua!