Lopputuloksena lähdettiin kuin lähdettiinkin ajelemaan sunnuntaita vasten yöllä Kerimäelle. Lauantaina johonkin aikaan huomasin kadottaneeni 2-kiloisen noutokapulan ja yhden motskaripatukan. Ei mitään uutta auringon alla; vuoden sisään olen kadottanut ainakin yhden pienemmän noutokapulan, hyvän kumitetun liinan, yhden nahkaremmin, jonkun motskaripatukan ja narupallon... ja mitähän muuta vielä. Kaikki treenikentälle unohtuneina. Niin tälläkin kertaa. Koska yleensä noita unohdettuja kamppeita ei ole löytynyt, en uskonut niin tälläkään kertaa käyvän, mutta päätin nyt kuitenkin tilanteen tarkistaa. Erityisesti 2-kiloisella kapulalla kun on ihan tunnearvoakin. Sen on isoisäni tehnyt aikoinaan Tossulle (muun arvon lisäksi miltei jo antiikkinenkin  siis). Yllätys olikin suuri ja positiivinen, kun tavarat edelleen Tampereen Niihaman kentältä löytyivät, vaikka olivat pari päivää jo siellä odotelleet. Joku oli ne jopa sateensuojaan nostanut (kiitos ystävällisille ihmisille!).  Johan tästä sen verran positiivinen mieli tuli, että päätettiin lähteä kisapaikallekin. Herätys 02.00, lähtö 03.30, perillä 08.30. Väsyneenä kuin mikä, jo automatkalla meinasi istualleen nukahtaa. Ihmeen hyvin koko päivän (08.30-16 ulkosalla) kuitenkin jaksoi.

Vaikka tulosta ei tullut, oli kisakokemus kuitenkin positiivinen. Jäljellä aloitettiin, neljä keppiä nousi ja vaikkei se riitä, niin jos niitä positiivisia asioita hakee, niin Onni kuitenkin ajoi jäljen kutakuinkin alusta loppuun. Janalla tuli kyllä ensimmäinen ihmetyksen aihe. Muuten ihan ok jana, mutta koira nostaa takajäljen, kutsun sen takaisin ja yritän lähettää toiseen suuntaan, eikä mitä, se vain lähtee uudelleen samaan suuntaan - ja vielä kolmannenkin kerran! Päättäväisesti takajäljelle! Eipä ole tuollaista koskaan tullut yhdenkään koiran kanssa vastaan. Aina ne ovat ensimmäisellä käännöllä oikeaan suuntaan lähteneet. Kun lopulta sain koiran oikeaan suuntaan lähtemään, ei isompia ongelmia ollut (nooh, paitsi ne pari puuttuvaa keppiä). Ensimmäinen keppi oli tosi pian jäljen alussa ja Onni kaiketi keräsi vähän aggreja tuosta väkisin kääntämisestä (ja väärässäolostaan, heh) ja keppiä luovuttaessaan oli vielä niin intona, että saatiin uran ensimmäinen jälkikepinluovutushaaverikin aikaiseksi sormeni jäädessä koiran hampaiden väliin. Sormi verta vuotaen jatkettiin ja toinen keppikin löytyi ja mitä mainioimman metsämaaston ja kärrytien ylityksen jälkeen jälki siirtyi korkeaa heinää kasvavalle hakkuuaukealle, jossa terävä kulmakin oli ja josta ei keppejä noussut (tiedä sitten olikokaan tuolla matkalla niitä, melko pitkä tuo osuus oli, mutta pitkän heinän alla paljon risua, joten olisi hyvin voinut sinne hukkuakin). Heti normaaliin metsämaastoon palattua jälleen yksi keppi, kolmas nostettu. Sen jälkeen jälleen pitempi kepitön pätkä, kulmia, vähän pöheikköisempää metsää sun muuta - ja kun ohjaajalta alkoi jo usko loppua, että voiko jälki näin pitkä ollakaan, niin keppi! Ympärillä kumilenkki (myöhemmin jäljentekijä kertoi kumilenkillisen olleen vitoskeppi). Huoh, jäljellä siis oltiin, ja vielä sitä riitti. Ihan ok sujuneen jäljestysetapin jälkeen rupesi autotie pilkottamaan ja vihdoin tultiin sille johtavan kärrypolunkin laitaan. Mitäs nyt, keppiä ei kuitenkaan tullut vastaan. Jäädäänkö tähän etsimään vai jatketaanko johonkin suuntaan... Vähän pitempi mietintätuokio tuossa kohtaa olisi ollut paikallaan, mutta kun keppiä ei näkynyt ja autoltakin oltiin vielä aika kaukana, niin ohjaaja teki olettamuksen, että jälki jatkuisi vielä tien suuntaisesti autolle päin. Väärin. Se olisi ylittänyt kärrypolun ja keppi olisi ollut ihan muutaman metrin päässä kärrypolun toisella puolen ennen autotietä. Lähdettiin kuitenkin sitä väärästä suunnasta etsimään ja palattiin vähän takaisinkin ja hiestä märkänä mentiin yliajalle, kun ei noilla neljällä mitään olisi tehnyt (tai olisi voinut, jos janalta olisi tullut täydet, mutta tiedossa jo oli, että niin ei käynyt). Päästiin siis alle kymmenen metrin päähän kutoskepistä, kun tuli hukka! Noh, näinkin voi käydä ja vaikka harmittaa, että koira jäljestää 1,5 km ihan hienosti ja jää sitten ilman loppupalkkaa, niin melkein ei riitä - eli treeniä, treeniä, pitempiä jälkiä ja kestävyyttä niin ohjaajalle kuin koirallekin.

Mieli oli kuitenkin ihan positiivinen, eikä kolmosen jäljen selvittäminen tunnu tämän jälkeen niin mahdottomalta ajatukselta, etteikö sitä kannattaisi ainakin yrittää. Esineruudussa vielä käytiin ja hyvä oli sekin kisatilanteessa kokeilla. Kaikki kolme esinettä ja täydet 30 pistettä, joten senkään osalta ei saavuttamattomissa olevan tuntuisia tavoitteita.  Toki täytyy sanoa, että itse jossain vaiheessa esineruutua lähinnä kirosin mielessäni, että ei voi olla totta, miten huonosti koira työskentelee ja lähti pari kertaa alueeltakin - eli varsin löysä arvostelu, mutta tuomarin mukaan tehokasta työskentelyä (aika kyllä riittikin ihan hyvin).

Tottista ei tehty, joten se on toki vielä arvoitus. Jonkun blogissa taisi olla puhetta harkkakisojen kaltaisen tilanteeseen pystyyn pistämisestä seuraavan Hauhon leirin yhteydessä ja  meillekin sellainen olisi enemmän kuin passeli. Näkisi missä mennään ja mitkä on ne isoimmat ongelmat tottiksessa ja voisi sitten juuri niihin lähteä neuvoja hakemaan. Minulla kun ei oikein taida olla siitä edes kattavaa käsitystä (ongelmakohtia kyllä tiedostan, mutta mikä on se pahin kokonaisuutta ajatellen).

Joten kuten selvittiin illalla parin mutkan kautta kotiinkin asti.  Jyväskylä-Tampere väli oli tosin pakko ottaa jo varsin rauhallisella ajovauhdilla, siinä määrin alkoi väsymys ja illan hämärtyminen painaa silmää (klo 02 herätyksen jälkeen vaatimattomat 850 km taas takana ulkona vietetyn päivän lisäksi) - ja viimeinen puolituntinen puolestaan alkoi olla heitättämisessään siinä rajalla, istuako ratissa vai ei. Kotona autosta noustessa ymmärsi konkreettisesti, mitä tarkoittaa kunnon väsymystilan vertaaminen alkoholin vaikutuksen alaisena olemiseen. Hyvä kun pystyi huojumatta kävelemään. Onneksi muut koirat olivat lenkitettyjä ja syötettyjä, joten pienten tervehtimisten jälkeen olin alle tunnin kuluttua kotiintulosta kaatuneena sänkyyn pää ja sydän jyskyttäen. Ja vain herätäkseni  kahden ja puolen tunnin kuluttua vastaanottamaan pikku tulokasta!

Sekin kuitenkin kannatti. Varhain torstaiaamuna olin lähettänyt äitini ja siskoni muutaman päivän lomalle Prahaan (olisihan tuo itsellekin maistunut, mutta tälle syksyä on pari muuta reissua varattuna, eikä pystynyt enemmäksi aikaa irrottautumaan) - ja nyt sunnuntain ja maanantain välisenä yönä he palasivat tällaisen otuksen kanssa:

Walk The Line Bar-Bar Beskydy vaikuttaa mitä mainioimmalta pikku tyttöseltä. Lisää kuvia löytyy täältä