Viime viikon loppupuoli vierähti joutuisaan kahden pennun lähtöä valmistellessa ja niihin valmistautuessa. Aikamoistahan se on, kun on pitkälti noiden tahtiin elänyt viimeiset pari-kolme kuukautta (silläpä tähän ei kovin usein pystyisikään). Nukahtanut ihanaan pennuntuoksuun (endorfiineja huoneilman täydeltä!), herännyt alkavaan temmellykseen, tökkäävään pikku kuonoon tai herätyskellon soitosta ylösponkaisevan pikkutassujen lauman syliin hyökkäämiseen. Päiväohjelma pyörinyt pitkälti noiden kehittymisen tahtiin ja jokaista seurataen. Vaan toisaalta alkavat olla sen ikäisiä, että riitojakin osalla tuppaa tulemaan - ja ennen kaikkea sitä helpompaa uusiin koteihin sopeutuminen tietysti on, mitä pikemmin se tapahtuu. Sen voimalla eron kestää - ja ennen kaikkea sen voimalla, että kodit on erinomaisia ja voi olla levollisin mielin, kun tietää, että pikkuisista pidetään hyvää huolta. Vaan helppoa se ei silti ole. Välillä tuntuu, että huolen määrä ylittää sietokyvyn ja jokaista lähtöä on itketty paljon, toisia enemmän etukäteen, toisia jälkikäteen. Hyvin on onneksi kaikilla sujunut. 

Ennen lähtöjä ehdittiin nauttia ulkoilusta aurinkoisessa säässä

 

Sininen poika

Oranssimusta tyttö

Onni on idoli

Hoitoon ehtivät tulla viikonlopuksi myös Kirppu ja Nea. Kirppu oli aivan vallattoman iloinen sisarusten pariin päästessään ja Nealla oli hauskaa pentuja leikittäessä. Edelleen ne sopivan tilaisuuden tullen käyvät tarkistamassa maitobaarin, josta ei toki enää evästä heru. Nea alkoikin (maidon puutteessa?) tarjoilla lapsilleen esisulatettuja aterioita, jaiks. Eli jos ruoan jälkeen oli yhdessä pentujen kanssa, oksensi ruoat pennuille - oli siis pidettävä ruoan jälkeen pari tuntia erillään, niin tuolta vältyttiin.

Kirpusta on kehkeytynyt pieni mammanpoika. Hurjan vikkelä, nokkela, toimelias ja kekseliäs se on (ja kovin osallistuva), vaan väsymyksen iskiessä menee myös mielellään Nean kainaloon  nukkumaan.

Autossa selvitti tiensä takaverkon raosta sisätiloihin.

Koirien kanssa se oli nyt hurjan reipas. Eipä se paljoa vaatinut, yksi pentupiiri käynti ja Bertan ja Otson moikkaus ilman muiden tukea ja pikkumies kävelee muiden yli. Tiedä sitten, kuinka kauan näillä eväin pärjätään, mutta tähän väliin ihan hyvin. Eipä muillakaan noita oman porukan ulkopuolisia koirakontakteja niin hurjasti ole - viikottainen pentupiiri (eli kerran enemmän kuin Kirpulla) ja kertaalleen yksittäin Taikan ja Sandran tapaaminen, vaan ihan ok:lta tilanne näyttää. Paljoa ei koirakonteja yleensä välttämättä tarvitsekaan olla, mutta jotain kuitenkin, että säilyy tuntuma kohdata vieraitakin koiria. Ohituksiin asti ei meillä vielä ole päästy, mutta ilmojen lauhduttua ja ulkoilujen pidentyessä viimeistään - sikäli mikäli joku pennuista täällä niin pitkään on (kyllä, edelleen elätän toivoa kotejen löytymisestä kaikille). Muutoinkin alkaa olla ongelma keksiä pennuille sellaisia uusia haasteita tarjoavia kokemuksia, helposti toteutettavat normijutut kun on nähty ja koettu. Vaan ehkä väen vähetessä jotain uuttakin toteutettavaa keksitään.

Lauantaina koitti fawnin tytön aika lähteä omaan kotiinsa. Jonkin aikaa etukäteen ehditiin tyttöä jo kutsuakin uudella kivalla nimellään Aida. Mustaan joukkoon Tuulesta Temmattu Aida muutti Hennan kaveriksi Varkauteen. Pieni nappisilmäinen raggariprinsessa jätti ison aukon jälkeensä ja toivomme, että siitä kehkeytyy mainio reipas kaveri.

Sunnuntaina lähenivät puolestaan vaaleanpunaisen tytön lähdön hetket. Muutamana yönä ennen lähtöjä juuri Aida ja vaaleanpunainen tyttö, uudelta kauniilta nimeltään Saga, hyödynsivät uutta sohville ja sänkyihin kiipeämistaitoaan ja kömpivät viereen nukkumaan. Saga aivan liki, Aidakin viereen, mutta ei ihan niin kiinni.

Herttainen Saga muutti Ranualle Sarin, Tomin, Miron ja MIskan sekä briardpoikien Figon ja Leon villikkoprinsessaksi.

Onnea yhteisille taipaleille ja kiitokset uusille ihanille kodeille!

Sagan luovutusta varten ajeltiin Ouluun. Päätettiin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja käydä katsomassa sijoitustyttö Teteä Oulussa ja samalla treffata Sagan uusi omistaja Sari Teten kotona Mariialla, vähän lähempänä Sagan uutta kotia. Koko kotona vielä oleva pentukaarti pääsi matkaan mukaan ja reissu neljän pennelin kanssa sujui mainiosti. Perillä koko poppoo pääsi moikkaamaan Teteä (sekä Hymyä) ja riekkumaan Mariialle reiluksi kolmeksi tunniksi ja aikamoisen kaaoksen viisikko saikin hetkessä aikaan (kiitos Mariia!). Jälleen tuttu kaava joka nurkan tutkimisineen, kaiken retuuttamisineen, pureskeluineen, ihmisten syliin ja huonekaluille hyppelyineen ja naskalihampaiden iskuin ihoon ja vaatteisiin. Sininen poika esitteli tulista temperamenttiaan oikein urakalla, mutta muutoin olo sujui sopuisasti, vaikkakin välillä vähän riehakkaan äänekkäästi. Jälleennäkeminen Teten kanssa oli iloinen, vielä muisti tyttö kasvattajansa. Sisarustenkin kanssa leikit sujuivat, vaikka pientä eroa huomasikin erilläänoloajan jo tuoneen. Sari saapui pentuvahti Pirjon kanssa paikalle ja hulinoinnin jälkeen saatettiin Saga matkaan. Kotiin päin lähdettiinkin sitten vain kolmen pennun kanssa. Kylläpä se tuntuu pieneltä määrältä vielä viikonlopun aikaan olleen kuuden jälkeen. Näiden kanssahan pärjäisi pitkäänkin - ellei painaisi huoli siitä, että pentujen kannalta kotien olisi hyvä löytyä mahdollisimman pian (toki itsellekin ero on sitä helpompi, mitä nopeammin se tapahtuu, mutta se on pieni huoli pentujen sopeutumisen rinnalla - tai totta puhuen koirat, ja erityisesti pennuthan sopeutuvat, mutta kai se siinäkin on oma mieli, joka pohtii liikaa, miltä niistä tuntuu).

Saga ja Sagan uusi punainen kaulapanta

Tete

 

Kotimatka Oulusta takaisin päin ei sujunutkaan niin miellyttävästi kuin menomatka. Syy ei ollut koirien, vaan auton lämmityslaite lakkasi toimimasta heti Oulusta lähtiessä! Parikymmentä astetta pakkasta, reilu 500 km matkaa kotiin, tulossa oleva pimeys ja lumipyry... Se ei kuulostanut hyvältä, mutta vielä ikävämmäksi se matkan edetessä osoittautui. Koirien ollessa matkassa mukana punnitsin kuitenkin järkevimmäksi vaihtoehdoksi hankkiutua mahdollisimman lähelle kotia mahdollsimman pian. Ruoka-, ulkoilu- ja nukkumistauot pudotettiin suunnitelmista ja posotettiin seitsemäntuntinen mahdollisimman katkeamattomasti kohti etelää - ajatuksena paitsi lyhentää hyytävässä pakkasessa paikallaan istumisaika minimiin, myös auton ovien aukominen ja kylmän sisään päästäminen mahdollisimman vähäiseksi. Yksi tankkaus ja pieni silmien lepuutustauko (pakastinlukemaisessa autossa ovia avaamatta...), muutoin ajeltiin katkeamatta kylmyydestä hyytyvillä varpailla ja sormilla. Kun puolimatkassa varpaat alkoivat olla tunnottomat, eivätkä kädetkään enää liikkuneet kovin sujuvasti ja muuta kroppaa värisytti jatkuva vilu, hengitys höyrysi, ohituskaistat oli lumesta tukossa, edessä vain pimeyttä ja pöllyävää lunta, oli huumori koetuksella. Vaan minkäpä muunkaan voimalla sitä olisi voinut kilometri kilometriltä ja etappi etapilta matkaa taittaa. Epätoivon hetki iski siinä vaiheessa, kun mieleeni iskostui ajatus, että kun pennut ovat niin hiljaa (onneksi sentään retkipatjoin ym. vuoratussa) takaluukussa, niin pakkaslukemissa ne ovat varmasti hyytyneet hypotermiaan ja perillä kaivan vähintäänkin puolielottomia pentuja autosta. Tämä kuva sieluni silmissä taitoin huolesta sairaana matkan loppuosuuden, joten perillä oli enemmän kuin helpotus, kun takaluukusta kaivamani pennut lähtivätkin iloissaan villisti porhaltelemaan (kunnon lepotauon jäljiltä!). Toisin kuin minä puolipaleltuneine ruumiinosineni.

Myös Keltsi saapui lomareissultaan kotiin. Ihana pieni iloinen hali-Keltsi. Hyvin oli poika reissustaan selvinnyt (Johannan blogin lomakuvia) vaikka vieraassa porukassa näkövammaisena matkasikin (Taika tosin oli Keltsille jo ennestään tuttu ja mieleinen kaveri ja turva, vaan hienosti oli sujunut Johannan ja Antinkin kanssa, eikä Sandrankaan osalta ongelmia). Ekstrahuomiota oli tarjolla pienelle halipulaiselle miehelle ja sai tuo vissiin olla vähän isompaa miestäkin kuin kotona porukan pohjimmaisena.

(Kuva Johanna Ranta)

Kotioloissahan Keltsistä ei huomaa oikeastaan mitään, se pärjää tutuissa paikoissa hyvin. Normaalista poikkeavasti auki olevat ovet saattavat joskus aiheuttaa törmäilyä, portaat ja hypyt (erityisesti alas meneminen) vaativat keskittymistä (syvyysnäkö lienee vielä muuta näköä ongelmallisempaa). Ihmisiä pikkuinen rakastaa - kuten meillä käyneet ovat huomanneet, sitä ei meinaa saada vieraiden luota hyvänäpitoa kerjäämästä pois ollenkaan - ja on kovin hellävarainen kaikkien kanssa. Tutuissa paikoissa sama välillä ongelmaksi asti, luottavaisesti Keltsi haluaisi vain painautua ihmisiä vasten. Sen sijaan jos uusia vieraita asioita tulee liikaa kerralla, jos sekä paikka, että ihmiset ovat uusia, vierasta hälinää, koiria tmv. ympärillä, menee hahmottaminen ilmeisesti vaikeaksi ja Keltsillä kestää sopeutua. Pääasiassahan olenkin tehnyt sen ratkaisun, että Keltsille riittää kotioloissa ja tutuissa paikoissa liikkuminen - tarvittaessa se toivottavasti turvaa minuun niin, että pärjää oudommissakin tilanteissa, vaikkei niitä aktiivisesti (tai oikeastaan juuri ollenkaan) harjoitellakaan.

(Kuva Johanna Ranta)

Muilta osin on ollut kiva taas kuulla paitsi Nean myös Momon pentujen kuulumisia (kiitos!). Kokonaisuutena ei voi olla kuin tyytyväinen myös Momon poikakaartiin. Ipanoitahan nuo vielä ovat, mutta ainakin tällä hetkellä kivanoloisia, omistajat tyytyväisiä ja asiat tuntuvat sujuvan mainiosti (muutaman adhd pojan aiheuttamia tuhoja toki lukuunottamatta). Aika näyttää, mitä niistä kasvaa - toivottavasti ainakin jokunen jaksaa pysyä harrastuksissakin mukana, uskoisin ainesta löytyvän (leirille ainakin on jokunen tulossa, kivaa!).