Näin talvisen kauniina pressanvaalipäivän aamuna voisi kai yrittää jonkinlaisen blogipäivityksenkin saada aikaiseksi.

Sillä kaunistahan ulkona on. Ollut jo viikkoja. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka kuinka olin päättänyt vihata tätä talvea. En siitä edelleenkään nauti ja kyllähän se lumeton, lämpimämpi aika kummasti helpottaisi elämää, mutta vanhaan talven lapseen ei voi olla vaikuttamatta tuo kauneus, rauha ja hiljaisuus. Ehkä tästä siis sittenkin selvitään.

Niin pitkälle en ole päässyt, että olisin juurikaan kuvia ottanut. Piikin kanssa ulkoillessa sentään napsaisin pari viikkoa sitten jokusen kuvan, joten niillä mennään. Yleensä siellä vaan pyryttää lisää ja lisää lunta (vaikka sitä on jo kauan ollut enemmän kuin tarpeeksi - kuvittelisin, että kenen tahansa tarpeisiin) ja silloin ei valo riitä - jos taas aurinko paistaa, on myös pakkasta liikaa, eikä energiataso riitä sormien palelluttamiseen valokuvaten.

Arjen iloista voisi mainita ainakin uuden kodin löytymisen kasvattipoika Tenulle. Se kävi kovin nopsaan ja kivuttomasti, vaikkakin vielä jännätään lopullista toteutumista. Peukut on tiiviisti pystyssä ja toivotaan, että kaikki menee hyvin paitsi Tenun itsensä, myös uuden ja vanhankin perheen osalta. Koko T-pentue on mulle edelleen jotenkin sellasia vauveleita, että sydäntä kylmää ajatella niitä isossa maailmassa.

Vaikkakin jo ohi mennyt, niin iloisesti sujui myös vuoden vaihtuminen. Ainakin siinä mielessä, että Kipi & Ruu ei tuntuneet reagoivan paukkeeseen millään lailla. Pahimpaan rytäkkään meillä ei toki ole mitään tarvetta mennäkään, mutta kaupungissa kuitenkin oltiin loppuilta. Ei Keltsi ja Cessiekään näyttäneet paukkeesta olevan millänsäkään. Keltsin kanssa tosin satuttiin olemaan juuri alkuillasta vielä kotona ulkoilemassa, kun naapurissa ammuttiin ensimmäiset raketit varsin läheltä (ennen kuutta tottakai, argh) - ensimmäisestä hätkähti ja jäi ihmeissään kuuntelemaan, mutta seuraavat ei aiheuttaneet enää minkäänlaista reaktiota, vaikka ihan tontinrajaa mentiin. O-jengihän ei ole koskaan korvaansa lotkauttanut paukkeelle. Bertta sen sijaan tuntui tänä vuonna tulevan mielellään sisälle paukkeen aikaan, vaikkei siitä ulkona mitään suurta reaktiota huomannutkaan (yleensä se vaan jää kaivelemaan omiin touhuihinsa, mutta nyt se tuli mielellään heti muiden mukana oven taakse). Ilmeisesti ikä hiukan vaikuttaa, sillä ei Piikkikään alkuillasta tuntunut paukkeesta nauttivan, vaikkei siitä sinällään ihmeitä huomannutkaan ja loppuillan kovimman paukkeen aikaan vetelivät tyytyväisinä sikeitä.

Vähäisimpänä ilona ei kai voine mainita sitä, että Piikin tulehdusarvo oli tämän viikon kontrollissa alhaisin sitten marraskuun alun (eli sen, kun sen kohollaan olo huomattiin). Noin puolet siitä, mitä se on enimmillään ollut. Kaukana se on silti normaalista, mutta... jos en tietäisi, niin sanoisin sen olevan, jos ei nyt ihan elämänsä, niin ainakin vanhuutensa, parhaassa kunnossa. Muut testatut arvothan sillä on ihan priimaa (myös maksat ja muut, vaikka on viimeiset kolme kuukautta kokeiltu jos jonkinlaista lääkettä).

Oodi on kuin pieni pentu, mielestäni sutjakkaammassa kunnossa kuin viime talvena, Bertta kulkee muiden mukana samaan tahtiin, Onni ja Otso on mielestäni samanlaisia ristoreippaita kuin ennenkin (vaikka Onnilla nyt toista talvea tuleekin joku ikävä lumensyömistapa - ja kuvittelen myös sen jalan vanhojen vammojen vaivaavan pakkasilla enemmän). Ilojahan ne on nekin, vaikka varsinkin tuon vanhan kaartin takia soisin lumen pysyvän vähän maltillisemmissa määrissä. Mä tykkään katsella, kun koirat iloittelee ja spurttailee ulkoillessa, humputtelee menemään hajujen ja muiden perässä ja vaikka nuo vanhemmatkin tuolla hangessa laukkailevat ja iloissaan touhuilevat, niin kyllä se alkumatkan jälkeen monesti menee vain sellaiseksi etenemiseksi vailla kovin suuria irroitteluja. No, lähinnä kahden vanhimman osalta umpihangessa, mutta kuitenkin. Meillä kun joka lenkki tuntuu nyt olevan umpihankilenkki. Lunta tulee joka päivä lisää ja lisää ja meillähän ei mitään teitä ole, mitä pitkin lenkkeiltäisiin, vaan pelloilla ja metsässä mennään. Polut on ummessa ja varsinkin pelloilla lunta pakkautuu paikoin oikein kunnolla. Enhän mä sillä tavalla osaa tuota O-jengiä vanhoina pitääkään (ja kovin lyhythän se olisikin koiran aktiivivuosien aika, jos nuo jo ikäloppuja olisi - liian lyhythän se on toki joka tapauksessa, siitä ei mihinkään pääse). Ei voi kuin koputtaa puuta moneen kertaan aina jotain positiivista sanoessaan (*kop, kop*).

Välillä en voi olla miettimättä sitäkään, miten ihmeessä mulle on siunaantunut noin monta noin loistavaa tyyppiä koiriksi. Vanha viisikko nyt on ihan oma lukunsa - kuinka rakkaita ja hienoja voikaan koirat edes olla - mutta Sepe Susi, Keltsi ja Kipi & Ruu... Cessiestä oon toki aina ajatellut, että aarre se on koiraksi ja Keltsi on niin ainutlaatuisen rakastettava ja hauska persoona, että tuskin sellaista tulee toista kertaa elämässä vastaan. Vaikka Kipi ja Ruu on puolestaan jääneet kovin vähälle, niin ne on molemmat sellaisia hyvänmielen koiria. Kipinä ihan vaan olemalla oma itsensä. Vipinä-Kipinä, miniatyyrityttö, joka on edelleen vaan ihan niin kuin olisi pentu käsissä, niin ulkonäöltään kuin olemukseltaan. Kaikkien muiden kanssa voisin kuvitella asuvani kaupungissa, kunhan päästäisiin tarpeeksi ulkoilemaan vapaanakin, mutta Kipinän kanssa se vaatisi kyllä erikoisjärjestelyjä. Ei tuolla energiamäärällä, touhukkuudella ja liikkumisen riemulla varustettua koiraa vain voisi kahlita. Ja se vähä, mitä sen kanssa on treenattu... sieltä niin näkyy alta se kaikki, minkä näin siinä pikkupentuna, pienessa primusmaisterissani - se on sikäli kovin kiitollinen treenattava, kun vain olisi tullut tehtyä sen kanssa enemmän. Ja kuljettua enemmän. Häiriöherkkähän se on ja jos en treenaamisen osalta saa ryhdistäydyttyä (nytkään ei ole toki tehty yhtään mitään), niin tuskin saankaan koskaan selville, kuinka paljon tuossa on ihan treenaamattomuutta ja tottumattomuutta. Luojan lykky, että molemmat sisarukset on muiden koirien kanssa kovin sosiaalisia ja muutenkin vähän tuollaisia hyväntahtoisia hömppiä (vaikka niistä terävyyttä ja asioihin reagoivuutta löytyykin). Käsissähän ne ei juur ole; kuinka mulla voikaan kaikkien näiden vuosien jälkeen olla tuollainen hömppäkaksikko . Enkä mä edes osaa olla niille vihainen, oikein mistään. Vaan silti: älä koskaan ikinä muutu! Jotenkin näen Kipinässä edelleen myös jotain samaa kuin Onnissa: sellanen pieni ja ponteva, aina valmis partiolainen ja lisäksi taipumus lähteä mielellään haastamaan ihmistä. Ominaisuus josta itse pidän ja on jännä, että sitä Kipinässäkin on, vaikka siinä ei sillä tapaa ole kuitenkaan dominanssia, ainakaan muiden koirien kanssa ja ainakaan omassa laumassa. Toki sekin huomaa, jos joku on selkästi sellainen, joka antaa nujuuttaa ja käyttääkin harvinaista tilaisuutta hyväkseen. Kipinässä on tietysti sitten myös sellaista pientä epävarmuutta, jota Onnissa ei ole koskaan näkynyt. Ruu puolestaan muistaa aina ohimennessään käydä muistuttamassa, että kannattaa olla hyvällä tuulella. Luulen, että se on ihan sen elämäntehtävä ja se oikeasti käy huikkailemassa niin . Eikä sen Hessu Hopo olemuksen lähellä voi ollakaan huvittumatta. Lisäksi se on aivan mahdoton pusupoika. Onni, Otso ja Piikki ei ole oikastaan koskaan juuri pusutelleet (vaikka Otsokin on muuten sellainen kainalossa viihtyvä ja seurallinen, Piikki puolestaan on vasta vanhemmiten alkanut kerjäämään enemmän rapsutuksia, Onni taas on aina hupsuloinut maharapsutuksia villillä tavallaan, mutta alkanut vasta viime aikoina sitten pentuaikojen tulemaan muuten viereen nukkumaan ym - Onnilta onkin vuosien varrella oppinut arvostamaan suurena hellyydenosoituksena käsisuudelmaa , pientä kädenselän lipaisua (ja joskus viime aikoina jopa pientä nuolaisua nenästä)). Ruu hukuttaakin sitten niiden edestä pusuihin.

Helpottaisi varmasti elämää, jos se ei olisi niin kovin levällään vähintään kolmessa eri osoitteessa. Ja säästyisi aikaa. Vaan näillä mennään ja jouluna tuo vissiin taas oikein kulminoitui, kun aatonaattona ehdin yövuorojen välillä nukkua kokonaiset 45 minuuttia, aattona 2 x 30 minuuttia ja joulupäivänä taisinkin sitten olla oikein virkeänä... Noh, joulunpyhien aikaan sain myös yhden parhaista lahjoista eli nukuttua kahdeksan tunnin yöunet. Jou! Ei sillä, että yksi yö autuutta toisi, edelleen heräsin silmät verestäen (noh, työterveyslääkärin mukaan mun univelkojen korjaamisen kohdalla puhutaan pikemmin kuukausista kuin viikoista, joten turha kai muuta yhdestä yöstä odottaakaan), mutta täytyy siihen taas useammin pyrkiä. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin nukkua vuorokaudet ympäri (eikä sellainen pieni talviunipätkä yhtään huono ajatus olisikaan, voiskohan sitä sitten herätä kevään tullen kovin ahkerana jälkitreenikauteen...) , tarvitsisin vaikka kuinka pitkät yöunet ja voisin nukahtaa istualleni heti tilaisuuden tullen. Oon kuitenkin vissiin niin tottunut elämään päänsäryn ja tokkuraisen olon kanssa, että se taitaa olla ollut jo vuodet mun normiolotilani - ehkä mua ei enää muunlaisena tunnistaisikaan . Koiratkin, ikävä kyllä, tuntuu sisäistäneen sellaisen rytmin, että aina vähintään parin-kolmen tunnin päästä herätään ulkoilemaan tai jotain ja käyvät siinä vaiheessa jo kovin levottomiksi, kun ei viime vuosina juur sen pidempiä uniaikoja oo putkeen ollut. Noh, onni onnettomuudessa oon tällä hetkellä sairaslomalla, joten nyt mä sen teen ja nukun. Edes vähän enemmän.

Ja vaikka alkuun erehdyin ihan vähän tykkäämään talvesta , niin mitään positiivisia kommentteja siitä en kuuntele keneltäkään, joka ei joudu ajelemaan auraamattomia pikkuteitä milloin mihinkin kummalliseen vuorokaudenaikaan. Enkä keneltäkään jonka lämmityskuluihin talvi ei vaikuta järkyttävän paljon - tai joka ei joudu palelemaan sisällä (samoin kuin en kuuntele helteitten ylistystä kesällä keneltäkään, jolla on sisätiloissa ilmastointi). En keneltäkään, joka ei joudu tekemään joka ikistä lenkkiä syvässä hangessa auraamattomilla väylillä - ja pienenkin ennen töihin tai muille asioille lähtöä tehdyn piipahduksen jälkeen lähtemään joko puntit ja kengät märkinä tai vaihtamaan vaatteet. Enkä erityisesti keneltäkään, jonka koirat ei juokse tuhatta kertaa päivässä ulos ja sisään ja tuo miljoonaa kiloa lunta ja vettä lattioille, kun ei ole erillistä kuivatustilaa lumisille koirille (eikä niitä joka kerran jälkeen vaan voi sulatellakaan missään suihkussa koko jengiä). Sen lisäksi lenkkireitit on supistuneet minimiin, kun syrjemmällä kaikki metsäautotiet on tietenkin talvisin auraamatta, eikä pääse lähellekään mitään vakipaikkoja - ja kaupungissa puolestaan on hiihtolatuja parhaissa paikoissa. Nih  .

© Ninni Aalto

Vaalipäivän kunniaksi vielä tällainen . Itselle varsin helppo päätös, kenelle antaa ääni, kun omaan arvomaailmaan sopivimmat ehdokkaat on Haavisto ja Lipponen, eikä Lipposella valitettavasti näytä galluppien valossa olevan mahdollisuuksia. Vaan olisihan se melko koomista, jos presidenttinä olisi Soini tai Väyrynen... Menkäähän siis kipin kapin äänestämään, jos ette vielä ole käyneet!

JK. Fb:ssa oon edelleen jaksanut käydä kovin harvakseltaan - tai ylipäätään koneella tai sähköpostilla - ja kun puhelinkin on ollut rikki taas hyvän aikaa ja mennään lainapuhelimella se mikä mennään, niin aika lailla oon pihalla kaikesta. Jopa enemmän kuin normaalisti ;D. Kasvattien kuulumiset ja muut kyllä käyn kurkkimassa ja joskus matkalle osuu muutakin, mutta ei siis pidä pahastua, eikä ihmetellä!