Edellistä otsikkoa mukaillen voisi jatkaa "Huh, mikä reissu!" - mutta hengissä selvittiin taas kerran. Kommelluksitta ei siis selvitty, mutta onneksi ne suurimmaksi osaksi lähinnä huvittavat. Kaikki taisi alkaa siitä, että olimme lentokentällä noin tuntia ennen koneen lähtöä (eli ihan ajoissa, joskaan ei isommin mitään luppoaikaa) ja lähtöselvityksessä kävi ilmi, että passini on vanhentunut! No, hätä ei ole tämännäköinen, eihän EU-alueella passia enää tarvitakaan, joten ajokortti kehiin. Vaan vanhanmallinen ajokorttipa ei enää kelvannutkaan viralliseksi henkilötodistukseksi, vaan olisi pitänyt olla uudenmallinen... Sen tiedon jälkeen menikin juoksuksi ympäri lentokenttäaluetta. Passikuvaan alakertaan. Ulos ja alueen toiselle laidalle poliisilaitokselle pikapassia hakemaan. Tunneilta tuntuvia minuutteja laskien palveluakin vihdoin ja viimein  heltisi ja papatuksen (ja oman hervottoman huvittuneisuuden) saattelemana myös viiden päivän passi. Portaat alas, ulos ja juosten lentokenttäalueen halki taas lähtöselvitykseen ja ihmeen kaupalla jopa koneeseen asti ehti koko neljän hengen poppoo! 100 euroa köyhempänä (pari kymppiä valokuvista ja 80 euroa moisesta hetkellisestä passista) pääsin kuin pääsinkin siis matkaan.

Noh, taisi sitä ennenkin jo jotain pientä olla. Kuten se, että motarilla kohti lentokenttää kuvittelin kellon olevan tuntia enemmän kuin se oli ja talla pohjassa rystyset valkoisina painatin täysillä menemään hurjaa vauhtia. Tai se, että Hyvinkään ABC:lle syömään pysähtyessämme huomasin pakoputken pitävän vaimeaa ääntä (onneksi sentään vain vaimeaa! pitäisi olla jo tähän päivään mennessä oppinut, että omalla autolla ei lähdetä minnekään - bussi on luotettava, vie yleensä paremmissa ajoin perille ja tulee loppu viimein edullisemmaksi, saattaa jopa säästää hermojakin; onneksi tällä kertaa oltiin sentään kotimaassa, niin ei tarvinnut ajaa tuhansia kilometrejä ennen huoltoon pääsyä, kuunnellen vain hermoheikkona kun vika pahenee ja pahenee ja saa lisää tuhoa aikaan). Jo koneessa taisin mainita jotain siitä, että kun matkan alku meni näin sujuvasti, niin mitä mahtaakaan seurata... Noh, kuten olettaa saattaa seuraava ongelmakohta tulikin vastaan heti autonvuokraamolla koneesta noustuamme. Varaamaamme autoa emme koskaan saaneet lunastettua ja siitä ja surkean asiantuntemattomasta palvelusta suivaantuneina siirryimmekin viereiselle autovuokraamotiskille, josta hyvän palvelun kera auton viimein saimme (tosin liki kolme kertaa kalliimman kuin alkuperäinen, mutta sehän ei tässä vaiheessa tuntunut enää missään). Ei tämäkään loppuviimein ihan ongelmitta sujunut (meille vuokrattu auto valutti ties mitä nestettä parkkihalliin ja vaihdettiin taas uuteen...), mutta ei näistä sen enempää, sillä niitä tuntui riittävän reissun alusta loppuun - ja viimeistään lopussa huvittuneisuus alkoikin olla jo sitä tasoa, että mikään (edes se, että yllättäen miltei myöhästyimme myös paluulennolta) ei voinut kuin naurattaa.

Niin, reissusta sinä viime blogikirjoituksessa mainittuna odotettuna lepohetkenä. Noh, edeltävään viikkoon verrattuna lepoa kyllä tuli - ja kotioloihin verrattuna ylipäätään. Varsinaiseksi univelan poistamiseksi ei nukuttuja kolmea tuntia per yö voine kuitenkaan sanoa. Kyllä reissut aina jossain muussa muodossa kuitenkin virkistävät. Jos ei muuta niin ajatuksia antaen (ja kyllä tähän reissuun sisältyneen naurun määrän on jo ikääkin pidennettävä).

Koirat. Ne olivat kauniita kuten aina (jos toki mukaan mahtuu aina monenlaista menijää, eikä meidän Suomessa omiamme edelleenkään hävetä tarvitse). Mitään ihan erityisen sykähdyttävää uutta ei kuitenkaan tullut vastaan. "Parhaat" koiratkaan ei aina sijoittuneet sinne kärkeen - ja kai sitä on niin idealistinen, että joitain asioita jää aina ihmettelemään. Mutta eipä nuo sijoitukset tai sijoittuneet se pääasia tapahtumassa olekaan. Toki myönnettävä on myös, että ison osan omasta huomiostani veivät muun muassa ringikoirat, enkä kaikkea muuta niin aktiivisesti seurannutkaan. Ringikehän laidalla jotain sykähdyttävää kokikin - briard hommissa kun on aina sykähdyttävä. Päällimmäisenä reissusta oikeastaan jäi käteen se, että tunne ja käsitys siitä, minkälaista koiratyyppiä mistäkin suunnalta löytyy vahvistui jälleen. Vaikka toisaalta tietyllä tapaa aina pettyy, että mitään ihmeellisen loistavaa ei löydy mistään uudelta suunnalta, niin toisaalta tulee kuitenkin edes tietynlainen helpotuksen tunne siitä, että sitä koiratyyppiä tai -olemusta, joitain ominaisuuksia, mitä itse hakee löytyy sieltä, mistä on olettanutkin sitä löytyvän.

Huonolaatuisia minikameralla napattuja videonpätkiä on ring-kehästä. Siinä määrin huonolaatuisia, että en viitsi niitä julkisesti esille laittaa. Katsotaan oppisinko joskus  pahimpia  heilumisia ja pilvien kuvailuja  leikkaamaan pois. Nyt en osaa tehdä niille mittään. Kuvia toivottavasti saan kamerasta  purettua jossain vaiheessa  (joskin niissä puolestaan on se ongelma, että kun yrittää kuvata toiselle kädellä videota ja toisella ottaa kuvia, ei tulos ole laadukkain mahdollinen... ja se putkikin jäi ennen reissua ostamatta, joten kameran zuumauskykykään ei oikein riittänyt). Jotain tunnelmaa ehkä kuitenkin tallentui.

Vaikka muut kommellukset skippaankin, niin mainittava on vielä reissun henkeen sopivasta illalllisestamme ravintolassa Bloisissa. Tilasimme talon hienon erikoisuuden, kampasimpukoita "Coquille Saint-Jacques". Annos näytti jo pöytään tuotaessa erikoiselta, mutta vielä tuossa vaiheessa siihen yritti suhtautua positiivisesti ja maistaa mielenkiinnolla. Vaan eihän se alas mennyt. Yhdeltäkään kolmesta saman annoksen tilanneesta. Liekö sitten johtunut valmistustavasta vai jostain muusta, mutta edes minä suurena merenelävien ja äyriäisten ystävänä en kohteliaaksi katsottavaa määrää saanut alas. Siinä sitten nieleskelimme loukkaantuneen ravintolahenkilökunnan edessä, kun emme heidän arvostettua herkkuaan kyenneet kuin maistamaan. Niin paljon kuin Ranskasta tykkäänkin, niin hyvän ruoan ystävänäkään en ranskalaisen keittiön kulinaristisista elämyksistä ole ihan aina vakuuttunut. Hyvää ruokaakin tulee toki vastaan, mutta myös näitä erikoisempia makuelämyksiä (vaikkakin tämä oli ensimmäinen kerta, kun ruokaa en todellakaan alas saanut).

Nyt vielä muistiin uuden passin (tai edes sen uudenmallisen ajokortin) hakeminen, niin ollaan valmiita  seuraavaan reissuun! Periksi ei anneta, vaan etsintä jatkuu. Joskus jostain tulee varmasti vielä vastaan jotain, jonka olemassaolosta en ole ollut tietoinen ja jonka vuoksi tämä kaikki kannattaa. Vähempään en halua tyytyä, joten etsin kunnes löydän sen.

Kotimaassa Walk The Line on saanut nimekseen Kii (oikein kuvaavaa!) ja on kotiutunut pohjoiseen mainiosti. Päällimmäisin asia, josta olin huolestunut treenikenttäkäyttäytymisen jälkeen eli vieraat ihmiset on otettu vastaan samaan tapaan kuin meilläkin ollessa muissa tilanteissa eli rauhallisen ystävällisesti. Kovin olemme tyytyväisiä Kiin uuteen kotiin ja harrastusinnokkuuteen ja toivomme kaiken jatkuvan yhtä lupaavasti.

Siinä määrin ihastuin Kiihin ja siinä määrin pientä vieruskaveria on ollut ikävä, että omaa mieltä on kovasti  kaihertanut vielä kasvattajalla oleva Kiin veli. Se, jota  kasvattaja kehui jo viisiviikkoisena luonteeltaan pentueen parhaaksi (Kii valittiin seitsemän nartun joukosta puhtaasti luonteen perusteella, kaksi oli mukana loppusuoralla,  Kii kuitenkin se jota kasvattaja jo ihan ensimmäisenä mietti - uroksia puolestaan kolme), se joka voisi osallistua ipoon, jos sillä olisi hampaat (hymiöt edelleen pannassa). Pojalle ei ole löytynyt tarpeeksi osaavaa kotia ja se on jatkanut kehitystään lupaavasti. Ihan hilkulla on ollut muutamaankin kertaan, että olen pyytänyt kasvattajaa laittamaan sen tulemaan, mutta järki on (vielä) voittanut. Olisihan tuollainen pieni harrastuskaveri ihan paikallaan.... Ja sitten kuitenkaan se aika ei vaan riitä. Ei ainakaan siihen, että saisi pennusta sellaisen kuin haluaa. Ei vaikka kuinka yrittää itselleen asiaa parhain päin selitellä (onhan sitä kai oikeasti tullut haalittua ihan liikaa tekemistä - maailmassa on kait sitten työn ja harrasteiden ja kaiken pakollisen lisäksi niin paljon kaikkea mitä tahtoo tehdä ja nähdä ja kokea ja oppia ja - että nukkumisellekaan ei enää ole tilaa, vaan on unirytmikin tullut sotkettua totaalisesti). Sitä luopumisentuskaakaan en tahdo taas yhden koiran kohdalla lisää kokea. Ja ne toivottavasti tulevat pentueetkin...  miten se aika ainakaan silloin keskenkasvuiselle riittäisi. Joten ei. Ei auta kuin hokea itselleen ei.

Treenien osalta pitää mainita, että Otso on viime aikoina ollut tosi intoa täynnä. Harmittaa, että kisoja ei enää tälle syksylle ole. Avo-tokojakin katselin, mutta täynnä oli niissäkin kaikki tai sitten ilmoittautumisaika päässyt loppumaan ennen kuin mattimyöhänen ennätti edes ajatella. Tulisi järjestelmällisemmin treenailtua, kun olisi joku tavoite - menisikö se treenailuilokin tosin sitten sitä myötä. .. ei kai. Eli harmistus, mutta nyt sit vaan treenaillaan rennosti.