Lähipäivinä taitaa olla - käyttäjästä riippuen - aika venyvä käsite (viitaten edelliseen blogikirjoitukseen). Mutta kun ei vaan aika riitä kaikkeen, mitä tahtois. Noh, Johanna on ollut reissussa, joten eipä kuvia kauhiasti olisi ehtinyt kaivatakaan. Nyt kuitenkin edes aloitetaan kuvasadon setviminen ja purkaminen, ettei kerry ihan kaikki tuonne koneen ja kameran nurkkiin ja uumeniin.

Mihin liittyen täytyy todeta vielä tuohon kuvahaasteeseenkin, että muisti ja arkistointi ei ole kauhian tehokasta eikä järjestelmällistä. Kuvahan taitaa tokikin olla kuukautta myöhemmin, syyskuun loppupuolella -07, otettu. Kävimme Aian ja Piian kanssa Kirkkonummella treffaamassa Mellaa ensimmäistä kertaa Suomeen tulon jälkeen (onhan nuo penikat kuvissa toki isomman näköisiäkin kuin luovutusikäiset). Kuvaajastakaan ei muistikuvaa (itse sitä tuskin olen ottanut...). Annalla & Pia.P.:lla taisi tuolloin olla kamerat mukana.

Viime viikolla Koko kotiutui alkuviikosta ja otsikon aihepiirin mukaisesti Taikalta puolestaan otettiin tiistaina proge numero 2. Tulos 2.0. Torstaina proge numero 3, tulos 5,9. Siinä määrin oli jo koholla, että lauantaiksi sovittiin ajelu Mäntsälään heti aamutuimaan - muualla kun ei viikonlopun aikaan saa tuloksia. Näytettä otettaessa eläinlääkäri tuumasi, että oikea ajankohta saattaisi huonossa lykyssä osua huomiselle (sunnuntaille), mutta toivotaan, ettei jouduta pyhätöihin, vaan menisi maanantaihin asti. Itsellä oli - Taikan ja poikien käytöksen perusteella - sellainen kutina, että nyt taidetaan olla jo aika korkeissa lukemissa, joten kotiin ajamisen sijaan jäin kuitenkin odottelemaan puolilta päivin saatavaa progetulosta Mäntsälän seudulle. Ja niinhän siinä kävi, että eläinlääkäriasemalta soitettiin jo ennen puolta päivää, että tulos on yli 20, pääsisimmekö heti sulkemisajan jälkeen ylimääräisinä paikalle. Pääsimmehän me. Siemennys sujui ok ja oli kaikkinensa ihan mielenkiintoinen ja ainakin tähän asti onnistunut kokemus. Eikun kotimatkalle toiveikkain mielin. (Ja kaikki tämä kahden yövuoron välissä - vihreän teen ja EdGreenin voimalla: töissä vihreää teetä ja ajomatkan virkistykseksi Ediä (aiemmin täysin kahvia/teetä ym. juomattomana olen joutunut taipumaan ja kofeiinituotteisiin tutustumaan, ei näemmä vanha jaksa näitä useamman vuorokauden putkeen valvomisia enää muuten). Nyt on kyllä sormet ja varpaat niin tiukasti pystyssä ja ristissä ja vaikka mitä pienille picardiileille.



 

Tässä vaiheessa oli jo pakko mennä apuun ja naamanpuhdistuspuuhiin...

 

 


Koko lähti tosiaan alkuviikosta kotiin - ja koko jengi huokaistiin helpotuksesta (vaikka samalla ikävästäkin). Ihana ihana koira se on, mutta kyllä vaan on tuommoisen penikan (Koko passaa pennusta edelleen mainiosti) kanssa rankkaa. Ihan eri tavalla kuin vaikka Taikan ollessa lauman lisänä. Eli eipä taida tulla meille pentua vielä vähään aikaan. Ehkä jos olisi mahdollisuus ja halua ainoastaan käydä töissä ja touhuta koirien kanssa - ja siinäkin olisi toinen (eli siis se ensimmäinen) oikeastaan liikaa. Mutta ei, kyllä sitä kuitenkin tars aikaa riittää kaikenmoiseen muuhunkin. Ja jos harrastaa tahtoo (ja tahtoisi enemmänkin) niin käyhän siinä vähän tuohon tapaan kuin noiden omien kanssa, että aika jaettuna viidelle (tai kahdeksalle) tarkoittaa myös tavoitteiden siirtymistä myöhemmälle iälle (sen minkä jollekin ainokaiselle ehtii opettaa vuoden ikään mennessä, yhdelle viidestä viiden vuoden tai yhdelle kahdeksasta kahdeksan vuoden ikään mennessä?). Kun lisätään yhtälöön laiskuuteen taipuvainen kausittain treenaava ohjaaja saadaan vertailusta vielä paremmin totuuden kertova.

Yleensä taidan yrittää noudatella sitä "kellä onni on, se onnen kätkeköön" (tämän voi valinnan mukaan kirjoittaa isolla tai pienellä alkukirjaimella) tai "kellä aarre on, se aarteen kätkeköön" periaatetta, mutta salittakoon nyt pieni "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" -osio. Nyt on taas ollut kaksi niin ilahduttavaa hoitokoiraa kyläilemässä. Kokoon palatakseni se oli edelleen sama mainio tyttö kuin aikaisemminkin. Ihan valloittava. Loistavat sosiaaliset taidot paitsi ihmisten myös muiden koirien kanssa - tämä tuli todistettua paitsi oman porukan ja tuttujen koirien kanssa myös viime sunnuntaisissa briardtreeneissä, joissa nuorimmaiset pääsivät treenien päätteeksi kirmaamaan. Ei sano takaisin, vaikka joku ärähtäisi. Ei kuitenkaan ala pelkäämään, vaan pyytää leikkimään uudelleen ja uudelleen (ja uudelleen ja uudelleen). Jos toinen pelkää, osaa tekeytyä pieneksi ja vaarattomaksi. Vilkas, eläväinen, reipas tyttö. Syttyi saalistamaan ja taistelemaan heti kun lelua vilautti. Vastusti. Palautti uudelleen taisteltavaksi. Leikkimiseen voisin toki toivoa vähän jotain lisääkin, sitä oikein tulisuutta ja intensiivisyyttä - sitä, että se voittaisi kaikki häiriötkin. Mutta toisaalta huomioon on otettava myös vietin virpomisen, nostattamisen ja vahvistamisen tähän astinen määrä (tai määrättömyys)... Ei siitä mihinkään pääse, että siinä on paljon niitä ominaisuuksia, joita haen koirasta. Ainakin tällä hetkellä on. Katsotaan nyt mihin suuntaan se kehittyy.
  

Koko poseeraa

 

Bertasta (ponnaripäinen) on erityisen kivaa, kun on tuollainen pikkutyttö kylässä...

 

Pojilla on luonnollisesti Taiskun juoksu ottanut vähän koville. Onni ponnahduksen kanssa otettiin tuossa eräänä päivänä ihan yhteen, kun oltiin vaihteeksi ihmisten ilmoilla lenkkeilemässä (ajattelin, että pääsee poika tuulettamaan juoksuhuuruisia aivojaan vähän tuoksuttomampiin maisemiin). Se kun tokikin menee niin että sekopäisyyksissäänkään ei ohjaajaa astuta. Oltiin lenkillä ja ihan ensimmäisellä käskyllä ei mennyt perille (joo, voinhan mä lenkkeillä niinkin, että vieressä kulkee koira, joka kyllä tiukasti käskien jättää koskematta, mutta rakastuneesti tuijottaen ja läähättäen vain kyttää sopivaa tilaisuutta - ei niin nautinnollista). Jossain vaiheessa petti koiralta hermo ja oli vaan yritettävä. Ja siinä vaiheessa petti hermo myös ohjaajalta (se yrittäminen kun tuppaa Onnilla olemaan aika kovakouraista). Niinpä seurautettiin koira kotiin tiukasti käskyn alla ja katsekontaktissa. Semmoinen vaatimaton kilometrin-parin
matka. Koulutuksellisesti tietenkin todellä järkevää - vaan eipä tuo toisaalta paljoa eronnut alkumatkan menosta.

Siinäpä sitä kuitenkin oli kerrankin hyvä tilaisuus itsekin katsella koiraa ja sen olemusta sen seuratessa. En tokikaan tiedä, näyttääkö se aina samanlaiselle, mutta yllättävän eleettömältä se näytti. Siis siihen nähden, että tietää millainen palo on sisällä ja että se oli tuossa (kuin  myös parhaimmillaan normaalisti seuratessakin) siinä veitsenterällä mennäänkö yli vai ei. Ja kun tietää, että se jaksaa seurata ja seurata ja seurata, eikä tarvitse pelätä, että into lopahtaisi kovin nopiaan. Jännä juttu. Ei sillä, en mitään kaahottavaa seuraamista kaipaisikaan - niitä virheitä on tullut tehtyä ensimmäisille koirille ihan tarpeeksi (viettiä viettiä viettiä vaan, aina lisää, tarkkuudesta ja muusta viis). Aika keskittyneiltähän esimerkiksi nuo huippukoirat suorituksissaan lähinnä näyttävät, mitä on tullut katseltua, eivätkä niinkään kaahottavilta, mutta mutta... joo, oli kuitenkin jännä huomata (tuskin tuo tosin ihan normaalia seuraamista oli - ja katsotaan nyt mitä haittoja sain tälläkin tempauksella aiheutettua - vaan olihan tuo kaikessa raivostuttavuudessaan oiva havainnoimistilaisuus).

Tänään on uskaltanut jo päästää poikia leikkimään Taikan kanssa. Kyllä ne vaan näemmä tietää milloin on aika, vaikka välillä ulvontaa kuunnellessa meinasi jo usko mennä. Lähipäivinä palaa Taikakin kotiin ja meille laskeutuu taas hetkeksi normaalirauha (jos sitä nyt rauhaksi voi sanoa sitäkään). Vaan tuollaisen hörökorvan voisi kyllä mielellään ihan omanaankin pitää. Varsinkin tuollaisen Taika-höriksen (jatkoa siihen jaettu ilo -osioon). Kovin on ollut helppoa kulkea niin eläinlääkäreissä kuin muuallakin tuollaisen tasapainoisen koiran kanssa. Ja vaikka Johanna muuta väittääkin, niin se on niiiiiin kuulolla ja kuuliainenkin - ja innostuu ihan pelkistä kehuistakin vallan riehumaan. Tällä kertaa testailin myös leikkimistä ja jo vain innostuu ainakin kepistä heti taistelemaan murinan kera. Olihan mulla toki tiedossa luonnetestitulos tämän suhteen ja leikkiä Johannan kanssa olen joskus nähnyt, mutta jotenkin on jäänyt itse kokeilematta. Jännä onkin, että tuohon suhtautuu ihan eri lailla kuin briardeihin. Sitä ottaa kaiken paljon rennommin - ja se on kovin vapauttavaa! Jopa siinä määrin, että tätä täytyy ihan pohtia lisää. Rakkikoiraolemuksineen (ja niin kepeine vaivattomine liikkeineen) se jaksaa vaan hurmata ja huvittaa.

Kyllä nuo nuoret hoitotyttöset ja leikkikaverit taitaa auttaa myös meidän porukan pitämisessä nuorekkaana. Ihanhan nuo ovat Piikistä lähtien kaikki samanlaisia kuin aina ennenkin - hyvä jos alkavat pikku hiljaa edes aikuistua. Ei paina askel ja mieli on virkeä. Ihanaa. Toivotaan, että niin on vielä pitkään.