Maailmassa on niin paljon muutakin murhetta, mutta lohduttaudun sillä, että ne eivät - onneksi - ole tämän blogin aihepiiriin kuuluvia. Ainakin minä taas kerran tiedän mitä tekisin, jos voittaisin lotossa (ensin kannattaisi tosin ehkä alkaa lottoamaan). Eläinlääkäripäivystys niin, että ympäri vuorokauden on useampi eläinlääkäri saatavilla. Klinikka, jonne voisi vain kävellä sisään ja apua saisi aina kun tarvitsisi. In my dreams.

Toivottavasti en koskaan enää joudu menettämään yhtäkään koiraa näin. Jos se olisi vallassani, toivoisin, ettei kukaan. Paitsi ajatus siitä, että asiat voisivat olla toisinkin, jos ja jos ja... myös äkillisyys hyväkuntoisen koiran kohdalla. Edelleen olo on välillä niin epätodellinen, tuskallinen havahtuminen siihen, että enkö ihan oikeasti koskaan enää näe Plättää. Rakasta pientä Plättää. Kuitenkin se on niin elävästi läsnä. Se oli ja on niin erilainen kuin kukaan muu briardini - ja jotenkin niin vahvasti osa kaikkea.

 

Pieni tyttö, jätit niin ison paikan.

Ison paikan, jota kukaan ei pysty täyttämään.
Eikä tarvitsekaan. Se on sinun paikkasi.

 

Onneksi on paljon kaikkea muutakin kuin koiratouhut, mihin olisi pakko yrittää keskittää voimat (jostain syystä tällainen aatos tulee mieleen, kun on yövuoron jälkeen mennyt aamukahdeksaksi tenttiin, nyt iltapäivällä pää jyskyttää nukkumaan pääsyä, piha- ja remonttihommat huutavat olemassaoloaan ja illaksi pitäisi vielä herätä palaveriin - muita pakollisuuksia ja ei-pakollisuuksia edes miettimättä). Ne ovat edes vähän helpompia. Ihan vähän ollaan kuitenkin yritetty tehdä jälkeä ja tottistakin. Metsässä koirien odottaessa autossa jälkien tallauksen ajan olen huomannut kulkevani jännittyneenä ja vatsa kivistäen. Silloin on ollut pakko päättää, että koiria en autosta ota ulos ennen kuin olo on rennompi. Onneksi niitä jälkiä on yleensä tallattavana useampi. Ehtii vain kävellä, kävellä ja kävellä, odottaa olon helpottamista. Tottiskentälle on päätetty mennä vain leikkimään, heittelemään palloa. Jos olo on sopiva, otetaan välissä liikkeitä, jos ei, tyydytään heittelyyn. Välillä on pakko vain pysähtyä, hengittää syvään.

"...ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua,
etkä enää löydä ja tunnet surun
hiipivän sydämeesi,
ole hiljaa.
Sulje silmäsi.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi,
aina sinussa."
(-tuntematon)