Pentuilua

Näin meillä elellään tätä nykyä. Pikku-Cessiestä on kehkeytynyt Sepe-Susi ja mamman kädet on hampaanjälkineen muineen juur sen näköiset kuin penikallisessa taloudessa konsanaan. Treenailemaan ei olla vielä tekeydytty, eikä pidetä kiirustakaan, mutta hyvin tuo kuluu näemmä pennun aika ihan vaan ollessa, eläessä ja leikkiessäkin. Pienten temppujen harjoittelua aloitellaan ja niiden tekemisessä aiotaan pitäytyä jatkossakin (tyyliin siksakkia ja pyörähdystä nyt alkuun ainakin, jos vaikka kierimistä sitten kun tulee vähän ikää lisää - ihan vain sillä, että koira oppii oppimaan ja tekemään edes jotain juttuja yhdessä), tottis tulee kuviin sitten joskus, kun sopivalta tuntuu. Tuskin me kesän aikaan jäljestämiseltäkään kokonaan vältytään. Treenikentälle jos eksytään, niin leikkimistä toki olisi hyvä kehittää, vaikka me mieluummin voitaiskin vaan lörpötellä. Eiköhän sitä siinä ole meille tavoitetta kerrakseen.

Ei meille tosiaan pitänyt pentua tulla vielä aikoihin - sitten vasta kun oikeasti olisi aikaa viedä pentua eteenpäin, vieläkin asia vähän hirvittää - mutta näinhän noista on suunnittelematta jäänyt taloon moni aiemmistakin. Ja ehkä hyvä niin. Ei ole turhia paineita sen harrastamisenkaan suhteen. Eikä sen, mitä pennusta tulee. Tulee mitä on tullakseen. Se sopi meidän laumaan ja tähän hetkeen ja siitä tuli meidän oma Sepeli.

Vaikka tuollainen hassu penneli tuottaa iloa jo pelkällä huvittavalla olemuksellaan - ja mikä onkaan ihanampaa kuin pehmoinen pentu poskea vasten - niin huolta ja murhettakin olen jo onnistunut tuosta kehittämään. Kovasti toivon, että se olisi vain kuvitelmaani, mutta pahoin pelkään, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta se on isompien jalkoihin jäädessään satuttanut itsensä ja joku paikka takaosassa on nyt jumissa tai lukossa tai paikoiltaan tai jotain. Osteopaatille sai ajan vasta heinäkuulle, fysioterapeutille onneksi sentään puolentoista viikon päähän - joskin fysioterapeutti ei ehkä noin nuorelle pysty kovin paljoa tekemään. Ahdistus. Kun vaan pystyisi nopeasti auttamaan pikkuista tai varmistuman, ettei sillä ole mitään pahasti vialla. Ventelälle on parin koiran lonkkakuvausaika varattuna huhtikuun lopulle, joten jos ei tilanne siihen mennessä muutu, niin mietitään sitten sitäkin mahdollsiuutta ja kuvaamista. Treenailuista enemmät leikkimiset ja jäljen aloitus voidaan tämänkin syyn nojalla toistaiseksi vielä jättää vähemmälle.

12-viikkois rokotuksilla käytiin tänään (eikä edelliseen aiheeseen liittyen eläinlääkäri löytänyt sen kummempaa syytä vaivoihin) ja samalla pikkupentujen leikkitunnilla. Oikein mukava, että tuollainen löytyy paikalliselta eläinlääkäriasemalta (eli viikoittainen tunti eläinlääkärin odotushuoneessa alle nelikuisille pennuille, pääsevät temmeltämään keskenään), vaikka me ei sinne jatkossa taideta enää mennäkään. Cessie vaikuttaisi sen verran reippaalta, ettei ole välttämätöntä - ja toisaalta sen verran raisulta ja dominoivaltakin, ettei ehkä ole hyväksi. Se keksi hyvin nopeasti meidän oman laumankin heikoimman lenkin ja Bertta saa välillä osakseen aika kovakouraista partakarvoissa roikkumista. Onni ja Otso saavat toimia pikkuiselle maailman esittelijöinä - jospa jotain tarttuisi mallioppimisen kauttakin mieleen (vai käykö sitten niin päin, että oppii tukeutumaan liiaksi, kun nuo hoitavat tilanteet, vaikka sen mallikelpoisesti tekevätkin - toivottavasti ei, jos yksikseenkin pääsee välillä jossain käymään). Piikkiä penikka kiinnostaa, Oodia vielä vähän hirvittää. Piikistä ja Cessiestä tulee kyllä ystävykset, toivottavasti ajan kanssa tottuu Oodikin.

Pennelin ottamisen suurena esteenä oli ajatus siitä, että sen tuleminen ei saa olla pois muilta koirilta. Ne ovat kaikki vielä aktiivisia ihan entiseen tapaan - ja jos tilanne joskus muuttuukin, niin hyvä vanhuus on kuitenkin se tärkein asia, jonka haluaa tarjota. Niinpä me senkin vuoksi eletään tätä normielämää ja katsotaan, mitä ehditään ohessa tekemään.

Taisku tosiaan jäi tyhjäksi. Pettymys on vielä turhan tuore, annetaan ajan kulua ja mietitään asiaa. Tuollaisen hörökorvan pentuja soisi kuitenkin ehdottomasti maailmaan lisää. Harrastuksen mielekkyyttä toki voi pohtia ja sitä, kuinka moneen kertaan on järkevää muutaman kuukauden välein jostain tiukistella pari tuhatta euroa ja laittaa se yritykseen, jonka tuloksesta ei ole mitään varmuutta. Taikan kohdalla kuitenkin varmasti aika moneen - siinä määrin aarre se on koiraksi - jos vain sitä jatkoa tuosta joskus saisi.

Näitä kuvia on helppo ottaa:

Näitä vähän vaikeampi:

Ai niin, Onnin ja Aian kanssa käväistiin viime viikonloppuna Pure Dogs ry:n järjestämässä "onko koirastasi suojeluun" -tapahtumassa heiluttelemassa ponnareita. Kannatuksen vuoksi tiettykin lähdettiin mukaan ja toki myös siksi että pystyy välillä tarjoamaan Omppuliinille mahdollisuuden päästä lempipuuhaansa. Onnin arvostelussa ehkä itselle yllättävintä oli se, että se sai korkeimman arvosanan (erinomainen) sekä saalisvietin että puolustusvietin kohdalle. Saalisvietin osalta asia ei toki yllättänyt, puolustusvietin kylläkin. Tämänkertaisen maalimiehen (Jussi Sairanen) mukaan koira on kuitenkin hyvin selkeä ja molemmat alueet ovat vahvat. Oppia ikä kaikki (ja tässä asiassa se ikä varmasti vaikuttaakin). Toinen silmiinpistävä asia arvostelulomakkeessa oli sosiaalisuus, joka oli Onnilla se osio, jonka kohdalla oli vähiten plussia. Hyvä arvosana ja plussia toki siinäkin, mutta vähemmän kuin muiden osioiden (joita tosin saalis- ja puolustusvietin sekä sosiaalisuuden lisäksi ei ollutkaan kuin taistelutahto ja sopivuus suojelukoiraksi) kohdalla. Oma arvio olisi saattanut olla aika päinvastainen, mutta vähänhän sitä yhden kentällä käynnin perusteella tietysti koirasta varsinkaan tuota sosiaalisuutta näkee. Toki muiltakin osin yhden maalimiehen arvio yhdeltä päivältä. Aia puolestaan tarvitsee tämän tilaisuuden perusteella vielä lisää kokemuksia ja harjoituksia. Piian kanssa se leikkii hyvin, mutta yhtään haastavamman maalimiehen kanssa jänistää. Hassu koira. Onnilla olikin onnenpäivä ja se pääsi tapahtuman jälkeen vielä irrottelemaan lenkkipolulle Aipun kanssa - sitä onkin turhan paljon joutunut kieltämään Cessien kanssa riekkumisesta, joten hyvä oli, että pääsi. Cessie puolestaan käväisi tapahtumassa turistina ja taisi nähdä muun muassa elämänsä ensimmäiset polkupyörät ja vähän muutakin elämää.