sunnuntai, 23. syyskuu 2012

Muutto

Koska jokunen on kuulemma jo muutenkin eksynyt tuonne bloggerin puolelle uuteen blogiin, niin täytynee virallistaa muutto, vaikka olisinkin mielelläni vielä hetken aikaa siellä salabloggaillut ;p ja blogin ulkoasua valmiimmaksi muokkaillut.

Nyt uhkaa taas käydä niin, että kesken jää (mun toimintakykyni on selkeästi parhaimmillaan, kun saan touhuta rauhassa yksinäni), mutta toivotaan, ettei ihan tyystin kuitenkaan. Adios vuodatukselle toistaiseksi kuitenkin!
 

torstai, 6. syyskuu 2012

Sittenkin!

Jipii, meillä päästään sittenkin nuuhkimaan pentusia tänä syksynä! 

Cessie kävi ultrassa ja kyllähän siellä ihan potran näköinen pentue on kasvamassa. Viisi pentua laski eläinlääkäri ja kovasti toivomme, että tämä olisi lähellä myös lopullista lukemaa. Pienehkö pentue olisi tähän väliin kaikkein passelein - ja vaikkei ultraan niin ole luottamista lukumäärän osalta, niin ainakin Cessie tässä vaiheessa vaikuttaa mielestäni pienemmältä kuin Nea samoihin aikoihin, joten ihan hurjan kovasti toivotaan näin yes.

Cessien astuttaminen tästä juoksusta Eragonillahan kariutui kaikesta yrittämisestä ja unettomista öistä huolimatta (ensi vuoden lopulla uusi yritys, jota ei hevin päästetä kariutumaan). Varsin kiireisellä aikataululla uudeksi isäksi valikoitui "parasta mitä Suomesta oli tällä hetkellä saatavilla" wink cheeky eli... tadam, pikku Pätkis (Tosselin Ou-nou Haisuli)! Pätkishän on pienehkön kokoinen, tasapainoinen, eloisa briardpoika, jonka harrastusvalikoimasta löytyy niin tottista, jälkeä, paimennusta, agilitya kuin vähän purujakin (enempi kisaurakin starttaa varmasti hyvin pian, treeneissä poika toimii kivasti). Pätkis on terve poika terveistä taustoista ja koska kyseessä on oma kasvattini, myös suvusta, jonka tunnen varsin hyvin. Molemmilta vanhemmilta löytyy ominaisuuksia, jotka täydentävät toisiaan. 

Hyvillä mielin jäädään siis odottelemaan tiineyden etenemistä. Tämä on selkästikin pentue, joka oli tarkotettu syntyväksi... näin päädyimme ajattelemaan ja näin jätimme asian etenemään, sillä mainittujen asianhaarojen vuoksi astutus venyi kohtuu myöhäiseen ajankohtaan (toki progeja oli otettu runsaasti ja edelleen oli ok, mutta normaalisti luomuastutuksen olisin ajoittanut jo aiempaan ajankohtaan) ja tyydyimme vain yhteen astumiseen, minkä lisäksi muutaman hutiyrityksen johdosta spermaa saattoi roiskahdella jo ennen onnistumista vähän (ja vähän enemmänkin) minne sattuu ja niin edelleen. En oikeastaan edes uskaltanut ajatella koko asiaa ennen ultraa. Uskomme siis, että näin oli tarkoitettu käymään melkein omalla painollaan. Ruu tosin oli sitä mieltä, että sen olisi kuulunut olla Cessien pentujen isä - siinä määrin se piti Sepestä huolta jo pitkään ennen juoksun alkamista ja toki jälkeenkin - ja kyllä Ruu olisi ollut myös Cessien oma valinta, jos meidän laumasta olisi valittu (ja mikä ettei, tuollainen salskea viriili nuori mies, huolehtiva ja huomaavainenkin vielä), mutta ehkä Ruun ei tarvitse tietää totuutta. Otso ja Kipi olisi puolestaan tainneet valita toisensa, jos olisi annettu (totta puhuen, voisin itsekin nähdä yhdistelmässä aika monta hyvää puolta, mutta ei se silti ole nyt suunnitelmissa ;)). Niin iloisia kuin pentu-uutisista ollaankin, niin ihan täysillä ei taida koskaan pystyä iloitsemaan. Huoli, aika isokin, on toki mielessä siitä, että kaikille pennuille löytyisi sopivat kodit - oman lauman koon kasvattaminen ei tällä hetkellä olisi kenenkään parhaaksi. Tämänkin osalta toivomme siis parasta. Cessie on ainakin selkeästi päättäväinen sen suhteen, että sen pennuista tulee maailman parhaita ja ihanimpia cheeky ja mitäpä muuta niistä voisi tullakaan... Super-Sepen ja Pätkä-Pötkön pennuista heart.



Ei turhaa hienostelua vaan mutalätäköissä viihtyviä pentuja lienee odotettavissa (yllä Pätkä) :p


Koska kesän päivitykset on jääneet olemattomiin, niin linkitetäänpä loppuun vielä edes pari kuvasivua (vaikka kamera on koko kesän temppuillutkin ja kuvat on mitä on - tänään vihdoin kamera kävi pikahuollossa, joten katsotaan, onko jatkossa laadussa muutosta). Ensimmäiseltä sivulta löytyy Oulun/Kiimingin erkkarireissun saldoa. Tosin itse erkkarikuvat jätetään tällä kertaa väliin ja keskitytään reissun toiseen isoon antiin eli T-pentujen treffailuun. Menomatkalla Ouluun koukattiin Nivalan kautta ja käytiin treffaamassa Tenua perheineen, Kiimingissä erkkaripaikalla päästiin näkemään ihanaa Sagaa (tästä ei ole kuvia, mutta onneksi Sagasta niitä löytyy muutenkin, kiitos Sarille), Muhoksella pikku-Kirppua, Oulussa niin ikään ihanaista Teteä ja paluumatkalla Jyväskylässä vielä Aidaa (sekä toki samalla myös ou-nou pentueen Maraa, jonka viime näkemisestä tosin ei ihan yhtä pitää aikaa ollut ehtinyt kulua - kiitos Annelle tarjoiluista). Kiitos kaikille, että saatiin tulla kyläilemään ja/tai toitte tyyppejä näytille ja että muutenkin olette jaksaneet olla aktiivisia! Toiselta sivulta löytyy kuvia Ou-nou pojista Litistä, Nemosta, Juksusta ja Pätkiksestä Tampereen treffailukeikalla. Hienoja poikia hienoine kampauksineen wink.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa on hyvä aamuyöstä startata perinteiselle syysreissulle kohti Ranskaa ja kukkaiskaupunki Vendomea - viikonloppuinen National d'Elevage ja pari ylimääräistä päivää ympärillä kutsuu lämpimiin tunnelmiin!

sunnuntai, 2. syyskuu 2012

Kesällä kerran...

Ei näitä vielä itkemättä pysty katsomaan.



Piikki 29.07.2012 heart





Piikki ja pikku Pilvi 



Toipilas-Bertan seurana 29.07. Ystävykset kautta vuosien.

Vielä muutama kuva viimeiseltä uintireissulta mökille 27.07.:







Piikki & Oodi







Rakkaat kepit (ja autot, niitä olisi jahdattu vielä viimeiseksi jääneellä lenkilläkin, kun käytiin kakalla aamuyöstä muutama tunti ennen eläinlääkäriin lähtöä...)










On meillä tyhjää ilman viisasta ja vahvaa Piikkiä. Miten koira voikin niin täyttää olemuksellaan koko tilan. Maailman paras kotona asuva lapsikolmikko tuo Piikin lähelle, mutta kyllä se selvästi vielä on voimakkaasti läsnä meitä vahtimassa muutenkin.



Tuuli kääntyi viileäksi
Nosti aallot kallioon...




-----------------------------------------------------


Nyt on yritetty keskittyä aika lailla kaikkeen muuhun kuin koirajuttuihin - siinä määrin kuin se tällä porukalla on mahdollista. Aikas voimaton olo. Treenailtu ei olla ollenkaan ja harmittaahan se tietyllä tapaa (tuntuu, että menee nuo nuorimmaiset hukkaan, mutta toisaalta olihan se selvää jo siinä vaiheessa, kun ne tänne jäivät, että paitsi että aika on kortilla, niin vanhempi jengi tulee myös ensin). Jäljestäminen on jäänyt tältä kesää niin tyystin, että ei vuosiin, mutta ehkä me tuttuun tapaan ehditään taas tehdä parit jäljet ennen lumien tuloa. Kipin agitreeneissä on sentään jotakuinkin viikottain käyty sen jälkeen, kun ne taas kesätauon jälkeen elokuulla alkoivat - ne kun on maksettu etukäteen, niin on saanut itsensä juur juur raahattua paikalle. Itse oon toki edelleen onneton ohjaamaan, mutta ei kait sen pidä viedä koiralta iloa. Se vähä mitä on ollut tilaisuutta, varsinkin Cessie on ollut kyllä niiiin täynnä tarmoa tekemiseen ja ilohan sen kanssa on tehdäkin, kun se oppii huisin nopsaan ja välillä tuntuu että ihan opettamattakin. Kipin nopealiikkeisyyttä ja herkkyyttä ohjautumiseen sillä ei toki ole ja Kipin kanssa en vaan muutenkaan pääse yli enkä ympäri siitä, että siinä on jotain niin totaalisen valloittavaa, että se on kietonut mut tyystin pikkusormensa ympärille ja jostain syystä on ihan hirveästi alkanut pelottaa ajatus, että sille sattuisi jotain. Noh, ehkä se taas ajan myötä helpottaa, niin kuin muidenkin huolestunut kyttääminen. Treenaamisen edestä olen kyllä yrittänyt ottaa koiria sitäkin enemmän mm. sienimetsälle ja marjapuskissahan varsinkin nuoriso viihdyttää itseään ihan omatoimisestikin. 



Väkeä puskassa (Cessie, Kipi & Ruu). Varsinkin Cessie ahmii marjoja (karviaiset, vadelmat, mustat ja punaiset viinimarjat, mustikat... vissiin mitä vaan) ihan himoonsa, mutta Kipi tulee hyvänä kakkosena perässä. Ruukin on oppinut touhuun, mutta ei sillä ihan tuollaista himoa ole kuin tytöillä. Piikkihän aikoinaan nuorena poikana pisteli mustaherukoita oikein urakalla - söi vissiin vähän ämpäristäkin suoraan, kun oli poimijoita kylässä... ja aiheutti seuraavaksi yöksi kauhunhetkiä, kun jalat ei kantaneet ja poika alkoi hoiperrella miten sattuu! Mitäpä ne nuoret pojat moista muuta kuin humalassa cheeky. Selvisi sekin päivystävällä eläinlääkärillä, kun peräsuolesta löytyi mustaa massaa ja marjat olivat siis alkaneet käymään. Voi Piikki  .



Sepe ahmimassa ykkössuosikkejaan karviaisia.

Mainittava on varmaan myös, että eilen syyskuun ekan päivän kunniaksi änkesivät kimppuun syksyn ensimmäiset hirvikärpäset. Ilmeisesti oon onnistunut pysyttelemään sopivilla hirvivapailla alueilla, kun näinkin pitkälle päästiin. Eilen sen sijaan ihan miniminilenkin jäljiltä niitä ei löytynyt vain useita, vaan useita kymmeniä - aivan järjetön määrä heti kerralla.

Kuin myös kirjattava ylös, että heti Sepen juoksun perään (olisko ollut noin viikon kuluttua Sepen juoksun alkamisesta) alkoi myös Kipin juoksu. Toisaalta ihan hyvä saada molemmat kerralla pois alta. Ainakin siinä mielessä, että selviää yksillä pissanäytteitten ottamisilla pojilta  - mä kun aina tapaan varmistaa tyttöjen juoksujen jälkeen, ettei pojat ole innollaan mitään tulehdusta päässeet kehittämään.

Loppuun vielä pieni agilityaiheinen kevennys, kun käytiin viime viikonloppuna lapsikatraan kanssa kotieläintilalla, jossa innostusta herättivät myös esteet  - tiedä siitä ohjautuvuudesta sittenwink:



.



perjantai, 10. elokuu 2012

Lähtemättömästi läsnä






Tänään haettiin Piikin uurna kotiin Vernasta. Tänään näin myös ensimmäistä kertaa sitten viime tiistain unta Piikistä. Nuku hyvin rakas.

Edelleen tuntuu jotenkin epätodelliselta, että jotain niin suurta voi oikeasti olla poissa.

Viimeiset reilut pari viikkoa on olleet varsin raskaat - miten joskus kaikki voikin kasautua. Kaksi viikkoa sitten tiistaina - juuri kun olin samana aamuna joutunut itse jäämään sairaslomalle - Bertta sai vatsalaukunkiertymän. Tai itse asiassa se ei ollut vielä kiertynyt, kun menimme eläinläääkäriin ja vatsa röntgenkuvattiin. Kaasua kuitenkin oli ja koira oli tarkoitus letkuttaa kevyessä rauhoituksessa. Liekö rauhoitus vaikuttanut asiaan (sehän lisää kiertymisvaaraa) vai olisiko muutenkin pian ollut käymäisillään niin, mutta letkutus ei onnistunut ja uudessa kuvassa mahalaukku oli jo kiertynyt. Muuta vaihtoehtoa ei siis ollut kuin leikata. Bertan kohdalla ratkaisu oli minulle selvä. Leikkaukseen lähdetään. Onhan Bertalla ikää, mutta se on ollut loistavassa kunnossa - pirteä, terve ja mennyt nuorempien mukana. Vatsakaan ei ehtinyt kiertyneenä olla pitkään. Ratkaisu vaikuttaakin oikealta. Potilas toipui nopeaan ja sitä on saanut lähinnä hillitä menemästä liian vauhdilla ja riekkumasta liikaa. Juuri tiistaina katselin, kun se pomppi Otson ympärillä komentaen leikkimään ja mietin, että tuossako se tosiaan on syksyllä 13 vuotta täyttävä, tasan kaksi viikkoa sitten vatsalaukunkiertymästä leikattu potilas. Enpä olisi Bertalle osannut tätä vaivaa odottaa. Koko ikänään sillä ei ole ollut mitään tähän viittaavaa (toki se on muutenkin ollut hyvin terve) - vanhemmilla koirilla kiertymä kuulemma tosin on usein joiltain osin erityyppinen kuin nuoremmilla. Vatsasta löytyi massaa, joka koostumukseltaan sopisi tällaisten luiden jäännöksiksi. Kyseisiä luita oli vanhempi osa porukkaa syönyt muutama päivä aiemmin ja kaikki niitä syöneet menivät ripulille, jopa ne teräsvatsaisimmat. Liekö luissa / erässä / pussissa siis ollut jotain vikaa vai mistä moinen. Meillä kyseisiä luita ei enää syödä.

Seuraavana tiistaina oli vuoro lähteä pikapikaa Piikin kanssa päivystykseen. Vatsavaivoja silläkin, vaikka kaikki keinot oli yritetty niiden ehkäisemiseksi. Tutkittiin monenmoista, myös veriarvoja ja muuta, ja röntgenkuvassa silläkin näkyi vatsassa oudon näköinen massa, ei kuitenkaan kaasua. Ilman leikkausta ei ollut mitään tehtävissä. Piikin kanssa ratkaisu oli vaikeampi. Tai toisaalta tiesin, että ei ole koiran kannalta kuin se yksi oikea päätös, mutta ei se sitä silti helpoksi tee. Toki Piikki oli viime syksystä lähtien varsinkin vatsaltaan erinomaisessa kunnossa ja edelleenkään eläinlääkärissä ei löydetty mitään esimerkiksi syöpään viittaavaa ja kaikki veriarvot kohonnutta tulehdusarvoa lukuunottamatta kunnossa (borrelioosinahan syksyisiä vaivoja lopulta pääasiassa hoidettiin ja borrelioosilääkitykseenhän ne myös vastasivat). Jatkoajalla se kuitenkin oli. Vaikka jokaisen noista tahtoisi pitää luonaan ikuisesti, niin olen äärettömän kiitollinen tästä ajasta ja erityisesti tästä kesästä, jonka vielä saimme - uintia, herkkuja, yhdessäoloa, oikeastaan koko aika pääasiassa Piikin mukaan. Miten kaipaankaan.



Piikki ja Oodi viimeiseksi jääneellä uintireissulla 27.7. Tällä reissulla mietin uintikesän olevan Bertan kohdalta varmaankin ohi, mutta en arvannut, että se olisi sitä muidenkin osalta... (tämä on ollut niin Piikin juttu, vähintään joka toinen päivä on koko kesän käyty uimassa ja kävelemässä pitkiä lenkkejä järvessä, satoi tai paistoi, ja tuntuu, että on liikuttukin enemmän vedessä kuin maalla - en tiedä vieläkö pystyisin edes kertaalleen tälle kesää käymään muiden kanssa mökillä ja uimassa).

Huoli on edelleen aikamoinen noiden muiden osalta. Joka tapauksessa, lauantaina, siis hiukan ennen Bertan tiistaista sairastumista, oli alkanut myös kauan odotettu Cessien juoksu. Vihdoinkin päästäisiin pentupuuhiin. Ensimmäinen proge otettiin keskiviikkona, viidentenä juoksupäivänä (vaikka tiukkaa teki Bertan seuraamiselta kyetä muuta ajattelemaan) ja odotetusti se oli vielä alle 0,2. Tässä tilanteessa ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä yli viikon reissuun ihan eteläisimpään Ranskaan Marseillen kupeeseen, joten viimeiset järjestelyt spermanlähetystä ja keinosiemennystä varten käyntiin. Seuraava proge maanantaina 1,2. Jännitys tiivistyi ja peukut tiiviisti pystyyn, ettei h-hetki osuisi viikonlopulle, sillä silloin ei olisi mitään mahdollisuutta saada spermalähetystä Suomeen (käsittämätöntä!) ja keinosiemennyksessä ajoituksen pitää kuitenkin tuoreellakin osua päivän päälle, kun kuljetukseen menee aikaa vuorokauden verran. Loppuviikon sitten valvoinkin - paitsi huolesta ja murheesta, myös astutus-/siemennysjärjestelyjä kuumeisesti miettien, tutkien ja soitellen. Koska alkoi näyttää ilmeiseltä, että h-hetki väkisin osuisi viikonlopulle, selvittelin myös mahdollisuutta lentää koiran kanssa paikan päälle (kaikkia periaatteitani vastaan laittaa koira ruumaan, mutta suoralle lennolle olisin hätätilanteessa voinut sen tässä tapauksessa tehdä - niin paljon oli pentuetta odotettu niin omasta kuin muidenkin toimesta) tai käydä itse hakemassa sperma ja lentää saman tien takaisin. Koska Marseilleen on kuitenkin Suomesta vain kaksi suoraa lentoa viikossa, ei tätäkään saatu järjestymään. Asiaa mutkisti osaltaan myös se, että joissain asioissa Ranska on edelleen niiiin paljon Suomea "jäljessä". Vaikka olin vakaasti päättänyt saada asian järjestymään, tavalla tai toisella, niin periksi oli annettava. Tuossa tilanteessa pettymys tuntui ihan järjettömän suurelta: tämäkin vielä. 

Ensi vuonna uusi yritys ja toivottavasti mikään ei tällä kertaa estä pääsemästä paikan päälle - niin se vaan on näiden kanssa tehtävä. Ehkä asiasta onnistuu ajan kanssa löytämään hyviäkin puolia... Vaikka viime viikolla tuntui pelkältä valvomiselta ja selvittelyltä, niin nyt voi ehkä olla himpun kiitollinen edes siitä, että ainakin järjestelyt vähän pitivät ajatuksia koossa ja poissa muista asioista. Joskus harrastus - vai mitä tämä on, rakkaus rotuun, ei tällaista muuten voi selittää - tuntuu hirveän raskaalta monella tavalla. 

Viime lauantaina Onnin "ilmaisnäyttelyistä yli kymppivuotiaana valioksi" -projekti saatiin sentään päätökseen. Viisi näyttelyä se vaati. Yhdestä SA, mutta serti meni ohi suun ja toisesta EH  (eikä koirassa juur mitään hyvää, ei oikein ne liikkeetkään), lopuista kolmesta sitten tärppäsi. Niin no, lisäksi erkkarin SA ja urosten parhaat liikkeet, mutta erkkareita ei lasketa tähän projektiin, niissä on sentään käyty ennenkin, edes muutama kerta. Eipä tuo isompia tunteita jaksa herättää kuin että vihdoinkin moinen näyttelyrumba (rumban määritelmästä oli kyllä jotain vastaväitteitä...) on ohi. Huh ja helpotus. Sama ihanainen ponteva pikkumieshän se on aina. Itsellä on tällä hetkellä lähinnä väsymys kaiken jälkeen.


keskiviikko, 1. elokuu 2012

Kuitenkin aina on elämä laina


The King has left the building.
Sydämissähän se säilyy ikuisesti, omalla isolla paikallaan.
Ja taitaa se näissä huoneissakin olla voimakkaasti läsnä vielä pitkään.

BH JK2 Peak Performance v.d. Hoolhoeve
20.9.1999 - 31.7.2012



(Kuvassa maailman paras Piikki-poika 27.7.2012)

Kiitos rakas Ystävä, ihan kaikesta.
Pohjaton ikävä.