Näin talvisen kauniina pressanvaalipäivän aamuna voisi kai yrittää jonkinlaisen blogipäivityksenkin saada aikaiseksi.

Sillä kaunistahan ulkona on. Ollut jo viikkoja. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka kuinka olin päättänyt vihata tätä talvea. En siitä edelleenkään nauti ja kyllähän se lumeton, lämpimämpi aika kummasti helpottaisi elämää, mutta vanhaan talven lapseen ei voi olla vaikuttamatta tuo kauneus, rauha ja hiljaisuus. Ehkä tästä siis sittenkin selvitään.

Niin pitkälle en ole päässyt, että olisin juurikaan kuvia ottanut. Piikin kanssa ulkoillessa sentään napsaisin pari viikkoa sitten jokusen kuvan, joten niillä mennään. Yleensä siellä vaan pyryttää lisää ja lisää lunta (vaikka sitä on jo kauan ollut enemmän kuin tarpeeksi - kuvittelisin, että kenen tahansa tarpeisiin) ja silloin ei valo riitä - jos taas aurinko paistaa, on myös pakkasta liikaa, eikä energiataso riitä sormien palelluttamiseen valokuvaten.

Arjen iloista voisi mainita ainakin uuden kodin löytymisen kasvattipoika Tenulle. Se kävi kovin nopsaan ja kivuttomasti, vaikkakin vielä jännätään lopullista toteutumista. Peukut on tiiviisti pystyssä ja toivotaan, että kaikki menee hyvin paitsi Tenun itsensä, myös uuden ja vanhankin perheen osalta. Koko T-pentue on mulle edelleen jotenkin sellasia vauveleita, että sydäntä kylmää ajatella niitä isossa maailmassa.

Vaikkakin jo ohi mennyt, niin iloisesti sujui myös vuoden vaihtuminen. Ainakin siinä mielessä, että Kipi & Ruu ei tuntuneet reagoivan paukkeeseen millään lailla. Pahimpaan rytäkkään meillä ei toki ole mitään tarvetta mennäkään, mutta kaupungissa kuitenkin oltiin loppuilta. Ei Keltsi ja Cessiekään näyttäneet paukkeesta olevan millänsäkään. Keltsin kanssa tosin satuttiin olemaan juuri alkuillasta vielä kotona ulkoilemassa, kun naapurissa ammuttiin ensimmäiset raketit varsin läheltä (ennen kuutta tottakai, argh) - ensimmäisestä hätkähti ja jäi ihmeissään kuuntelemaan, mutta seuraavat ei aiheuttaneet enää minkäänlaista reaktiota, vaikka ihan tontinrajaa mentiin. O-jengihän ei ole koskaan korvaansa lotkauttanut paukkeelle. Bertta sen sijaan tuntui tänä vuonna tulevan mielellään sisälle paukkeen aikaan, vaikkei siitä ulkona mitään suurta reaktiota huomannutkaan (yleensä se vaan jää kaivelemaan omiin touhuihinsa, mutta nyt se tuli mielellään heti muiden mukana oven taakse). Ilmeisesti ikä hiukan vaikuttaa, sillä ei Piikkikään alkuillasta tuntunut paukkeesta nauttivan, vaikkei siitä sinällään ihmeitä huomannutkaan ja loppuillan kovimman paukkeen aikaan vetelivät tyytyväisinä sikeitä.

Vähäisimpänä ilona ei kai voine mainita sitä, että Piikin tulehdusarvo oli tämän viikon kontrollissa alhaisin sitten marraskuun alun (eli sen, kun sen kohollaan olo huomattiin). Noin puolet siitä, mitä se on enimmillään ollut. Kaukana se on silti normaalista, mutta... jos en tietäisi, niin sanoisin sen olevan, jos ei nyt ihan elämänsä, niin ainakin vanhuutensa, parhaassa kunnossa. Muut testatut arvothan sillä on ihan priimaa (myös maksat ja muut, vaikka on viimeiset kolme kuukautta kokeiltu jos jonkinlaista lääkettä).

Oodi on kuin pieni pentu, mielestäni sutjakkaammassa kunnossa kuin viime talvena, Bertta kulkee muiden mukana samaan tahtiin, Onni ja Otso on mielestäni samanlaisia ristoreippaita kuin ennenkin (vaikka Onnilla nyt toista talvea tuleekin joku ikävä lumensyömistapa - ja kuvittelen myös sen jalan vanhojen vammojen vaivaavan pakkasilla enemmän). Ilojahan ne on nekin, vaikka varsinkin tuon vanhan kaartin takia soisin lumen pysyvän vähän maltillisemmissa määrissä. Mä tykkään katsella, kun koirat iloittelee ja spurttailee ulkoillessa, humputtelee menemään hajujen ja muiden perässä ja vaikka nuo vanhemmatkin tuolla hangessa laukkailevat ja iloissaan touhuilevat, niin kyllä se alkumatkan jälkeen monesti menee vain sellaiseksi etenemiseksi vailla kovin suuria irroitteluja. No, lähinnä kahden vanhimman osalta umpihangessa, mutta kuitenkin. Meillä kun joka lenkki tuntuu nyt olevan umpihankilenkki. Lunta tulee joka päivä lisää ja lisää ja meillähän ei mitään teitä ole, mitä pitkin lenkkeiltäisiin, vaan pelloilla ja metsässä mennään. Polut on ummessa ja varsinkin pelloilla lunta pakkautuu paikoin oikein kunnolla. Enhän mä sillä tavalla osaa tuota O-jengiä vanhoina pitääkään (ja kovin lyhythän se olisikin koiran aktiivivuosien aika, jos nuo jo ikäloppuja olisi - liian lyhythän se on toki joka tapauksessa, siitä ei mihinkään pääse). Ei voi kuin koputtaa puuta moneen kertaan aina jotain positiivista sanoessaan (*kop, kop*).

Välillä en voi olla miettimättä sitäkään, miten ihmeessä mulle on siunaantunut noin monta noin loistavaa tyyppiä koiriksi. Vanha viisikko nyt on ihan oma lukunsa - kuinka rakkaita ja hienoja voikaan koirat edes olla - mutta Sepe Susi, Keltsi ja Kipi & Ruu... Cessiestä oon toki aina ajatellut, että aarre se on koiraksi ja Keltsi on niin ainutlaatuisen rakastettava ja hauska persoona, että tuskin sellaista tulee toista kertaa elämässä vastaan. Vaikka Kipi ja Ruu on puolestaan jääneet kovin vähälle, niin ne on molemmat sellaisia hyvänmielen koiria. Kipinä ihan vaan olemalla oma itsensä. Vipinä-Kipinä, miniatyyrityttö, joka on edelleen vaan ihan niin kuin olisi pentu käsissä, niin ulkonäöltään kuin olemukseltaan. Kaikkien muiden kanssa voisin kuvitella asuvani kaupungissa, kunhan päästäisiin tarpeeksi ulkoilemaan vapaanakin, mutta Kipinän kanssa se vaatisi kyllä erikoisjärjestelyjä. Ei tuolla energiamäärällä, touhukkuudella ja liikkumisen riemulla varustettua koiraa vain voisi kahlita. Ja se vähä, mitä sen kanssa on treenattu... sieltä niin näkyy alta se kaikki, minkä näin siinä pikkupentuna, pienessa primusmaisterissani - se on sikäli kovin kiitollinen treenattava, kun vain olisi tullut tehtyä sen kanssa enemmän. Ja kuljettua enemmän. Häiriöherkkähän se on ja jos en treenaamisen osalta saa ryhdistäydyttyä (nytkään ei ole toki tehty yhtään mitään), niin tuskin saankaan koskaan selville, kuinka paljon tuossa on ihan treenaamattomuutta ja tottumattomuutta. Luojan lykky, että molemmat sisarukset on muiden koirien kanssa kovin sosiaalisia ja muutenkin vähän tuollaisia hyväntahtoisia hömppiä (vaikka niistä terävyyttä ja asioihin reagoivuutta löytyykin). Käsissähän ne ei juur ole; kuinka mulla voikaan kaikkien näiden vuosien jälkeen olla tuollainen hömppäkaksikko . Enkä mä edes osaa olla niille vihainen, oikein mistään. Vaan silti: älä koskaan ikinä muutu! Jotenkin näen Kipinässä edelleen myös jotain samaa kuin Onnissa: sellanen pieni ja ponteva, aina valmis partiolainen ja lisäksi taipumus lähteä mielellään haastamaan ihmistä. Ominaisuus josta itse pidän ja on jännä, että sitä Kipinässäkin on, vaikka siinä ei sillä tapaa ole kuitenkaan dominanssia, ainakaan muiden koirien kanssa ja ainakaan omassa laumassa. Toki sekin huomaa, jos joku on selkästi sellainen, joka antaa nujuuttaa ja käyttääkin harvinaista tilaisuutta hyväkseen. Kipinässä on tietysti sitten myös sellaista pientä epävarmuutta, jota Onnissa ei ole koskaan näkynyt. Ruu puolestaan muistaa aina ohimennessään käydä muistuttamassa, että kannattaa olla hyvällä tuulella. Luulen, että se on ihan sen elämäntehtävä ja se oikeasti käy huikkailemassa niin . Eikä sen Hessu Hopo olemuksen lähellä voi ollakaan huvittumatta. Lisäksi se on aivan mahdoton pusupoika. Onni, Otso ja Piikki ei ole oikastaan koskaan juuri pusutelleet (vaikka Otsokin on muuten sellainen kainalossa viihtyvä ja seurallinen, Piikki puolestaan on vasta vanhemmiten alkanut kerjäämään enemmän rapsutuksia, Onni taas on aina hupsuloinut maharapsutuksia villillä tavallaan, mutta alkanut vasta viime aikoina sitten pentuaikojen tulemaan muuten viereen nukkumaan ym - Onnilta onkin vuosien varrella oppinut arvostamaan suurena hellyydenosoituksena käsisuudelmaa , pientä kädenselän lipaisua (ja joskus viime aikoina jopa pientä nuolaisua nenästä)). Ruu hukuttaakin sitten niiden edestä pusuihin.

Helpottaisi varmasti elämää, jos se ei olisi niin kovin levällään vähintään kolmessa eri osoitteessa. Ja säästyisi aikaa. Vaan näillä mennään ja jouluna tuo vissiin taas oikein kulminoitui, kun aatonaattona ehdin yövuorojen välillä nukkua kokonaiset 45 minuuttia, aattona 2 x 30 minuuttia ja joulupäivänä taisinkin sitten olla oikein virkeänä... Noh, joulunpyhien aikaan sain myös yhden parhaista lahjoista eli nukuttua kahdeksan tunnin yöunet. Jou! Ei sillä, että yksi yö autuutta toisi, edelleen heräsin silmät verestäen (noh, työterveyslääkärin mukaan mun univelkojen korjaamisen kohdalla puhutaan pikemmin kuukausista kuin viikoista, joten turha kai muuta yhdestä yöstä odottaakaan), mutta täytyy siihen taas useammin pyrkiä. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin nukkua vuorokaudet ympäri (eikä sellainen pieni talviunipätkä yhtään huono ajatus olisikaan, voiskohan sitä sitten herätä kevään tullen kovin ahkerana jälkitreenikauteen...) , tarvitsisin vaikka kuinka pitkät yöunet ja voisin nukahtaa istualleni heti tilaisuuden tullen. Oon kuitenkin vissiin niin tottunut elämään päänsäryn ja tokkuraisen olon kanssa, että se taitaa olla ollut jo vuodet mun normiolotilani - ehkä mua ei enää muunlaisena tunnistaisikaan . Koiratkin, ikävä kyllä, tuntuu sisäistäneen sellaisen rytmin, että aina vähintään parin-kolmen tunnin päästä herätään ulkoilemaan tai jotain ja käyvät siinä vaiheessa jo kovin levottomiksi, kun ei viime vuosina juur sen pidempiä uniaikoja oo putkeen ollut. Noh, onni onnettomuudessa oon tällä hetkellä sairaslomalla, joten nyt mä sen teen ja nukun. Edes vähän enemmän.

Ja vaikka alkuun erehdyin ihan vähän tykkäämään talvesta , niin mitään positiivisia kommentteja siitä en kuuntele keneltäkään, joka ei joudu ajelemaan auraamattomia pikkuteitä milloin mihinkin kummalliseen vuorokaudenaikaan. Enkä keneltäkään jonka lämmityskuluihin talvi ei vaikuta järkyttävän paljon - tai joka ei joudu palelemaan sisällä (samoin kuin en kuuntele helteitten ylistystä kesällä keneltäkään, jolla on sisätiloissa ilmastointi). En keneltäkään, joka ei joudu tekemään joka ikistä lenkkiä syvässä hangessa auraamattomilla väylillä - ja pienenkin ennen töihin tai muille asioille lähtöä tehdyn piipahduksen jälkeen lähtemään joko puntit ja kengät märkinä tai vaihtamaan vaatteet. Enkä erityisesti keneltäkään, jonka koirat ei juokse tuhatta kertaa päivässä ulos ja sisään ja tuo miljoonaa kiloa lunta ja vettä lattioille, kun ei ole erillistä kuivatustilaa lumisille koirille (eikä niitä joka kerran jälkeen vaan voi sulatellakaan missään suihkussa koko jengiä). Sen lisäksi lenkkireitit on supistuneet minimiin, kun syrjemmällä kaikki metsäautotiet on tietenkin talvisin auraamatta, eikä pääse lähellekään mitään vakipaikkoja - ja kaupungissa puolestaan on hiihtolatuja parhaissa paikoissa. Nih  .

© Ninni Aalto

Vaalipäivän kunniaksi vielä tällainen . Itselle varsin helppo päätös, kenelle antaa ääni, kun omaan arvomaailmaan sopivimmat ehdokkaat on Haavisto ja Lipponen, eikä Lipposella valitettavasti näytä galluppien valossa olevan mahdollisuuksia. Vaan olisihan se melko koomista, jos presidenttinä olisi Soini tai Väyrynen... Menkäähän siis kipin kapin äänestämään, jos ette vielä ole käyneet!

JK. Fb:ssa oon edelleen jaksanut käydä kovin harvakseltaan - tai ylipäätään koneella tai sähköpostilla - ja kun puhelinkin on ollut rikki taas hyvän aikaa ja mennään lainapuhelimella se mikä mennään, niin aika lailla oon pihalla kaikesta. Jopa enemmän kuin normaalisti ;D. Kasvattien kuulumiset ja muut kyllä käyn kurkkimassa ja joskus matkalle osuu muutakin, mutta ei siis pidä pahastua, eikä ihmetellä!

Viime viikkoina on vahvistunut ajatus siitä, että ehkä mulle oikeasti ei enää koskaan tule uutta koiraa. Luopuminen on liian tuskallista - ja vaikka en enää koskaan ottaisi uutta koiraa, niin luopumisia on kuitenkin edessä vielä yhdeksän. Yhdeksän tuskallista kertaa. Miten sellaisen voi kestää. Minusta ei vaan ole siihen.

En pysty edes kuvittelemaan. Välillä mietin, kiintyisikö jonkin muun rotuiseen vähemmän, mutta ehkä tyydyn vain ihailemaan kauempaa. Tilanteessa, jossa on viisi yli kymmenvuotiasta koiraa ja neljä kaksivuotiasta, ei vain tunnu olevan mitään helppoa ratkaisua (vaikkei Kipiä ja Ruuta oikeasti kaksivuotiaiksi lasketakaan, ne on ihan vauvoja, pahnanpohjimmaisia ja vaikka koko pentue tuntuukin olevan kovin hitaasti kehittyvää sakkia, niin ehkä noilla kahdella olosuhteetkin on vielä myötävaikuttaneet asiaan - vaan hyvä niin, on meilläkin joku pentu toivottavasti vielä hyvän aikaa). 

Liekö kukaan minua koskaan silmin niin viisain katsonut...

Edellisen blogikirjoituksen jälkeen olin jo varannut ajan Piikin viimeiselle eläinlääkärikäynnille seuraavalle tiistaille. Tehnyt kaikki ne 'viimeisen kerran' -asiat, valmistautunut koko päivän. Sopinut alkuillaksi viennin Vernaan (tosin pienellä varauksella josko sittenkin ajelisin itse aamulla Eviraan, ei jäisi vaivaamaan). Aamulla tehtiin Piikin lempilenkki, puolilta päivin olin vanhemmillani ja saattelimme äitini bussipysäkille ja sanottiin haikeat heipat, iltapäivällä eläinlääkäriin lähteissä käytiin vielä tottistelemassa ja leikkimässä pallolla, koko päivä syötiin paljon herkkuja ja rapsuteltiin. Ennen eläinlääkäriä oli vielä aikaa ja kävimme läheisessä metsässä ja siellä päätin, että jos eläinlääkäriasemalla on aikaa, katsotaan kuitenkin vielä kertaalleen se tulehdusarvo. Piikki oli mielestäni (ja nyt saa asettaa päähäni kukkiksen lisäksi vaikka mitä foliohattuja) koko päivän yrittänyt sanoa jotain, ollut sen oloinen, että se ei halua vielä lähteä. Osoittanut asiaa monin elein. En saanut ajatusta mielestäni. Kuitenkin, jos tulehdusarvo olisi edelleen noussut, ei asiassa olisi ollut mitään epäröitävää. Mutta se oli laskenut. Ei paljoa, mutta himpun kuitenkin. Yhdessä Piikin olemuksen kanssa se ratkaisi. Vaikka olin jo Piikin oman makuualustan ja broilerinpalojen kanssa eläinlääkärissä, niin en minä voinut kuin ottaa Piikin vielä kotiin. Koko paluumatkan itkin jonkinlaista turtaa viikkojen aikana kertyneen totaalisen väsymyksen, mutta myös ilon ja helpotuksen itkua. Toisaalta manasin itseäni, että en pystynyt - toisaalta olin onnellinen joka kerran Piikkiin vilkaistessani. Sellainen epätodellinen 'rakas, sinä ole vielä siinä' -tunne, joka on jäljellä edelleen; erityisesti herätessä, kun avaa silmät ja Piikki on yhä vieressä .

Olen aina ajatellut (ja onhan se tietenkin niin), että koira ei kärsi lopetuksesta, vain ihminen jää suremaan. Mutta kun nyt minusta tuntui nimenomaan siltä, että Piikki ei halunnut vielä lähteä, että tekisin väärin sitä kohtaan. Se vaan viestitti, että sillä on yhä paljon elämänhalua, eikä vielä ole aika. Ja se saikin päätöksen tuntumaan oikealta, sillä heti seuraavasta päivästä lähtien sen vointi lähti parempaan ja parempaan. Nyt jo pitkään se on ollut ihan kuin ennen sairastumistaan (tai voinko edes sanoa sairastumista, kun en edelleenkään tiedä, mikä sillä on, mutta korkealla olevan tulehdusarvon bongaamista). Ei minusta näemmä vaan ole kliinisesti vailla selviä oireita olevan koiran lopettamiseen.

Tulehdusarvokin laski jossain kohtaa selvästi antaen jo hiukan toivoakin, että kyse sittenkin olisi jostain muusta, mutta on nyt taas heitellyt edes takaisin. Menemme siis päivän kerrallaan. Toivon, että pystyn olemaan kriittinen ja näkemään - koirille on kuitenkin suotu etuoikeus päästä pois ennen kovia kipuja, joten niiden tulisi saada siitä oikeudesta nauttia. Nyt Piikki on kuitenkin ikäisekseen varsin hyväkuntoisen oloinen 12-vuotias, joka lenkkeilee edelleen säännöllisesti tunnin metsälenkit, leikkii ja syö ja toivottavasti nauttii elämästään. Ensimmäistä kertaa elämässään se on saanut hiukan lihaa luittensa päälle (nooh, syöhän se mm. noin puoli kiloa broilerinlihaa päivässä normiannosten lisäksi ) ja sen vatsa toimii paremmin kuin koskaan. Jos en tietäisi tulehdusarvosta, en tietäisi minkään olevan vialla. Ehkä tulehdusarvon paljastumisen takana olikin jokin merkitys - varoittaa minua etukäteen, antaa mahdollisuus suoda Piikille erityishuomiota, muistuttaa taas kaiken hauraudesta.

Ei sillä, ettenkö minä sitä haurautta muistaisi välillä liiankin selvästi. Osaan olla niin kiitollinen noista veteraaneista. Oli tilanne mikä tahansa, niin täytyy tiedostaa, että erityisesti vanhan koiran kanssa mitä tahansa voi tulla eteen hyvinkin nopeasti. Jos sitten nuorenkin

Linkin takaa löytyy muutamia kuvia osasta poppoota eiliseltä

Treenaamiset on koko loppu vuodelta jääneet. Aika ja jaksamus ei vaan ole riittänyt. Jäljet ehdittiin sentään juuri ennen lumien tuloa käydä tekemässä (muistin tueksi kirjattakoon ylös, että tein tarkoituksella kohtuu helpot, Cessiellä lihapullan puolikas noin joka viidennellätoista askeleella, kolme keppiä, keskimmäinen ilman palkkarasiaa alla, kolme kulmaa, jana muutaman metrin - Kipillä ja Ruulla namia noin joka 7-9 askeleella, kulmien jälkeen ym. vähän enemmän, kepit samoin kuin Cessiellä, kaksi kulmaa, 2-3 metrin jana - muille oon tehnyt mitä milloinkin). Cessien jäljellä onnistuin taas kämmimään ja unohtamaan, mikä oli jäljen alkumerkki... joten lähetin sen kohti viimeistä kulmamerkkiä ja ihmettelin, miten ihmeessä se on lähdössä takajäljelle ja ihan omituisiin suuntiin ja. Noh, se menköön, uni on todellakin jäänyt nyt niin vähiin, että tuo on vähäisintä sekavuutta, mitä se aiheuttaa. Vaikka hiukan plussan puolella ollaan paljolti oltu, niin eipä nuo maastot ole enää oikein jälkikelpoisiksi sen koommin sulaneet. Lunta tuli kerralla niin paljon, että tuolla se on pysynyt loskakerroksena muista toiveista huolimatta. Niinpä jälkitreenien lisäksi on annettu periksi myös toiveista saada vielä jotain pihatöitä tehtyä tälle vuotta. Hautukoon talven yli.

Kirjattakoon ylös, että Ruun kanssa käytiin myös tutustumassa paimennukseen. Ihan mukavaa hommaa, joskaan ei nyt mikään succee meidän osalta. Ehkä koirakaan ei ole riittävässä määrin luonnonlahjakkuus (itselle tuo on sellainen laji, että koirasta pitäisi heti nähdä taipumus hommaan - toki monessa muussakin jutussa olen taipuvainen siihen, ihan jo ajanpuutteeen vuoksi), mutta toisaalta, vaikka ymmärränkin myös ajatuksen käytetyn treenitavan takana, niin omaa ajatusmaailmaa tai käytäntöä vastaan tietyt asiat ovat. Ajattelisin, että ensimmäistä kertaa lampaita näkevälle koiralle olisi hyväksi saada ensin sytytellä hiukan (esim. Ranskan CANTin tyyliin), eikä niin, että heti ruvetaan vaatimaan lauman toisella puolella pysymistä ja muuta kepin kanssa. Meillä tuo meni vähän siihen, että aina kun koira innostui, jouduin huitomaan sitä kepillä (lauman toiselle puolelle ja/tai kauemmaksi lampaista), enkä ihmettele, jos se toistojen myötä yhdistäisi tuon kielloksi kiinnostua lampaista tai osoittaa aktiivisuutta niitä kohtaan. Varsinkin, kun ei ole tullut sitä aiemmin kepillä huideltua mihinkään suuntaan ja toisaalta jo se, että joudun kieltämään sitä tulemasta luokseni (meillä minun lähelle tulo ja hyppiminenkin on aina ollut enemmän kuin sallittua, se on se paikka, jossa pyrin, että on aina hyvä olla ja josta saa ja on toivottuakin hakea turvaa - sitten kun joku homma on selvää, vaaditaan sen suorittamista omatoimisestikin). Toki myös se, että Ruu-raasu ei oikein osaa mitään käskyjä (istu ja tänne alueelle taitaa rajoittua , muu on makupalaohjausasteella, edelleen). Eli joitain asioita voisi koiran kuitenkin olla hyvä osata ennalta, ehkä edes pysähtymistä, mielellään vielä etäämmällä ohjaajasta ja myös jonkinlainen ohjaajasta poispäin suuntautuvan liikkeen käsky voisi olla paikallaan. Tosi kivaa kuitenkin päästä tutustumaan hommaan ja jos vaan aika ja muu sallisi, niin tähänkin olisi kiva enemmän panostaa.

Bonuskuvana todiste siitä, että mäkin olen yrittänyt panostaa noiden turkkeihin - ja näin se sitten palkitaan. Punaisen harjan ostin keväällä, joten sitä sentään ehdin käyttää jokusen kerran, mutta musta harja ei ehtinyt olla käytössä kuin niukasti pari kertaa. Näemmä ei siis kannata. (Hyviä  - ja samalla kuitenkin kestäviä! - harjavinkkejä otetaan kyllä vastaan)

Vuoron perään sulava ja taas kovaksi, koppuraiseksi ja epätasaiseksi, paikoin pettäväksi jäätyvä loskakerros, jää ja liukkaus ynnä muu on aiheuttanut yhtä ja toista, nuoremmillekin. On ollut anturavammoja, kynsivammoja, liukastumista ja ontumista. Enemmän kuin muistan koskaan aiemmin. Parhaimmillaan kun on huoltanut neljää ontuvaa koiraa, on meinannut ahdistus iskeä. Lisäksi on ollut yhtä jos toista pattia, leikattavaa ja leikkausta vaatimatonta. On tutkittu pissoja ja verinäytteitä. Käyty päivystävällä ja muuten vaan eläinlääkärissä. Rahaa on palanut enemmän kuin tarpeeksi, se on selvä, mutta se ei tietenkään edes tunnu kurjimmalta vaan se, että se samalla aina tarkoittaa kipeää koiraa. Josko tämä nyt taas riittäisi vähäksi aikaa. Vaikka edestakas jäätyvä ja sulava keli on tassujen kannalta ollut kurja, olen edelleen tyytyväinen lauhaan alkutalveen - kyllähän se helpottaa elämää (vaikka kuraista onkin, mutta se tuntuu pieneltä murheelta). Muitten vissiin odotellessa lunta, minä olen vain pitänyt yllä toivoa tuon kaiken loskamoskan pois sulamisesta ja helppokulkuisen maan paljastumisesta. Jos nyt pakkasta on tultava, niin pysyköön sitten edes siellä pakkasen puolella sen kaksi astetta. Ei juur enempää toistaiseksi, kiitos, muttei tätä eestaas plussanpuolella käymistäkään.

Tämän bloggauksen myötä haluan kiittää kaikkia ystäviä kuluneesta vuodesta. Erityisen suuret kiitokset kasvattien omistajille - uskomattoman hienoja ja aktiivisia koteja on pennuille löytynyt. Rauhaisaa joulunaikaa ja paljon onnea ja ilon hetkiä tulevalle vuodelle! Eilen oli vuoden lyhin päivä, joten valoa kohden.