Kevät se tuli kaiken hartaan odotuksen jälkeen tänne vikkelään. Kurakelit mennä hujahti vilauksessa, kaikki vihertää ja nyt kolkutellaan jo kesän ovella. Mulle kelpasi hyvin jo sulat loskakelitkin, mutta onhan keväinen luonto ja metsät ihan omaa luokkaansa. Jo pelkästään kaikki tuoksut ja leppoisan raikkaat tuulet. Joka paikassa on helppo kulkea, kun kasvusto ei vielä rehota - ja ilmatkin on juuri sopivan viileitä. Alkukesän leppoisan lämpimät päivät kera tuulenvireen on myös sitä parasta aikaa, mutta helteitä en kaipaa. Toisaalta talven jälkeen olen tyytyväisempi niihinkin; onhan sitä sentään edes yöllä vilpoisempaa ja toivottavasti päästään edes välillä vähän vetten äärellekin. Syksykin on ihanaa aikaa, alkutalvikin vielä menee, mutta pitäisikö huolestua, kun jo nyt toivoo, että voi kun talvea ei tänä/ensi vuonna tulisi ollenkaan... Koko ajatuskin ahdistaa. Vaan jospa sitä yrittäisi olla miettimättä toistaiseksi sen enempää .

Joka tapauksessa olen suunnattoman onnellinen tästä keväästä ja ennen kaikkea siitä, että Piikin kanssa selvittiin rankasta talvesta. Nyt saadaan nauttia ihanasta keväästä ja kesän tulosta . Sen kanssa niin kovin tiedostaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen - jos sitten se voi olla sellainen ihan kenen kanssa vaan. Olenkin ihan vaan istuskellut kivellä tuolla omalla pellolla, nauttinut keväästä ja eritoten siitä, että koirat voivat nauttia siitä, enkä ole voinut estää sitä, että olen istunut siellä tippa silmässä. Paljolti ne on onnen kyyneleitä, silkkaa iloa siitä, että päästiin tähän kesään ja saadaan nauttia siitä yhdessä, mutta myös haikeutta... haikeutta siitä, että ehkä tämä on viimeinen yhteinen kesä Piikin kanssa. Niin vaikea kuin sitä on sanoa tai ajatellakin. Helpotus ja ilo on kuitenkin niin suuri, että se peittää alleen paljon. Erossa en noista vanhuksista kuitenkaan juuri malttaisi olla. Aika kun on muutenkin aina kortilla ja tunne siitä, että ei ehdi noiden kanssa tarpeeksi, niin kyllä sitä erityisesti nyt miettii, viitsiikö lähteä mihinkään pidemmäksi aikaa. Vaikka levottomat jalat on aina vetäneet reissaamaankin, niin erityisesti sen osalta tehdään nyt vain pakolliset, muu saa tällä hetkellä odottaa.




Piksu haistelee tuulia kotimaisemissa





Bertta <3



Mutalätäköt on parhautta, myös Beben ja Oodin mielestä


Treenailukipinä aina välillä hiukan pilkistää, mutta eipä me vielä oikein kunnolla olla alkuun päästy. Cessie aloitti kauden ex-tempore toko-osallistumisella (ilmoittautuminen myöhässä varapaikalle ja vapautunut paikka just ennen koetta), jonka olisi kyllä voinut jättää väliinkin. Kyllä sieltä nyt ykköstulos tuli, mutta kun talven aikaan ollaan "treenattu" (hömpitty vaan vanhoja) yks tai kaks kertaa, niin ei kai olisi pitänyt odottaakaan, että se sen paremmin olisi mennyt kuin syksylläkään. Periaatteessa siis ihan jees (ja saihan tuo nyt kehuja vielä jälkikäteenkin), mutta itselle ei jäänyt niin hyvä maku, kun vähän sillä tuota alokasluokkaa on jääty kokeilemaan, että onnistuttaisiin edes se yksi kunnollinen tuloskin saamaan - ja nyt siihen ei enää kolmannen ykkösen jälkeen oo tiettykään mahdollisuutta. Lisäksi en ehtinyt yhtään virittää koiraa ennen kehään menoa, vaan juostiin suoraan kehään, kun edellinen koirakko keskeytti ennen kuin oli ehtinyt kunnolla aloittaakaan - ja suorituksen jälkeenkin palkkaaminen häiriintyi, kun huudettiin kehäsihteerin luo kilpailukirjaa täyttämään (mähän toki olin hukannut vanhan ). Kokonaisuutena ei siis jäänyt oikein hyvät fibat ja voisinkin vaikka unohtaa koko kokeen.

Noin muutoin Cessien kanssa on kyllä superkiva treenailla, kun ollaan näin kevään tullen päästy taas ulos. Piti ihan ottaa vähän videota, että nään, eroaako se oikeasti sisällätekemisestä (vrt. joku helmikuun tmv. video) vai tuntuuko musta vaan siltä (ok, joo, ohjaaja toki oli silloin myös askelta vailla keuhkokuumeessa, mutta kuitenkin). Toki samalla halusin muutenkin nähdä, miltä tekeminen näyttää, että voisi taas vähän miettiä, mitä ruvetaan reenailemaan. Alla siis tämän päiväinen treenisessio varsin editoimattomana. Kahteen osaan pätkäistynä, kun aina innostuu treenaamaan vähän turhan pitkään. Kuuma päivä ja pientä väsymystä alkaa olla nähtävissä varsinkin lopun luoksetuloissa ja loppuhömpötyksissä. Ohjaajan onnettomista pakotteenantoyrityksistä ei pidä välittää (ei se muutenkaan olisi onnistunut, mutta ei varsinkaan nyt, kun vasen käsi on edelleen epäkunnossa taannoisen puremahaavaepisodin jäljiltä - miten mulle voikin aina moisesta pienestä haavasta tulla näin pitkäaikaisia juttuja...huoh!), kuten ei myöskään horjumisista, kesken kaiken taskusta putoavasta pallosta jne.

Eka pätkä:




Ja toinen:





Onniakin piti vähän kuvailla, kun mukana oli (se olis tarvinnut kyllä pienen pakotteen heti alkuun, niin nuo istumiset olis onnimaisemman nopeat, mutta toisaalta on sillä jo ikää sen verran, että en juur raski).




Yhdet kokonaiset pikku nurtsijäljenpätkätkin on jo käyty tekemässä. Aika onnetonta verrattuna siihen, mitä saa lukea muitten jo tehneen, mutta... parempi sekin kuin ei mitään. Ohjaaja toki vetoaa siihen, että teki kuitenkin taas sen viisi pätkää kerralla . Kaukajärvelle nuo tehtiin ja vanhat tutut varikset kiusana. Namitin vähän tiuhempaan tahtiin kuin olisin muuten tehnyt, että jäisi variksista huolimatta jäljille edes jotain, mutta toisin kävi ja jäljet oli melkein tyhjiä siitä huolimatta että lisäksi heittelin nurtsin reunallekin ruokakekoja. Paikalla ei edes ollut kuin kaksi varista, joten varsin pulskaa porukkaa lienevät. Yllättävän hyvin jäljet silti meni, vaikka kaikilla huomautettavaa olikin. Onni parantaa aina alun jälkeen ja teki ihan jees jäljen, vaikkei se toki kovin hankala ollutkaan, kun kaikille piti pätkät alueelle mahduttaa. Cessiesta oli kiva huomata, että sen intensiivisyys selvästi parani, kun nameja ei jäljeltä meinannutkaan löytyä (oonko mä taas mennyt liian helppojen jälkien halpaan?), eka kulma reippaasti yli, mutta korjasi itse, toka parempi. Kipi jäljesti myös yllättävän hyvin noin tyhjää, kulma voisi olla parempi, keppi saisi ilmaisussa jäädä paremmin jalkojen väliin (yllättävän vähän haittasi viereisellä kävelytiellä ihan vieressä kulkenut koira!). Ruu ennakoi koko ajan keppejä ja olisi välillä jäljestänytkin puoliksi makuulla, mutta kepithän tuo ilmaisee sitten niiden kohdalle tullessa oikein hyvin. Kepallekin tein jäljen (sehän ei ole juur jäljestänyt kuin pikku kaistaleella omalla pellolla pari kertaa kesässä) ja yllätyksekseni(?) se oli heti kartalla ja nenä maassa, kun laitettiin jälkivaljaat päälle . Kovin lyhyt ja helppo jälki ja sillä oli vähän ruokaakin jäljellä, kun poljin jäljen viimeisenä ja ajoin ensimmäisenä, eikä varikset siten ehtineet sitä ihan tyhjäksi syödä, mutta hienosti poika meni vieraassa paikassa. Suureksi harmiksi varikset vaan oli onnistuneet aukaisemaan ja tyhjentämään loppupalkkarasian, argh! Melkein meinasi itku päästä pienen miehen puolesta, mutta onneksi Kepalle on silitykset ja rapsutukset äärettömän tärkeitä, joten vietettiin tovi silitellen jäljen päässä. Ens kerralla sitten toivottavasti tältäkin osin paremmalla onnella.



Keltsi on kasvattanut melkoisen turkin (terveisiä vaan Mara-veljelle, perässä tullaan ;p). Onneksi se on kohtuullisen laatuinen, niin ei ole ihan mahdoton hoitaakaan.



Muuta ylös kirjattavaa? Noh, lauantaina käväistiin Treen kv-näyttelyssä ja multa meni melkein koko briardkehä tuloksineen ohi, kun juutuin suustani kiinni välillä kenenkin kanssa (ei se näköjään tilannetta kehän seuraamaan kykenemisen osalta aina muuta, vaikkei ne omat koirat osallistuisikaan). Illalla töissä sitten luin tuloksia netistä yllättyneenä keitä sitä oli kehässä edes ollutkaan . Maanantaina Piikki kävi neljännessä akupunktiossa vähän aikaistettuna, kun akupuntiota antava eläinlääkäri jää kesäkuun puolivälissä kuuden viikon lomalle ja tuli hätä, että ehditään vielä yksi eli se viides kerta käydä ennen lomaakin. Onni puolestaan kävi vissiin kolmisen viikkoa sitten fyssarilla. Lanneranka oli vasemmalta puolen jumissa ja fyssari epäili astutuksen sitä jumittaneen - onhan tuo toki iäkkäälle (vanhahan Onni ei suostu edelleenkään olemaan) koiralle rasittavampi homma, joten ihan mahdollista. Omistaja sai samalla laserointia käsivammaansa. Ensi viikolla taitaa olla seuraava koirien fyssariaika, vielä vähän arvonnassa, mutta liekö se Oodin vuoro seuraavaksi. Elokuulle (ja lokakuulle) on varattuna parille koiralle osteopatia-aika Piiralle Turkuun (sinne kun on julmetut jonot), mutta varmaan tuohon väliin vielä jotain hoitoaikaa täytyy ottaa. Jengiä hoidettavaksi ja tsekattavaksi kun riittää... Mä vaan pidän tuota koirien liikkumiskykyä ja sen mahdollisimman suurta vaivattomuutta kovin tärkeänä niille (halpaa lystiähän tällaisen koiramäärän kanssa ei ole mikään, mutta syödään sitten itse vaikka kaurapuuroa). Ensimmäiset punkit puolestaan löytyi koirista tänä vuonna 25.4. Kotimaastoissa liikkumisen jälkeen niitä ei onneksi ole löytynyt, mutta taajaman laidoilla tehtyjen lenkkien jälkeen sitäkin enemmän - ja tietenkin kaikkein eniten taas Piikistä . Tänä vuonna vanhimmista kolmelle on kokeilussa Certifect-niminen punkkitorjunta-aine, jolla pitäisi olla vähemmän haittavaikutuksia kuin osalla muista myrkyistä - lopuille laitettiin Exspotit. Toivotaan, että ei enää juuri punkkeja löytyisi.



Uimakausikin on jo pikaiseen korkattu. Otso heitti uimakiepit heti ensimmäisellä sulavesivisiitillä mökille. Tietenkin. Kukapa nyt moista uimaripoikaa vedestä pois pitäisi.



Kipinä tyytyi ihailemaan hyytävän kylmää vettä rantakiviltä



Cessiekin kävi järvessä, mutta luulen, että tässä se putosi laiturilta kurkotellessaan - ei tosin menoa moinen haitannut



Töyhtöhyypät (Cessie & Keltsi) laiturilla


Loppuun vielä pari pientä pätkää Otsosta ja Kipistä. Kipi on niin huvittavan hassu, kun sen pitää mielistellä Otsoa niin kovin (eihän niitä parhaita paloja toki koskaan videolle onnistu samaan, mutta jotain). Otso ei edes ole mitenkään paha (kuten videopätkiltäkin näkyy), mutta onhan se toki kunnioitusta herättävä karhuherra . Pellolla ja muualla, missä tilaa riittää Kipi saattaa kyllä innostua kovinkin juoksuttamaan Otsoa ja leikkimään kunnolla sen kanssa - kun kaiketi tietää olevansa nopeampi - mutta muutoin pitää kovasti osoittaa ihannointia ja suurta kunnioitusta. Jotenkin hurjan pentumainenhan Kipi toki on edelleen muutenkin.

Viuhahtelua



Pusuttelua ja korvanpesua

Vihdoin ja viimein maata alkaa paljastua lumen alta ja metsässähän se tietää ihania sammalmättäitä, pelloilla ihanan lyhyttä - joskin paikoin kovin vetistä - kasvillisuutta ja toisaalla sitten myös myös sitä kuraa. Vaan se jos mikä on pitkän talven ja jään jälkeen ihanaa! Olkoon siis vaikka kuinka loskaa, olkoon räntää, olkoon kuraa. Ne ei ole liukkaita ja niiden läpi pääsee. Me riemuitaan .

Talven kelien pelastuksena varsinkin vanhuskoiria ajatellen on ollut mökki, jossa lunta on ollut vähemmän kuin kotona (ja varsinkin jäältä tai sen reunamilta on aina löytynyt paikkoja, joissa helpommalla kulkea). Pääsiäisen kieppeiltä lähtien alettiin heittää hyvästejä jääretkille ja tässä päivityksessä onkin lähinnä kuvaseurantaa kevään etenemisestä ja jäitten sulamisesta mökkimaisemissa.

08.04.:




Kahdeksas päivä eli pääsiäissunnuntaina alkoi aurinkoisimmissa kohdin jo paljastua uudelleen pieniä maaplänttejä.



Pääosin lumisia olivat silti vielä maisemat niin pikkuteillä...



kuin järvelläkin (joka olikin pilkkijöitten valtaama koko pääsiäisen!)

10.04.:



Pääsiäismökkeilijöitten poistuttua tiistaina oli vielä talvista, mutta lumi alkoi jo muuttua varsin vetiseksi



Pii aarteineen



Oodi

12.04.:



Torstaina jäällä olikin jo vettä niin, että sai olla tarkkana, etteivät hurjastelijat lähde rantaa pidemmälle






Cessie & Kipi



Onni syöksymässä tyttöjen luo



Cessie



Onsku tytöt perässään



Kipinä ja kaikki vauhti pelissä (ei se turhaan ole toiselta nimeltään Kipinä-Kiitäjä) ;p



Rannassa riitti lunta vielä ihan kinoksiksikin



Jos sitten sulaakin (Kipi & Cessie)



Cessie



Kipi & Onni



Leikkimään!, pyytää Cessie



Onni & Cessie - ja Kipinä rannassa


Ruuti & Cessie



Ruu



Ruuti & Cessie








13.04.:



Perjantaina jää näytti taas kuivemmalta, mutta vanhusten kanssa mentiin ihan rantaa pitkin







Piksu nauttii lumessa kierittelystä



Oodi ja sulaa maata rantakallioiden metsikössä!



Piikki





Heinänsyönti kuuluu kevään ohjelmaan



Lähempänä mökkiäkin rupeaa olemaan sulaa



Pii aarteineen




17.04.:



Tämän viikon puolella ranta alkoikin sitten jo olla suureksi osaksi tämän näköistä ja alettiin tyytyä siihen, että jäätä pitkin kulkeminen ei suju enää ihan rannassakaan (yksi harvoja huonoja puolia tässä kaikkinaisessa sulamisessa :)







Lahden pohjukassa sentään vielä hiukan jäisempääkin rantaa



Oodin keppileikkejä



Täällä mieli lepää

Ettei totuus ihan unohtuisi, niin kotona sitä lunta on edelleen kaksinkertainen määrä tuohon verrattuna - vaikka ollaan noin 50 km etelämpänä! Vielä ei pääse sen kummemmin omassa metsässä kuin pellollakaan polkujen sivussa kulkemaan. Jälkikelit ainakin taitaa odotuttaa itseään reilusti toukokuun puolelle. Eilen agitreenireissulla kurkittiin silläkin suunnalla meidän vakiulkoilupaikkaa, mutta vaikka Mouhijärven suunnalla metsät ovatkin jo sulempia, niin sinne johtava metsätie oli vielä sen verran luminen, että ilman maasturia ei sinnekään uskaltanut suunnata. Ehkä ensi viikolla... Tästä tosin seurasi se, että löydettiin pari ihan uutta kivaa ulkoilupaikkaa tuolta alueelta. On kyllä loistavia metsiä Tampereen alueen perinteisiin hämäläisryteikköihin verrattuna!

Viime viikkoina Piikki on käynyt kolmen kerran tehokuurin akupunktiossa ja on taas entistä ehompi. Toukokuun lopulla vielä yksi kerta ja sitten toivottavasti mennään hyvin kesää - liukkaat kelitkään ei toivottavasti enää tule häiriöksi. Tenavat Ruuti & Kipinä puolestaan sai kotikäynnin hierojalta ja samalla vähän ex-tempore hierottiin myös Onni. Olin ostanut kolmen kerran koirahieronnan ja ajattelin, että Ruuti voisi tarvita toisen käsittelyn, kun se ei ole moisissa koskaan ollut, mutta koska se hierojan mukaan jäi sellaiseen kuntoon, että hieronta ei ihan lähiaikoina ole tarpeen, päätin käyttää kolmannen kerran saman tien Onniin, kun hierojallakin aikaa oli (eikä hänenkään tarvitse sitten meille asti yhtä koiraa varten ajella erikseen). Ruu maalaispoikana ja käsittelyyn hyvin tottumattomana oli kovin vallaton ja olisi tahtonut lähinnä pusutella, mutta saatiin sekin hierottua. Hierojan mukaan hyvässä lihaskunnossa ja erityisesti syvät lihakset kunnossa. Hiukan kireyttä oli lähinnä selässä, mutta kireydet kuulemma aukesivat hyvin ja koira jäi hyvään kuntoon. Aavistuksen heikommat lihakset saattaa olla vasemmassa takajalassa kuin oikeassa, mutta ero on hyvin pieni, joskin kokeilla voisi pitää "paremmassa" oikeassa jalassa iltaisin sisällä sukkaa, jolloin käyttäisi vasenta enemmän (lähinnä sellainen pieni ero, joka voi kuulemma tulla esim. kynsivammasta tmv.). Kipi tuttuun tapaansa on kovin herkkä ja kertoo heti, jos sattuu. Sillä kuulemma enemmän kireyttä ja sen tuntuiset lihakset, että niillä on "tehty jotain" (kaipa se agility meidänkin mittakaavassa lihaksia rasittaa). Kireyttä löytyi edestäkin, mutta takapäätä hierottiin enemmän, joten siihen myös reagoi voimakkaammin tällä kertaa. Onnilla oikea puoli tuttuun tapaan aiheutti enemmän reagointia kuin vasen (tiedä sitten onko se se vasemmassa etujalassa oleva vanha hampaanpala, joka aiheuttaisi vasemman jalan varomista ja oikean puolen kuormittumista).

Tiistaina poikettiin kevään ensimmäistä kertaa myös briardtreeneissä ja hyrh. Treenaaminen ei selvästikään enää sovi mulle lainkaan, koska treenien jälkeen olin niin umpijäässä, että vielä yöllä kolmen aikaankin heräsin hytisten. Huh. Selvästikin voin siis paremmalla omallatunnolla keskittyä vanhuskoiriin - ja koko jengin kanssa tietysti perusulkoiluun ja muuhun touhuun. Johan meidän treenailu on muutenkin alkanut olla lähinnä vitsi .

Pari kuvaa eiliseltä kertoo paljon:



04.04.2012




Juur kun ehdittiin päästä lumien sulamisessa edes hyvään alkuun, sitä saatiin kerralla lisää niin, että koko seutu oli vuorokauden verran kaaoksessa (ei kait siinä muuta, mutta aurat ei päässet liikenneruuhkien, jumien ja kolareitten vuoksi etenemään, ei myöskään hälytysajoneuvot... onneksi itse ei tarvinnut ihan pahimpaan aikaan olla keskellä kaaosta). Mä niin iloitsin noitten vanhusten takia jokaisesta sulaneesta lämpäreestä ja jäättömästä tienpätkästä ja innolla käytiin etsimässä ja nuuskimassa sulaneita paikkoja aurinkoisissa rinteissä. Nyt joudutaan kokemaan koko sulamisprosessi taas uusiksi. Iso PLÄÄH! Eipä tässä oikein tiedä itkeäkö vai nauraa.

Ensimmäiset pari päivää uudella lumella oli toki ihan ok, kun lumi oli kevyttä helppokulkuista pakkaslunta. Tänään se oli jo kovempaa ja nyt kun aurinko näyttää taas lämmittävän ja sulattavan kunnolla, niin huomenna vielä kurjempaa. Pääsiäisen yli on luvattu kunnon pakkasöitä (ja lisää lunta), joten ihan heti ei ole tiedossa helpotustakaan. Voi kun viimeistään sitten tulisi lämpöaalto ja veisi lumet ja ennen kaikkea kurjat kelit kerralla mennessään! Päästäisiin kunnolla ulkoilemaan.

Ei oo reilua, kun Turun suunnalla oli jo viime viikolla täysin lumetonta. Vammala-Mouhijärvi paikkeilla meni viime viikolla lumiraja ja mä jo suunnittelin, että sinne päin voisi koiria lähteä jonain vapaapäivänä suliin maastoihin ulkoiluttamaan. Viime torstaina Turun keikan ja agitreenien jälkeen Mouhijärvellä aurinko paistoi, maa oli paljolti sula ja oli niiiin keväisen ihana olo. Vaan taas ollaan lumen vankeina.


Mökkirannassa oli jo hetken aikaa näin vähälumista.


Ja Piikki nautti!

Hiukan enemmän kevättä on ollut ilmassa mm. narttujen juoksujen merkeissä. Omista ei kumpikaan (siis kumpikaan steriloimaton) onneksi ihan vielä juokse, mutta Onni pääsi astumispuuhiin Ellin (Jolibumerang Bodil) juoksun myötä. Nyt vain pidetään kaikki peukut ja varpaat pystyssä, että pentuja tulisi! Astutusten loppumista Onni taisi protestoida pissimällä vastalauseen Cessien ruokakuppiin - onneksi sentään tyhjään. Muutoin se on onneksi ollut oma itsensä ja ruokakin on maistunut koko ajan. Piikkikin taisi tänä aamuna bongata kevään ensimmäiset juoksunartun viestit, eikä meinannut malttaa jättää haistelua sikseen ollenkaan.

Muilta osin on ollut varsin kiireistä ja suuntimista paikasta toiseen. Nyt vaan huomaa selvästi, että oma turnauskestävyys ei enää ole ennallaan. Yksikin vuorokausi väliin ilman unia ja toinen vajailla, niin saa ottaa takaisin monta päivää. Käsi puolestaan ei olisi mun käsi, jos se olisi parantunut noin vaan - tulehtumaanhan se meni ja tuntuu turpoavan edelleen, mutta jospa se pääsisäisen aikaan palautuisi.

Jokunen kuva lisää lähinnä eiliseltä löytyy linkin takaa.

Hyvää pääsiäistä itse kullekin blogiin eksyvälle!

Jottei tää blogi alkais muistuttaa jotain sairastupakuvausta, niin laitetaan tää jonkun päivän takainen silloin kesken jäänyt päivitys suht sellaisenaan menemään. Ihan heti kun en taida viitsiä tuolla kärsineellä kädelläni alkaa enempiä näpyttelemään... Ja kuitataan käden kärsimys sillä, että oma pää on tolkuttoman laho (O-veljekset pääsi ottamaan yhteen ja niitä erottaessani sähelsin - ärsyttää erityisesti siksi, että jos oikein muistan, niin tuota ei oo päässyt tapahtumaan sitten vuoden 2007, eikä sen jälkeen juuri muitakaan yhteenottoja paitsi Kepan & Ruun pikku nahina reilu vuosi sitten - nyt täysin itse aiheutettua). Ensiapukäyntiä siis vaihteeksi (ja tulipa taas todennettua samalla julkisen puolen käsittämättömät jonot - mikä ensiapu se sellainen on, jossa jonotetaan arki-iltana yli kahdeksan tuntiakin?!). Joka tapauksessa se kesken jäänyt päivitys:

Kaikkien hehkuttaessa ihania kevätsäitä, mä ihmettelen, missä ne on meiltä. En voi kieltää, etteikö aurinko olis tänäänkin paistanut ihanasti <3, mutta eipä siitä juuri voi tuonne lähteä nauttimaan, kun on kamala pääkallokeli joka puolella. Hankikantojakaan en jaksa hehkuttaa, vaikka tänä aamuna sentään taisi olla ensimmäinen sellainen, että koirat vapautuneemmin pystyi juoksemaan, kun ei tarvinnut varoa siellä täällä tassun alla pettäviä kohtia, kun kunnolla juoksee. Hangen pinta vaan on sekin varsin jäinen ja liukas (miten muilla näyttää ihan erilaiselta sekin :/).

Joka puolella on liukasta. Isoja alueita peilijäätä, tien pinnat kamalia ja kaikki polut kovettunutta lumijäämassaa, jonka sulaminen ottaa aikaa. Nyt äkkiä sulaa maata, kiitos. Ei tahdo haavereita ja tahtoo, että koirat pääsee vapaammin viipottamaan. Nyt oikeasti pelottaa lähteä ulos ja erityisesti vanhusten kanssa täytyy ajella ympäriinsä ja yrittää oikein etsiä kelvollisia ulkoilulänttejä. Keskustassa näyttäisi olevan sulia teitä ja tietysti ihan koskemattomat lumiset alueet maastossa on ainakin lämpötilan plussan puolella ollessa kelvollisia - jos niiden luo jotenkin pääsisi (metsätiet ja muut edelleen tietysti auraamattomassa lumessa)  ja jos viitsisi vanhuksiakin pidempiä matkoja hangessa liikuttaa. Vaan meillä joudutaan vielä odottamaan hyvän aikaa ja mitä harvemmin aurattu tie, sen karmeammassa kunnossa tietysti nyt ja sitä paksumman jään alla. Enpä muista koska oon näin kovasti ja epätoivoisesti odottanut kevättä ja sulaa maata... Enkä edes jäljestysmielessä sitä nyt odota. Yleensä tässä vaiheessa hinku jäljelle on kova (vaikka vähän lopahtaakin, sitten kun sinne oikeasti pääsisi), mutta tänä vuonna ei juur ollenkaan. Mulle niiiin riittäisi se kevät - sula maa, lisääntyvä valo ja lämpö - itsessään. Erityisesti koirien ja niiden ulkoilun ja luonnosta nauttimisen kannalta.

(Tähän väliin täytyy ehkä päivittää, että parin päivän takainen räntäsade sentään hiukan helpotti liukkautta tehden pinnoista himpun pitävämpiä, mutta riittää sitä edelleen.)

Sitä odotellessa päivitellään siis blogiin taas jotain kertynyttä ja vielä purkamatta olevaa.

Kasvattipoika Tenu on sopeutunut uuteen kotiinsa ja alla kuva pojasta uuden ystävänsä kanssa:


Vilma 12v (joka on muuten Santun tytär - miten aika voi mennä näin!) ja Tenu

Ehkä nyt jo pystyn laittamaan tämänkin. Video on kuvattu marraskuussa - päivää ennen... Seuraavaksi päiväksi oli jo varattuna se, mikä piti olla viimeinen käynti eläinläääkärillä, mutta joka ei sitä suunnattomaksi helpotukseksi ja iloksi sitten ollutkaan. Tämän piti siis olla toiseksi viimeinen tottispalloleikkihetki Piikin kanssa (seuraavana päivänä eläinlääkäriin lähtiessä vielä uusi, josta ei ole tallennetta kuin minun ja Piikin muistoissa) ja itkua tietysti pidättelen, vaikka iloitsenkin saadessani vielä leikkiä rakkaan koirani kanssa ja olla sen lähellä. Tuolloin sen tulehdusarvo oli korkeimmillaan (huikean korkea) ja vaikka kaikki ei videolla näy, niin noihin aikoihin (tai hiukan aiemmin) se oli myös kipeimmillään. Tätä yritän katsoa myös siksi, että yritän verrata tilannetta ja muistaa selkeämmin, miltä on näyttänyt missäkin vaiheessa, minkä verran koira näyttää kipua jne. Vaikka asiassa on vielä paljon, mikä ei ole selvinnyt, en onnellisempi voisi olla siitä, että arvo lähti kuitenkin laskuun. Tätä en viitsi edes yrittää editoida. Jokainen hetki on niin tärkeä.



Mielenkiintoista on myös se, että Piikki on vuosia (aikoinaan olleesta vatsalaukunkiertymästä lähtien, 6-7 vuotta) syönyt tiukasti vain Virbacin digest -eläinlääkäriruokaa. Ennen kiertymää sillä oli teräsvatsa, mutta kiertymän jälkeen sopivaa ruokaa etsittiin pitkään ja tuo oli ainoa/ensimmäinen, joka sopi. Makupaloinakaan ei ole uskaltanut antaa kuin lähinnä broileria ja juustoa ja ihan himpun maistiaisia muusta - jos himppu on mennyt yhtään liian isoksi, vatsa on mennyt sekaisin. Marraskuun alkupuolelta lähtien se ei ole ollut kertaakaan ripulilla, eikä sen vatsa ole mennyt sekaisin mistään... (*koputtaa puuta*). Sille on voinut antaa muita kuivaruokia, se on saanut isoja määriä vaikka mitä makupaloja (mustamakkara, siskonmakkara ja Pirkka A-luokan nakit uusina suursuosikkeina , mutta kaikenlaista on kokeiltu, raakaa lihaakin, joka ennen aiheutti oireita, kalaa, lohiöljyä (ennen annoin omega3:t kapseleina) - broileria eri muodoissaan nyt on mennyt valtavat määrät ihan ruokanakin), eikä mitään ongelmaa. Ihan kuin se olisi saanut teräsvatsansa takaisin, sillä suuret määrät kokeiltuja lääkkeitäkään ei ole aiheuttaneet mitään onglmaa. Virbac on edelleen ruoan pohjana, mutta lienee turha mainita, että tilanteesta on nautittu ja herkkuja on riittänyt.  

Samalla löytyi myös pätkä Oodin tottisteluhömpötystä viime syksyltä. Laitetaan sekin säilöön, kun en ole sitä juuri koskaan tallentanut. Ei tässä mitään ihmeellistä ole, eikä laatu huimaa päätä, mutta näitä muistojen aarteita (esim. noutoa ei ole Oodin kanssa oikeastaan juuri treenattu, kun BH:ta enempää ei ollut ohjelmassa aikoinaan, mutta muistaa sekin vielä jotain). Kymppivuotissynttäreiden kieppeiltä siis tämä.

Vielä tällainen vanha tekstiviesti löytyi, kun puhelin tuossa taannoin hajosi ja sim-kortilla olevat löytyy nyt helpommin, kun kaikki puhelimen muistissa oleva tietysti katosi. 10.11.1999 on Mane lähettänyt seuraavan viestin: "Mein pentu on valittu. Se on: very good looking with very high workability and is very social! And the colour is promising...". Niin se tuli ja jäi (vaikkei pitänyt) ja on rakas, niin rakas Pii . Kauan on siis näemmä ollut käytössä tuo sim-korttikin, joten talletetaan tämäkin tänne, jos kortille joskus jotain tapahtuu.

Jottei treenaamisen makuun päästäisi ollenkaan, niin Kipin agitauko venähti vielä viikolla (eihän viisi viikkoa olisi vielä ollutkaan mitään - eikä tää mua oikeastaan edes haittaa, vaikka välillä tuntuukin, että nuo raasut menee ihan hukkaan). Käytiin fyssarilla ja sen verran jumeja auottiin, että ei kuulemma missään tapauksessa vielä tällä viikolla treeneihin. Fyssarin mukaan ainakin osa jumeista vaikutti sellaisilta, että voisivat olla lumihangessa juoksemisen seurausta (tuota olen yrittänyt välttää, mutta eipä se meidän oloissa oikein onnistu, jos talvella yhtään lenkkeillä haluaa). Lisäksi istumaan ja makuulle mennessä laittoi hiukan enemmän painoa vasemmalle lonkalle. Näissä oletan olevan seurausta myös koirien törmäilyistä toisiaan päin. Ikävän näköisestihän nuo välillä juoksevat toisiaan päin, törmäilevät ja taklailevat sun muuta (ja Kipi on tietysti vielä pienin ja hentoisin). Tuotakin toki yritän rajoittaa, mutta liikaa sitä varmaan silti tulee, kun sitä vapaata oloa ja riekkumistakin kuitenkin haluaa suoda. Ongelma on myös se, että ulkoilun yhteydessä lämmittely on aina vaikeaa, kun lähdetään liikkeelle vapaana ja nuo lähtevät heti (= turhan kylmillä lihaksilla) revittelemään. Muun käsittelyn lisäksi lasta hoidettiin vähän laseroinnilla.

Jos erityisesti muun treenailun osalta pitäisi ryhdistäytyä, niin agin osalta voisi ottaa tavoitteeksi edes teoriassa opetella nuo erilaiset ohjauskuviot nimineen (valssi, persjättö, pakkovalssi, päällejuoksu, ihmisnuoli, saksalainen... mitä niitä nyt onkaan). Hyvä kun valssiiin kykenen jotenkin  ja noita lienee harjoiteltu kuitenkin aika moneen kertaan. Mulle ei vaan jostain syystä jää niistä minkäänlaista mielikuvaa. Mutta jospa nyt yrittäisi saada ne edes mielikuviksi. Käytännössä lienen liian kankea niitä kuitenkaan toteuttamaan (ja yritän syyttää tästä mm. jäykkää vaivaista selkääni ;)).               

Toisaalta mitäpä treeneistä tai ainakaan tavoitteista, jos saisi vain elää sellaista tasaista arkea, joka välillä välkäyttää itseään. "Voiko onni olla tässä, kun ollaan vaan, eikä edes pyrkimässä sen suurempaan" on ollut viime aikoina aika lailla tunteena, kunnes sitten aina sattuu ja tapahtuu.